Gripblogi

[Kempster]

Mainiota ja rohkeaa tekstiä Jaani!

Oon kyllä kuullut kaikenmaailman griplockeista, writersblockeista, rimakauhuista, lavakammoista, paineista, traumoista, fobioista jne. jne. esim. frisbeegolfin, musiikin/taiteen, futiksen, työelämän ja elämänkin parissa (itekkin kärsinyt joistakin), mutta nää Jaanin on pahimmasta päästä. Hienoa että niistä uskalletaan puhua, koska monesti tämmöset aiheet tuntuu aika noloilta ja niistä vaietaan (jopa pienemmistä ongelmista), eikä uskalleta avautua (joka jo monesti auttaa) saati uskalleta pyytää apua.

Neuvomaan musta ei ole, tai tottakai voin heittää noita kuluneita kliseitä tyyliin "löysin rantein niin hyvä tulee" ja "lötää bönthöön vaan".... mutta enpä viitti.

En oo vielä ainakaan saanut tuota pelottavaa puhelua... eikä griplockia ilmennyt tänään rundilla (sormet ristissä seuraava viikko;).

Ps. Täällä lueskellaan mielenkiinnolla ja tsemiä taisteluun!

[JanneRäsänen]

Yksityiskohtana muuten: onko sulla putissa mallailua minkä verran, ts. teetkö puttiliikettä irrottamatta ensin, ja sitten vasta vikalla varsinainen suoritus. Olet kyllä varmasti kokeillut putata about heti kun olet saanut markkerin taakse asennon ja katseen nostettua koriin?

Mulla on mallailua joskus liikaakin, mietin jo joskus että pitäiskö luopua siitä, mutta musta se hyödyttää enemmän kun haittaa, saan siinä tunnusteltua painonsiirron ja muut seikat, sekä vedettyä muistilistamantran päässä läpi. Sen jälkeen kun checklist näyttää vihreää, painetaan play. Päinvastaisessa ääripäässä, enemmän mua ehkä harmittais missata putti kiireilyn takia.

Tuollaisen pikaputtauksen kokeilu kannattaa,  koska voi olla, että ahdistus ei ehdi alkaa, kun kiekko meni jo. Ei ole edes välttämätöntä katsoa koria putatessa. Heittäjä, joka katkaisi Climon 9 peräkkäisen maailmanmestaruuden putken oli Ron Russell ja hän asettui oikea kylki noin korin suuntaan, vilkaisi koria, käänsi pään pois ja heitti heti, kun katsekontakti koriin katkesi. Hän sanoi, että hän tietää,  missä itse on ja missä kori on, joten hän ei tarvinnut katsekontaktia puttiliikkeen aikana, kun hän tiesi jo mihin tähdätä.

Russelin tapaa kokeillessa huomasin saman ilmiön kuin normiputissa, jossa huomaa kesken liikkeen, että nyt liike menee normista poiketen ja ei ehdi pysäyttää.  Joskus ehdin normiputissa viime hetkellä vaihtaa käden suuntaa. Samoin katsomattomassa putissa ei ole absoluuttisen kovaa vaatimusta asettua aina samalla tavalla, kun alitajuisesti voi kokemuksella korjata normista poikkeavaa asentoa. Katsomatta on vaikeampaa vakioida asentonsa suhteessa koriin.

Juliana on 5x mm ja muutaman vuoden paussin jälkeen koneili paluuta ja ei ollut niin jumissa, mutta pelasi selvästi alle aiemman tasonsa. En ole paluun jälkeen kuullut vuosiin hänestä. Ei ehkä jatka tai sitten osallistuu kisoihin, joissa ei ole näkyvyyttä täällä. Pdgan sivuilta löytyy sanktioidut kisat. En tiedä,  onko hän osallistunut sanktioituihin kisoihin tosin.

[Jaani]

Yksityiskohtana muuten: onko sulla putissa mallailua minkä verran, ts. teetkö puttiliikettä irrottamatta ensin, ja sitten vasta vikalla varsinainen suoritus. Olet kyllä varmasti kokeillut putata about heti kun olet saanut markkerin taakse asennon ja katseen nostettua koriin?

Mulla on mallailua joskus liikaakin, mietin jo joskus että pitäiskö luopua siitä, mutta musta se hyödyttää enemmän kun haittaa, saan siinä tunnusteltua painonsiirron ja muut seikat, sekä vedettyä muistilistamantran päässä läpi. Sen jälkeen kun checklist näyttää vihreää, painetaan play. Päinvastaisessa ääripäässä, enemmän mua ehkä harmittais missata putti kiireilyn takia.

