Hiidenvesi Open 1
Tämä tuleva teksti sisältää nimiä (jätän sukunimet mainitsematta, tiedätte keistä puhun), selityksiä, ajatuksia.
Jälleen kerran kisa jota odotin kovasti, ja mikä meni hyvin huonosti omalta osalta. Kotelossa millä kotiin ajoin sunnuntain kierroksen jälkeen, on normaali mekaaninen vaihteisto. Siinä on 5 vaihdetta...vau! Ne vaihteet ovat ihan hyvät, vaihtaminen on kevyttä...tai pitäisi olla. Mutta esim. neloselta vitoseen vaihtaminen tekee todella kipeää, pelotti tehdä tuo pieni, vaivaton liike..Tuota taustaa vasten ajatellen, en ihmettele vaikka pari puttia karkasi mihin sattui. Ihan kun olkapää olisi ikäänkuin jäätynyt.
Kovassa heitossa siitä ei ole juurikaan haittaa, tai ei sitä ainakaan huomaa heitto vaiheessa. Olkapään vihoittelu ei kuitenkaan ole missään tapauksessa syypää huonoon kisaani. Koko kisan aikana epäonnistuin neljässä lyhyessä putissa, missä voin vedota olkapään heikkoon kuntoon. Joten se siitä!
Selkävaivojen kanssa en ole yksin, tuntui että joka toisella on ongelmia alaselkänsä kanssa. Ainakin ikäluokissa.
Lauantaina aloitin Kaatiksen etutiit mielestäni ihan kelvollisesti, olin tyytyväinen peliini. Oli kivaa! Päätimme kierroksemme väylille 9, 10 ja 11 mitkä ovat olleet aina minulle kammotuksia. Ja niin ne olivat tällä kertaakin, muistaakseni 7, 4, 7 ja enemmän plussia kun edellisistä 16 pelatusta väylistä yhteensä.
Lähdin kuitenkin hyvillä mielin Harjulle pelaamaan, koska Ville lukuunottamatta MPG luokassa erot olivat pienet. Vaikka Harju on tyypillinen metsä/hiekkamontturata (oikein hyvä sellainen), niin luotin siihen että tällä kertaa hallitsen vähän ahtaammatkin väylät.
Aloitimme väylältä 17. Avaus tiukka hysse, kyllähän minä sellaisen osaan. Ja onnistuinkin siinä jos en mallikkaasti, niin riittävän hyvin että par tuloksella kierros käyntiin. Pitkä puttikin osui alarautaan, eli eiköhän tehdä tästä hyvä kierros.
Väylän 18 avaus vaatisi loivaa antsaa, se oli vähän hakusessa Kaatiksella, vaan eiköhän se nyt onnistu. Jotain siinä sitten tapahtui, muttei mitään hyvää. Ei alkeelistakaan antsa kulmaa löytynyt vaan kiekko lensi suoraa linjaa metsään. Tosin eihän siinä puustossa kovin pitkälle edetä ilman kopsua. KOPS! ja kiekko vasuriin vielä pahempaan paikkaan. Yritin kuitenkin olla takaiskusta piittaamatta, ja taistelin vitosen, en tykkää! Siinä ykköselle kävellessä alkoi Jaakobin paini pikku-ukon kanssa. "luovuta jo, ei sinusta mihinkään ole" "en perskules luovuta, se oli vain yksi epäonnistunut väylä". Ykkösväylä, tuo maailman lyhyin kummajainen. Se ei ole ollut mulle mikään henkinen peikko koskaan, rennosti vaan putterilla aidan yli korille. Edellisen väylän epäonnistuminen kramppasi näköjään kuitenkin sen verran korvien väliä, että kovin väkinäiseksi heitto jäi. Ei mennyt aidan yli ollenkaan, vaan aidan ohi vasemmalta. Sieltä puitten takaa yritin epätoivoisesti vielä parin pelastaa. En pelastanut.
Otsanahka rypistyi entisestään, olisi saanut kateelliseksi mateen. Ville oli opettanut, kuinka helposti tällä väylällä pelataan kolmonen. Minä nikottelin vastaan koska kakkostahan tästä lähdetään hakemaan loivalla hyssellä. Tällä kertaa ei niin loivalla, seurauksella että vasurilla puuosuman kautta sinne rinteen reunalle. En muista enää miten jatko meni, mutta itseluottamuksen rippeet oli jo tässä vaiheessa syöty. Peli ilosta ei ollut jäljellä enää häivääkään. Ja pakko myöntää, että loppu kierros oli melkoista pakkopullaa.
Aika paljon pitää tapahtua jos meinaan Syysmyrskyssä yltää parempaan tulokseen.
-tauko-
