Kiitos pitkästä tekstistä, jossa on paljon asiaa ja hyviä pointteja. Otan kantaa valikoidusti.
Frisbeegolfissa on onneksi juuri para-aikaa suuri buumi menossa, joten ratingin käyttö ei ole vaikuttanut ainakaan toistaiseksi vakavasti kilpailuaktiivisuuteen, mutta mm. pingiksen puolelle sen käyttöön otto lähes tuhosi koko lajin Suomessa, kun pelaajien kilpailuaktiivisuus tippui jonnekin alle puoleen aiemmasta.
Tämä on uusi tieto minulle. Jännää, että muissakin lajeissa on samanlaista meneillään, mutta frisbeegolfissakin on ratingin ja kilpailemisen suhde vinksallaan. Kovan ratingin saa helpommin käymällä isoja, kovatasoisia kilpailuja harvakseltaan. Siis vähän helpommin. Toki parhailla jenkeillä on ihan huikea määrä kierroksia laskettuna, mutta peruspelaajilla asia on niin, että isoista kisoista irtoaa paremmat pisteet.
Itse olen kokenut saman tyyppisiä ajatuksia usein ennen kisoja (suoriutumispaineita omasta sekä muiden suunnalta) ja noiden paineiden käsittely on harvinaisen vaikeata. Homma menee helposti yliyrittämiseksi kun yrittää tehdä jotakin minkä tietää hyvin osaavansa, mutta pieni ajatus/pelko takaraivossa sanoo sinulle, että tulet epäonnistumaan. Tällöin kropa menee joko aivan liian kireäksi tai sitten vastavuoroisesti ihan spagetiksi.
Tälle on pitkät perinteet ihan pikkulapsesta saakka. Vähän liikaa pärjäämisen pakkoa, epäonnistumisen pelkoa ja virheistä huomauttelua käytännössä koko iän lamauttaa kaiken tekemisen. Urheilusta ja vaikka pianonsoitosta (jota siis ihan viime vuosiin saakka tein aktiivisesti) tulee suorittamista, jossa onnistuminen on toissijaista, mutta epäonnistumisen välttäminen tärkeintä. Koskaan ei voi onnistua, kun mieluummin seiftaa ja tekee sen vielä alitajuisesti. Ettei vain puttaa pitkäksi, pistää mieluummin alarautaan. Kaikille käy niin joskus, mutta kun aina ja melkein kaikessa... liikaa.
Olen aina funtsinut sitä mistä se epäonnistumisen ajatus oikein kumpuaakaan? Todennäköisesti se tulee useista aiemmista vastaavan kaltaisista kokemuksista ja epäonnistumisista. Se epäonnistumisten putki pitäisi jotenkin pystyä katkaisemaan. Aivan samalla tavalla kuin kisojen ensimmäiset pari puttia ovat (ainakin siis meikäläiselle) elintärkeitä loppukisojen menestyksen kannalta, saatta aiempien vastaavien kisojen kokemukset heijastua myöhemmin yleisessä itseluottamuksessa ja fiiliksessä. Aina painotetaan sitä että pitäisi pystyä nollaamaan tilanne, mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut sen lähes mahdottomaksi. Se onnistuu kyllä fribailussa toisinaan kierrosten välillä kun saa oikeastikin levätä, syödä hyvin ja kohottaa itseluottamusta tauolla kovalla puttitreenillä, mutta kesken kiessin se tuntuu käytännössä lähes mahdottomalta. Ts. pitäisi yrittää onnistua heti kierroksen alussa. Tai paremminkin voisi sanoa että tulisi välttää ainakin todellisia epäonnistumisia. Paradoksihan tässä on se, että tämmöinen ajatteluhan vain helposti lisää paineita jo entuudestaan.
Tämä tulikin tuossa yllä selvitettyä. Pikkuhiljaa vain usko omaan kykyynsä päästä irti pelosta karisee ja sitten vain laitetaan suosiolla, ei alitajuisesti, alakanttiin.