Sellainen hinkkaaminen ei tunnu yhtään luontevalta, että tehdään puttiliikettä malliksi ennen oikeaa suoritusta. Joskus teen niin, jos siltä tuntuu. Joskus ennen tätä locki-ongelmaa, kun vain halusin putata paremmin, kokeilin pikaputtausta. Se oli ihan hauskaa kyllä, mutta siitä tuli helposti tosi kontrolloimaton ja kun ohi mentiin, mentiin kunnolla ja kauas.

---

Tänään pelasin Tukholman Järvassa Major-layoutilla pelailukiessin mm. Tapanin kanssa. Tulokseni oli +4, joka on tämän kesän tasoon nähden ihan ookoo, ja itseasiassa suurimmat plussat tulivat huonoista avauksista tai lähäreistä. Lisäksi tuuli aika paljon, mutta sen piikkiin ei tarvitse laittaa mitään. Hmmm... itseasiassa kaikki plussat tulivat lähärimokista. Pelasin muuten aika hyvin.

Kierroksen ja koko päivän ensimmäinen putti oli grippari. Jostain kymmenestä metristä kolmisen metriä ohi, jonka jälkeen sain nelimetrisen sisään. Siitä lähtien puttasin koko kierroksen flättinä hissiputtina niin, että pompautin kiekon ilmaan pohjasta. Toimi ihan hyvin, vaikka tietenkin kun yhtäkkiä vaihtaa tyyliä niin tulee hassuja arviointivirheitä ja puttasin tahattomasti korin alle monesti. Pistin sisäänkin muutamia pitkiä.

Nyt vain chillailen kisa-apinana ja tunnelmoin. Itseasiassa on aika raakaa puuhaa olla sivustakatsojana kisassa, jossa olen käynyt vuodesta 2002 joka kesä yhtä lukuunottamatta. Tai no, ei tämä ole SDGO, mutta Järvan kesäkisa joka tapauksessa. Oikeastaan se on hyvinkin raskasta, mutta onneksi seura on paras mahdollinen ja muuten on hyvä meininki.

Silti mun kuuluisi olla kisoissa mukana...

[JanneRäsänen]

Ymmärrän hyvin kokemuksesta päältä katsomisen veemäisyyden. Se selittää,  miksi kisoihin on enemmän pelaajia kuin järjestäjiä.

[Jaani]

Ymmärrän hyvin kokemuksesta päältä katsomisen veemäisyyden. Se selittää,  miksi kisoihin on enemmän pelaajia kuin järjestäjiä.

Eipä järjestämisessä mitään vikaa ole, mutta aluksi näytti siltä, että vietän viikon maleksien radalla kuikuilemassa kavereiden peliä. Mielekäs tekeminen onneksi pelasti siltä, kun tajusin lähteä Tapanin caddieksi koko viikoksi. Hän oli myös kiitollinen cädättävä, sillä sain ihan oikeasti auttaa häntä. Bägin kantaminen oli vain pieni osa hommia. Harkitsin aluksi muitakin autettavia, mutta koska olen käsittänyt monen pelaajan lähinnä ärsyyntyvän minkäänlaisesta neuvomisesta tai ehdottelusta, otin fiksuimman jätkän herrakseni. Kuljin perässä reppu selässä, tiillä suunniteltiin heitto tuulen tai minkä tahansa tekijän mukaan, yleensä kommentoin suraavaa heittoa jo tiiltä käsin, ja kun lielle päästiin, tehtiin uudestaan suunnitelmat tarkemmalla syynillä. Väitän, että kukaan muu kuin Tapani tuolla fieldillä ei olisi tarpeeksi nöyrä keskustelemaan omista ratkaisuistaan tai ottamaan palautetta niinkin mitättömältä tyypiltä kuin laukunkantajalta. Vaikka syytä olisi. Pelatessaan tulee keskityttyä heittämiseen ja suoritukseen, jolloin yhdet lisäaivot suunniteluapuna tulevat tarpeeseen.

Monesti kierroksella harmittelin, että en koskaan voi olla oman itseni caddie. Olisin se jätkä, joka kulkisi rauhallisena mukana, tyynnyttelisi ja tsemppaisi, katsoisi tuulet ja alastulopaikat, kulmat ja piilopuut, etäisyydet ja ymmärtäisi milloin tulee hyökätä tai himmata. Sitten se toinen minä tekisi vain suorituksen työtä käskettyä. Jäisi 50% enemmän kapasiteettia heittämiseen. Reppu ei paljon paina, siihen ei apuja tarvitse. Keskusteluapu tulisi todella tarpeeseen. Ei jännittäisi niin paljon ja saisi avautua joistain vaivoistaan ja laskuvirheistään jollekin, jota kiinnostaa. By the Way: poolikavereita ei kiinnosta, mikä omassa heitossa mättää.

