Pakko kysästä miten kaljan juonti vaikuttaa peliin? Eihä se tietty hirveesti voi auttaa, mutta rentouttaako yhtään?
Olen vain muutaman kerran pelannut humalassa ja silloin puttasin kuin unelmaa, mutta sen verran oli motoriikka hajonnut ettei draiveista meinannut tulla mitään. Se oli hupikierros, ja kännissä en kilpailuja olekaan pelannut. Kerran Belgiassa kisareissulla tinttasin pitkälle yöhön (voitin betsinä YHDEN GT:n, mutta ilmeisesti hävinnyt osapuoli unohti yksityiskohdat ja kustansi useammankin) ja oksensin aamuyön. Onneksi sunnuntain aamukierros oli peribelgialaiseen tapaan tunnin myöhässä, joten olotila ehti kääntyä humalasta krapulaan. Pelasin muistaakseni hyvin, joskin ekat väylät menivät vielä pienessä pöhnässä.
Olen joitakin kertoja ottanut ennen kisakierrosta muutaman kaljan, jotta pääsisi pahimmasta jännityksestä alkurei'illä. Vaikutus on ollut lähinnä se, että on ollut vetelämpi olo ja mokat eivät ehkä kiinnosta niin paljon kuin yleensä.
Kyse ei oikeastaan ole enää jännityksestä, jota voisi pakoilla esimerkiksi ottamalla rentouttavia alle, koska grippari vain joskus tulee vaikkei jännittäisikään. Joskus olen aivan rentona heittämässä ja hyvällä fiiliksellä puttaan kuusimetristä vain pois alta, kunnes millisekunnin verran sormet tarraavat kiekkoon ja seuraavaa putataankin kahdeksasta metristä. Sen jälkeen puttaan yleensä vasemmalta ohi korjausliikkeenä ja loppukierros meneekin jännittäessä seuraavaa lockia. Se ei edes vaadi kisaa nykyään. Voisi kärjistäen todeta, että enää en jännitä putteja vaan lockeja. Pelkään, että koska se tulee, ja kyllähän se tulee.
Raivohärkä vs myrskynsilmäOlin pitkään tunnettu siitä, että otin kierroksella aika paljon lämpöä huonoista suorituksista. Jos pelasin paskasti jonkun väylän, sai bägi kyytiä ja laitoin äänijänteet kireälle. Silloin olin vihainen itselleni ja meuhkasin sen tunteen ulos. Yleensä unohdin sen aika äkkiä, ja vaikka saatoin taas kilahtaa, niin se oli uusi tilanne taas. Ne olivat erillisiä tunteenpurkauksia, joilla mokat käsiteltiin pois. Päästin vihan ulos.
No sehän on perseestä kaikkia muita kohtaan, ja tämän todella sisäistettyäni olen kiinnittänyt huomiota asiaan. Nykyisin en tietääkseni ole ihan niin paskaa peliseuraa kuin ennen.
Mutta kas kummaa, tilalle tulivat paniikkikohtaukset. Olen niitä saanut jos nyt en joka kisassa, niin aika useassa viiden viimeisen vuoden aikana. Olen nähnyt pahoja paniikkeja ja silloin mennään polille rauhoittumaan, ja omani ovat onneksi pikkujuttuja niihin verrattuna. Ikäviä ne ovat silti. Kyse on siitä, että patoan pettymyksen tunteeni kaikilla ihmismielen kehittämillä blokkereilla, mutta eivät nekään perhana kaikkea pidä. Kun raivoaminen ja ulospäin meuhkaaminen on poissuljettu vaihtoehto, alkaa vihan tunne pikkuhiljaa muuttua niin isoksi, että se lamaannuttaa mielen eikä siihen osaa reagoida oikein. Sen jälkeen sumenee päässä, hengitys muuttuu katkonaiseksi, alkaa huimata ja lisäksi yleensä alan änkyttää. Onnekas olen siinä, että omat paniikkikohtaukseni menevät ohi n. 10 minuutissa, jonka jälkeen voin pelata ihan normaalisti ja yleensä vielä aika löysästi, koska se kokemus tappaa kaikki jännitteet aika tehokkaasti.
Nämä tulivat siis meuhkaamisten tilalle siinä vaiheessa, kun huomaan ryssineeni erityisen pahasti jossain tärkeässä paikassa. Ennen terästäydyin suuttuneena ja sain energiaa petratakseni seuraavia suorituksia, nykyään lähinnä muutun pelokkaammaksi ja masennun.
Muistan Nokian SM-kisojen ekan kiessin viimeisen väylän, kun olin hyvässä tuloksessa nolla, heitin avauksen millin outtiin ja menin aivan shokkiin ja silmissä pimeni. Otin triplabogin.
Joku Tali Open taannoin lopetettiin väylän 12 koriin. Olin ihan okei asemissa, nousemassa monta sijaa viimeisellä kierroksella kunnes toiseksi viimeisellä väylällä avasin jonnekin metsään, heitin kakkosheiton outtiin ja puttirallitin vielä päälle. Viimeisellä väylällä (kiinteä 12) avasin 30 metrisen suoraan maahan... En osannut edes laskea tulosta, olin niin sumeana.
Pari vuotta sitten johdin Lahdessa Pro-touria ekan päivän jälkeen. Sunnuntaiaamu valkeni wc-pöntön valkoisena oksentaessani jännitystä ennen kierrokselle lähtöä. Alkuvaiheessa kierrosta alkoi mokailu ja tarpeeksi sitä tehtyäni alkoi vapina ja änkytys. En pudonnut kai kuin seitsemän sijaa sillä kertaa. Viime vuonna Turun Pro-tourilla olin ihan mukavasti kärkikortissa ekan kierroksen jälkeen ja taas mentiin... loppusijoitus oli jossain ynnämuut-sarakkeessa.
Näitä juttuja riittää. Olen saanut paniikin yhä useammin viime vuosina, kun olen väkisin yrittänyt pelata hyvin ja pienikin mokailusuma on saanut kohtuuttoman painoarvon mielessä. Samalla mieleeni on tullut häpeä siitä, että jossain vaiheessa tulee murtuminen, aina. Tunne siitä, että alkaa kehittää itselleen mainetta romahtajana on aika ikävä, ja vielä pitäisi koettaa pelatakin siinä samalla. "Toi tippuu tuolta kuitenkin" soi korvissa vaikka pitäisi vain pelailla rennosti kavereiden kanssa, vaikka olisi kuinka kisa käynnissä.
Uskon, että suuri syy paniikille on se, että on oikeasti todella vihainen ja pettynyt, mutta se tunne on pitänyt taltuttaa väkivalloin. Se, että ylipäänsä joutuu reagoimaan johonkin niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin frisbeegolfmokaan raivoamalla on tietenkin väärin ja johdan sen jonnekin lapsuuteen, jossa raivoaminen mitättömyyksistä on oppittu malli. Fribakenttä, jossa oman nuoruuteni pitkälti vietin olikin sitten ainoa paikka, jossa itse on saanut olla vihainen ja pettynyt ja vielä näyttää sen.
[Luettuasi tämän tekstin saat puhelun. Seitsemän päivän kuluttua sinulla on parantumaton GRIPLOCK]