Kun näin sinun puttaavan nuo muutamat ensimmäiset putit alarautaan, niin tiesin silloin jo itsekin että tulet mitä suurimmalla todennäköisyydellä puttaamaan lopun päivää (tai ainakin kierrosta) huonosti ja vieläpä mitä todennäköisemmin alarautaan. Näin jälkeen päin sanoen voin kertoa, että juurikin tuo ajatus minun päässäni romutti lopulta myös meikäläisenkin putin samalla kierroksella. En sitten tiedä johtuiko se ennemminkin siitä että pidän sinusta oikeastikin pelaajana/ihmisenä (siis niiden vähäisten kokemusten perusteella mitä minulle sinusta on) ja minulla tuli sisäisesti hieman paha mieli sinun puolestasi (varsinkin kun tiedän miltä sinusta itsestäsi varmastikin tuolloin tuntui) vai oliko kyse sitten siitä että ajattelin alitajuisesti että "jossei Jaanikaan saa säkkiin, niin kuinka sinä sitten voisit?". Ja en siis nyt millään muotoa ole tässä syyttämässä sinua omasta heikosta pelistäni, kerron vain omista ajatuksistani.
Tämä on mielenkiintoinen näkemys. Itse saan vähän buustia siitä, jos pelaan jonkun itseäni paremman kanssa, ja näen hänen epäonnistuvan. Ei siksi, että iloitsen toisen mokaamisesta, vaan siksi, että se antaa itselleni luvan epäonnistua. "Saan mokata, koska tuokin kingi tuossa pisti ihan jorpakkoon". Toki sellanen sysimusta rypeminen saattaa vetää mukanaankin, jos on sympatiapelaamiseen taipumusta. Joskus on niitä päiviä, kun toisen tulokset alkaa vetää puoleensa.
Saanko muuten kysäistä: silloin kun sinulla menee putti jumiin, niin mitä ajattelet/tunnet tuolloin sisälläsi? Tunnetko ennemmin kovaa v*tutusta vai oletko ennemminkin jo "turta" tuollaisille tilanteille, noista useista aiemmista epäonnistumisista johtuen joita tuossa viestissäsi kuvailit. Tässä Karjaan tapauksessa olit siis ymmärtääkseni menettänyt kokonaan jo kiinnostukseen koko hommaan ja tätä myötähän katoaa tunnetusti myös yritys. Itse yritän aina nähdä asian niin että v*tutuksen voi vielä pelastaa ja valjastaa positiiviseksi energiaksi, mutta jos on mennyt jo kokonaan turraksi epäonnistumisille, niin tällöin ei ainakaan itselläni ole enää toivoa. Problemaattiseksihan tämä homma menee siinä että silloin kun yrittää valjastaa tuota ärsytystä paremmaksi yritykseksi, niin tällöin ainakin meikäläisellä homma menee herkästi kunnon itsepuheluksi tyyliin esim. "Pistä se prkl:een putti nyt sisään!" Toisinaan tämä itse asiassa ihan oikeastikin toimii, mutta huono puoli tässä puolestaan on se ettei tuo itsepuhelu yleensä tapahdu meikäläisen pään sisällä vaan se tulee mumistua ihan oikeastikin suusta ulos.