Tämä oli eka kerta, kun sain tehdä cädihommia. Täytyy jatkossakin jättää kisoja väliin ja osallistua apumiehenä. Veikkaan, että mulla oli Tapania mukavampaa kierroksella.

[HAH]

Hyvältä kuulosti tuo Caddie-homma. Miltä se tuntui, kun yhdessä pedattu heitto onnistui tai epäonnistui? Verrattuna siihen, että olisit itse suorittanut heiton.

Peukut muuten loistavasta yhteenvedosta, jonka olit kisoista kirjoittanut. Liiton sivulle muistaakseni.

[Jaani]

Hyvältä kuulosti tuo Caddie-homma. Miltä se tuntui, kun yhdessä pedattu heitto onnistui tai epäonnistui? Verrattuna siihen, että olisit itse suorittanut heiton.

Peukut muuten loistavasta yhteenvedosta, jonka olit kisoista kirjoittanut. Liiton sivulle muistaakseni.

Kiitos kiitoksesta. Kyllähän sitä tunsi olevansa mukana Tapanin tuloksessa kokoajan, vaikka ukkeli tietysti teki itse heitot ja tulokset. Vain pari kertaa sanoin ihan suoraan Tapanin heittoehdotukseen, että "älä missään nimessä heitä niin". Kyseessä taisi kummallakin kerralla olla 40-metriset hyppyputit myötuuleen, jotka hän sitten ymmärsi korvata lähärillä. Tapanikin on sen verran älykäs pelaaja, että tietää kyllä omat taitonsa ja osaa lukea tuulet ja maaston pääosin oikein. Lähinnä caddie on vain varmistamassa pelaajan mietteet niin, että sitä heittoa ei ala epäröidä ja tee suoritusta epävarmasti. Itseluotto ratkaisuihin nousee, kun jees-mies kuittaa.

Tapanin kanssa on tietysti etuna se, että lähärit eivät ole niin tärkeitä kuin itselläni. Hänelle saattoi hyvin sanoa, että koetetaan skipata tuonna 7 metriin niin saa helpon par-tuloksen. Omalla kohdallani en ikinä lähtisi hakemaan seiskaan, vaan koettaisin riskillä lähemmäksi, koska olen huomattavasti parempi lähestyjä kuin puttaaja. Monesti epäonnistuneen heiton jälkeen totesin Tapanille, että "ei se mitään, tuolta pääsee vielä lähestymään ja seivaamaan, tyydytään siihen". Itse olisin todennäköisesti sellaisen avauksen jälkeen menettänyt uskon taitoihini ja pelannut huolissani, paikkaillut virhettä sankariteoilla tai vain räiskimään turhautuneena. Niinä kertoina tarvitsisin itseäni cädiksi sanomaan, että "ei se mitään, tuolta pääsee vielä lähestymään ja seivaamaan, tyydytään siihen".

[JanneRäsänen]

Nybolla Adam on ollut mukana pitämässä pelikirjasta kiinni pitkään. Onnisuisikohan roolileikki Jaani Jaanin caddynä ehdottamillasi tavoilla, eli ensin teet pelaajana suunnitelmat ja sitten lopetat koko alkurutiinin, kävelet pois tiiltä ja katsot caddynä väylää eri kulmasta ja käyt läpi riskit ja palkinnot ainakin kolmen linjan kannalta ympäristön muuttuvine tekijöineen (Elaine Kingin vinkki jollain Discraftin videolla taisi olla jopa 5 linjaa per tii). Tietty ei kisassa, vaan treeninä.

[Tapanote]

Mielekäs tekeminen onneksi pelasti siltä, kun tajusin lähteä Tapanin caddieksi koko viikoksi. Hän oli myös kiitollinen cädättävä, sillä sain ihan oikeasti auttaa häntä. Bägin kantaminen oli vain pieni osa hommia. Kuljin perässä reppu selässä, tiillä suunniteltiin heitto tuulen tai minkä tahansa tekijän mukaan, yleensä kommentoin suraavaa heittoa jo tiiltä käsin, ja kun lielle päästiin, tehtiin uudestaan suunnitelmat tarkemmalla syynillä. Väitän, että kukaan muu kuin Tapani tuolla fieldillä ei olisi tarpeeksi nöyrä keskustelemaan omista ratkaisuistaan tai ottamaan palautetta niinkin mitättömältä tyypiltä kuin laukunkantajalta. Vaikka syytä olisi. Pelatessaan tulee keskityttyä heittämiseen ja suoritukseen, jolloin yhdet lisäaivot suunniteluapuna tulevat tarpeeseen.

