Tämän kesän teemaksi tuntuu muodostuvan tasavarma suorittaminen.
Lappeenrannan Myllymäen rata on, niinkuin moni todennäköisesti tietääkin, kapea. Viime kaudella radalla suoriteltiin raivailuja, mutta puiden vähentyminen näkyi lähinnä ykkös- ja nelosväylällä. Tämä par 55 on vaikea. Huonot avaukset kostautuvat tavalla, jossa neppi takaisin väylällekään ei aina ole helppo.
Rata rankaisee siis vahvasti jos avauksessa jokin mättää ja lukua tulee helposti. Oma ennätykseni radalla on +10 ja tällä kaudella olen jo kahdesti päässyt uusien kiekkojen kanssa tulokseen +13. Heikoin tulos tältä kaudelta on +18. Jos tulostasoa lähtee jotenkin vertaamaan, niin näillä lukemilla pyöritään vaikkapa viikkokisatuloksissa siellä toisen ja toisen kolmanneksen taitteessa.
Jos tätä alkavaa kautta (tai no, kautta ja kautta...
) lähtee vertaamaan edelliseen kesään, on omassa pelissä huikeaa eroa havaittavissa. Teknisellä puolella taivaisiin heittäminen ja nokka pystyssä lähtevät draivit ovat pikkuhiljaa kadonneet. Saan draivit kestämään matalina ja vaikka en ole nyt ehtinyt kentällä käymään mittaa ottamassa, tuntuu että saan heittoon enemmän voimaa taakse. Takapainoisuus on vaihtunut siihen, että joudun taemmalla jalalla jo kompensoimaan heittoa sen sijaan, että keikahtaisin takaisin sen varaan heiton jälkeen.
Radalla omien vahvuuksien (tai puutteiden for that matter) tunnistaminen on muodostanut entistä vahvemman roolin valintoihin tiillä ja lepikossa. Jos väylä on pitkä ja kapea, on kädessä usein midari. Parempi on olla 70 metriä väylällä kuin potentiaaliset 80 metriä OB:llä ja ojassa. Tietysti välillä harjoitellaan, tottakai, mutta tulosta pelatessa korvat punaisena kolmannen upsin yrittäminen samasta kohtaa on jäänyt pois. Kahdesti +13:n saavuttaminen neljän Myllymäki-kierroksen aikana (ja yhteensä tällä vuodella on 9 kierrosta, Myllymäki toistaiseksi ainoa 18-väyläinen) tuottaa uskoakseni vielä tämän kesän aikana uuden ennätyksen ja miäkin siirryn viimein sinne yksnumeroisten plussalukujen pariin!