Se miten tämä meikäläisen vuodatus puolestaan minusta liittyy sinuun, niin mikäli siis olet jo muutaman väylän jälkeen "luovuttanut" tuon putin kanssa mielessäsi ilman kunnon sisäistä kamppailua, niin en kyllä näe itse mitenkään, että voisit saada loppuja putteja säkkiin. Ihannoin lauantaina sitä kuinka rauhallisesti otit läpi koko kierroksen, siitä huolimatta että sinulla tuli todella paljon katastrofiputteja. Monella muullakin pelaajalla kuin meikäläisellä olisi palanut tuossa tilanteessa täysin käämit. Kuulin jälkeen päin yhdeltä toiselta pelurilta, että olit kuulemma ollut varsin kovakin kuumakalle nuorempana ja että olit ilmeisesti rauhoittunut paljonkin noista ajoista (tämä sama siis pätee myös itseeni, sillä erotuksella että en ole onnistunut rauhoittumaan vielä niin paljoa kuin sinä). Tuohan on siis aivan mahtava asia, mutta oletko varma ettet ole rauhoittunut hieman liikaakin? Tarkoitan tällä sitä että kenties semmoinen pieni "itsepiiskaaminen" ihan kunnolla noissa tilanteissa saattaisi toisinaan olla paikallaan. Kunhan vain siis homma ei mene överiksi, niin kuin meikäläisellä toisinaan menee. Ts. siis ottaisit hieman fyysisesti itseäsi niskasta kiinni, ja tätä kautta pyrkisit estämään sen putin menon ihan spagetiksi.
Vastaavasti minua kiinnostaa myös se, että siinä vaiheessa kun tajuat että putti on nyt "sekaisin/hajalla", niin muutatko mitään puttiin liittyvässä tekniikassa/taktiikassa?
Ja jos en ihan väärin muista, niin olit viime vuosina hieman vaihdellut tuota ensisijaista puttiasentoja haaran ja suoran välillä.
Joskus huonon puttipäivän tilanne menee sellaiseksi, että koetan vain tehdä päässäni liikkeen hitaasti ja teknisesti mahdollisimman oikein. Se, että saan ajatukset edes jotenkin kasattua, on suuri voitto ja yleensä siitä seuraa hyvää. Yleensä kuitenkin puttiin tulee lisää väkinäisyyttä ja se on kateissa lopun päivää, yritti mitä tahansa. Olen sitten siirtynyt väkisin työntämiseen, joka menee läheltä vähän paremmin mutta se ei kanna 10 metriin saakka mitenkään. Lauantaina päätin, että puttaan nyt tällä valitsemallani tyylillä silläkin uhalla, että se ei mene sisään.
Olen tänä vuonna putannut yksinomaan suoraa puttia. Treenaan vain suoraa puttia, paitsi tietenkin pakolliset haaratreenit ihan vain pitääkseni jotain tuntumaa. Sitä tarvitsee joskus. Valitsin putata suoralta siksi, että haaralta en saanut voimaa pitempiin putteihin, eikä kauempaa ollut siis mitään mahdollisuutta saada sisään. Nykyään puttaan ihan lähiputit haaralta, koska monta vuotta sitä tahkonneena se tuntuu luotettavammalta edelleen.
Olen ollut aggggggressiivinen pelaaja aina. Liiaksikin, varmasti. Nykyään vähemmän, paitsi jos teen jotain oikeasti tyhmää sellaisessa paikassa, jossa se tuhoaa kierroksen. Eihän koskaan tarvitsisi malttiaan menettää, mutta nykyään lähinnä alistun kohtaaloni ja totean heiton olleen huono eikä se muuksi muutu. Se on luovuttamista se. Ei ole sellaista tsemppiä useinkaan, että jaksaisi elää siinä pelin aiheuttamissa tunteissa, vaan suhtautuu lakonisesti sekä onnistumisiin että mokailuihin. Joku voi sanoa sitä tosi korkean tason tyyneydeksi, mutta ei tämän sellaista pidä olla. Pitää olla iloinen onnistumisista ja tyytymätön epäonnistumisista, vaikka vähän tuhahtaa ja saada kiukkua parempaa suoritusta varten. Se on nyt kateissa.
Niin ja ainakin itse uskoisin että valtaosa suomalaisista fribaajista (tai siis ainakin niistä, jotka ovat edes sen verran aktiivisia että käyvät toisinaan täällä foorumilla) arvostavat teikäläisen kohtuu korkelle Suomalaisessa frisbee-skenessä. Ainakin meikäläinen arvostaa...
Kiitos. Oikein mukava kuulla.