Tämä oli eka kerta, kun sain tehdä cädihommia. Täytyy jatkossakin jättää kisoja väliin ja osallistua apumiehenä. Veikkaan, että mulla oli Tapania mukavampaa kierroksella.

Oli muuten aika pirun hienoa pelata osaavan caddien kanssa. Todellakin oli kullanarvoinen apu monessa tilanteessa, esimerkiksi etäisyyksiä tai kulmia tai tuulia arvioitaessa. Varsinkin kierrosten viimeisillä väylillä kahdet aivot auttavat aivan huomattavasti kun alkaa jo väkisinkin väsy painaa.

Osasit myös täydellisesti sijoittua mun asemaan ja katsoa peliä mun taitojeni ja ominaisuuksieni kautta, mikä ei välttämättä ole niin helppoa miltä kuulostaa, koska meillä on hyvinkin erilaiset vahvuudet ja myös pelityylit. Nyt vasta jälkikäteen tajuan kuinka hyvin Jaani katsoi peliä tapani-laseilla. Esimerkiksi draivipeli olisi varmasti ollut hyvin hyvin erilaista meillä useilla väylillä.

Niin, ja ne pari kertaa kun ihan suoraan sanoit että "älä hyvä mies sitä tee", olivat ehdottoman oikeita päätöksiä. Olisin niitä tarvinnut muutaman kerran muissakin kisoissa...

[Jaani]

Katsoin tuossa pari päivää sitten ihka oikean opetusvideon, eli tämän Feldbergin puttiklinikan. Kaikki olette varmasti sen nähneet:

En siis paljon katsele frisbeevideoita, mutta nyt on otettava kaikki keinot käyttöön.

Puttasin eilen KC Aviarilla, joka on kova putteri. Puttasin Feldbergin tyyliin. Ei ainuttakaan gripparia. Puttasin pitkästä aikaa paskasti ilman, että olisi jääänyt käteen. Puttasin ihan vain rehellisesti ohi, silloin kuin ohi meni.

Mahtavaa oli putata paskasti niin, että koki kuitenkin putanneensa oikein eikä tuntunut kokoajan pahalta. En silti usko, että oma ongelmani on tekniikasta kiinni, mutta kiva on kokeilla eri jippoja. Putti lähti yllättävän hyvin kädestä ja lensi usein ihan hyvin, mutta ei se vielä ole siinä kunnossa että mihinkään viikkokisoihin kehtaisin mennä.

Onhan sekin jotain, että kaverikiessillä ei tullut gripparia. Ja oli siinä pari entuudestaan tuntematontakin junnua mukana.

[Jaani]

Olen tänään ottanut selvää termistä yips, joka on golfin vastine griplockille ja dartitikselle. Jousiammunnassa on omansa myös: http://www.nytimes.com/2008/08/01/sports/olympics/01archery.html?_r=0

Artikkelissa pisti silmään, että moni ei myönnä kärsivänsä ongelmasta vaan syyttää tekniikkaa tai välineitä. En tiedä, miksi asiaa vältellään, mutta mielestäni on ihan jopa "nolompaa" syyttää välineitä kuin rehellisesti tulla ulos kaapista ongelmineen. Itse en tosin ole mikään hyvä esimerkki, sillä aikoinaan puttiongelmaan herättyäni vaihdoin putterini classic roceihin. Syynä oli se, että niissä on ohuempi rimmi ja ne lentävät nopeammin, jolloin irrotus on helpomi ja lentääkseen koriin asti ne eivät tarvitse niin paljon voimaa. Muutin puttityylini oikein rumaksi runnomiseksi avokämmenellä niin, että irrotan kiekosta ihan kunnolla ja korostetusti.

Ongelma oli siinä, että jouduin todella rykimään putit jo 10 metrin kohdalta jopa rocilla, eikä siltikään tulos oikeastaan parantunut. Putit vain eivät jääneet käteen enää. Silloin tällöin kokeilin vaihtaa putteria ja alkaa putata kuten kuuluukin, mutta saatoin jopa kesken kisan kaivaa rocit takaisin ja palata vanhaan runttaukseen.

