Yllättävän vähän interaktiivisuutta tämä blogi on herättänyt...
Piti kirjoittamani empaattisuudesta.
Kuten jo monesti olen maininnut, omassa pelissäni yksi iso osa on ollut pelikaverit ja niiden oletetut reaktiot. Pelaamistani on monesti häirinnyt aivan valtavasti se ajatus, että olen niin paska, että muita alkaa häiritä se. Että viivytän peliä, kun menee niin huonosti, tai jos grippailen korilla, aiheutan vaivaantumista.
Ehkäpä aiheutankin, mutta se ei ole minun vikani, jos ihminen vaivaantuu huonoa peliä nähdessään. Niin kuitenkin olen ajatellut männä vuosina. Kyse on siitä, että olen kokenut olevani vastuussa muiden ihmisten ajatuksista ja hyvinvoinnista. Se johtuu siitä, että on oppinut tarpeen tulla itse kontrolloiduksi ja myös tarpeen kontrolloida muita ihmisiä. Siksi olen kokenut oikeudeksi ja jopa velvollisuudekseni häiriintyä muiden ihmisten typeryydestä tai mistä tahansa asiasta, joka ei ole täysin mun ajatusteni mukainen. Olen kokenut, että sille pitäisi pystyä tekemään jotain, vähintäänkin puhua järkeä tai keskustella asiasta, jotta voisin sanoa oman mielipiteeni.
Paskaa.
Koska olen ajatellut noin, olen myös antanut oikeuden muille ihmisille häiriintyä itsestäni. Silloin alkaa helposti varoa itseään, jottei vain antaisi itsestään ulos mitään sellaista, että joku voisi häiriintyä. Siksi on helvetin kova homma ollut pitää kiukkua sisällään, ja olen aina tuntenut tosi huonoa omatuntoa, jos olen ajautunut murjottamaan huonon kiessin aikana. Koska se varmasti häiritsee muita. Peli ei muuten parane sillä, että miettii koko ajan muita.
Tämä ei liity vain siihen, että pelkää häiritsevänsä muita. Tämä johtaa myös siihen, että kokee olevansa jatkuvan tarkkailun alla. Silloin ei suorita pelaamista vain itselleen, vaan myös ja jopa ennen kaikkea muille. Se lisää paineita, koska luulee muita kiinnostavan jotenkin todella paljon se, mitä nyt juuri teen. Jopa se, mitä ajattelen.
Mä olen ollut oikein malli-ihminen ja auttanut koko ajan muita. Olen pitänyt perhettä kasassa olemalla helppo lapsi, olen ollut hiljainen ja vaivaton enkä taatusti koskaan rettelöinyt missään. Etten vain olisi vaivaksi. Myöhemmin opin potemaan huonoa omaatuntoa siitä, jos en jotenkin pysty auttamaan vaikkapa tuiki tuntematonta ihmistä, saati sitten kavereita.
Viime talvena löysin kännykän kadulta. Se oli pois päältä, mutta kuvasta näin ja kännykän väristä päättelin (stereotyypittäjä kun olen), että puhelin kuuluu jollekin naiselle. Halusin selvittää, miten sen saisin omistajalleen takaisin. Arvasin pin-koodin kahdesti väärin. Omalla Sim-kortilla sain auki, mutta puhelimessa oli oma lukko. Menin sen kanssa Nokian kauppaan kyselemään, olisiko mitään mahdollista kräkätä sitä päälle. Ei olllut. Seuraavaksi liimailin lappusia lähialueen bussipysäkeille, että puhelin on löytynyt ja sen saa soittamalla minulle.
Parin päivän päästä puhelimeni soi, ja pääsin palauttamaan sen. Ikionnellinen omistaja survoi 20 euroa löytöpalkkiota käteeni kahdesti kieltäydyttäni mistään rahasta.
Eihän vaiva ollut iso, mutta enpä tiedä... koin todella paljon paineita siitä, että koska minä - hyvä ja avulias ihminen - löysin puhelimen, niin minä sen joudun myös oikealle omistajalleen palauttamaan itseäni säästämättä. Se on minun syyni, jos tuo tyyppi menettää puhelimensa.
Tuntuu kuin päähenkilöstä Albert Camus'n kirjassa Putoaminen. Hän kertoo viimeiseen asti välttelevänsä kulkemasta silloilla iltaisin, jottei vain joutuisi todistamaan itsemurhayritystä, koska silloin hänellä olisi velvollisuus hypätä perään ja riskeerata oma henkensä jonkun tuntemattoman ja kuolemaa haluavan ihmisen vuoksi. Hän ei vain voisi antaa sitä itselleen anteeksi, jos ei uhrautuisi.
Samalta on tuntunut. Tuntuu, että olen ollut vastuussa siitä, mitä muut ihmiset tuntevat ja ajattelevat. Ja kun pelaan, en ole vain heittämässä pannua huvikseni. Olen jopa näyttämässä omaa ja jossain määrin hyväksi opeteltua tekniikkaani aloittelijalle, näyttämässä esimerkkiä junnuille, välttämässä aiheuttamasta kiusallisia hetkiä ryhmäkavereille, tekemässä huipputulosta vittumaiselle yli-minälleni (joka ei ole minä vaan minulle lapsena syötetty suoritusvahti), ja vasta viimeiseksi pitämässä hauskaa. Ja jos olen pelannut huonosti, niin olen epäonnistunut kaikessa: tekniikka on ollut paska, käytökseni luultavasti epäesimerkillistä, tunnelma on ollut kiusaantunut ja tulos on tehnyt minusta taas vähän huonomman ihmisen ja laskenut arvoani muitten silmissä.
Mutta hei, onneksi mä olen sitten oppinut auttamaa kaikkia muita tekniikka-asioissa, millä olen anonut anteeksi sitä, etten ole muuten pärjännyt tai käyttäynyt hyvin. Itse ajattelen, että oma vastuuntuntoni on seurausta siitä, että olen kokenut itseni niin riittämättömäksi, että olen alkanut hoidella muitten ihmisten hankaluuksia ja ajatellut, että minusta ei ainakaan saa olla mitään vaivaa.
Olen joskus jopa denffannut muutamaan kertaan, kun olen kokenut itseni lähinnä vaivaksi muille. Ettei tarvitse katsoa niin pahaa peliä.
Koeta siinä mielentilassa nauttia yhtään mistään.