Pari vuotta sitten, tai ehkä viime vuonna, päätin oikeasti palata lopullisesti kunnon puttaamiseen. Vaihdoin putterin P2-malliin ja opettelin uusia tyylejä.

Paskat.

Putteri pysyi kyllä, mutta tilalle tuli entistä lähempää tehtyjä puttimissejä gripparin vuoksi. Siitä huolimatta pysyin pelisuunnitelmassani ja jatkoin vain, kunnon puttereilla, kunnon tyylillä, niin kuin kunnon pelaajat. Sitten en enää jatkanut ja kohta on vuosi viimeisestä kilpailustani.

--

Kyse ei ole välineistä, tietenkään, eikä tyylistä. Totta kai tekniikka voi olla aina suoritusvarmempi ja joku kiekko paremmin istuva kuin toinen, mutta kysehän on suorituspaineista. Ei minulla varsinaista esiintymiskammoa ole, mutta ne vähät kerrat kun olen soittanut pianoa yleisön edessä ovat elämäni ahdistavimpia kokemuksia. Väärä ääni väärässä paikassa, muistikatko tai jopa oma ulkonäkö ja olemus ovat asioita, joiden ajatteleminen suoritushetkellä vievät fokuksen virheeseen ja ohjaavat tekemistä harhaan. Sama koskee puttia, jonka aikana ajattelen vain epäonnistumisen välttämistä, en onnistumista. Mitä lyhyempi putti on, sitä kohtalokkaammaksi mokaaminen muuttuu. Ajatus on siis jo valmiiksi virheen puolella, enää puuttuu lopullinen niitti. Ei muuta kuin ranne venkuralle ja paluuputtia tekemään.

Suorituspaineet

Oma julkinen itsetietoisuuteni on korkealla tasolla. Se tarkoittaa sitä, että on kokoajan pienessä jännityksessä ettei vain tee mitään tyhmää ja nolaa itseään. Tai häiritse muita, tai aiheuta hässäkkää. Jopa hengittämisestä tulee vähän hankalaa silloin, koska en tietenkään halua häiritä vierustoveriani omalla hengitykselläni. Kuulostaa hullulta, ja sitä se onkin, mutta ihan oikeasti olen lapsena kehittänyt hengitystapani sellaiseksi, ettei vain tule kovaa ääntä ja kuulosta pahalta. Siitä on taas seurannut hartioiden jännittämistä ja monenlaista kireyttä lihastasolla, koska pinnallinen hengitys nyt vain kiristää koko kroppaa.

Frisbeegolfissa olen nyt vähän onnistunut rentouttamaan suoritustani, mutta kyse saattaa olla myös siitä, että en kilpaile ja voin pelata vapautuneesti myös arkena. Tässä peliäni vuodelta 2010, ja ai että kun on kiree tyyli. Tuntuu, että äijä menee poikki ellei joku vähän sulattaisi raajoja löysemmäksi:



Pelasin toki ihan okei enkä putannutkaan huonosti. Tai no, kohdassa 6:25 näkyy se puttityylini, josta viestin alussa kirjoitin.

Koska julkinen itsetietoisuuteni on kova, en keskity tekemiseen vaan siihen, miltä tekemiseni ulospäin vaikuttaa. Mietin esimerkiksi, että tekniikan pitäisi olla hyvän NÄKÖINEN, sulava ja kaikkea muuta. Mietin paljon asioita siltä kantilta, että miltä asia vaikuttaa ulospäin. Siksi olen tietysti aika haka tekniikan analysoimisessa ja muussa, koska tiedän miltä asioiden tulisi näyttää. Kääntöpuolena olen vastaavasti kokoajan paineissa pelatessani, koska tunnen katsovani itseäni ulkopuolelta ja dumaavani tekniikkaani samalla. Ja kaikkea muutakin, kuten puttaamista, ryhtiä ja tapaa olla.

Ehkä siksi pystyn nykyään saamaan jännitystä myös yksin pelatessa. Minulla on kokoajan yleisöä, kun näen itseni muiden silmin.

Olen ehkä joskus kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta muistan kaskun James Deanista. Hän oli juuri noussut kuuluisuuteen ja alkoi jännittää elokuvan kuvauksissakin pahasti, koska häneltä odotettiin niin suuria. Kaikki ihmiset kuvauspaikalla olivat hänelle pelotteena eikä hän pystynyt näyttelemään. Vanhempi kollega sitten neuvoi häntä, että hyvä keino päästä jännityksestä on heittää kuset siinä kaikkien nähden. Tämän Dean tekikin, eikä sen koommin jännittänyt.

Totta tuskin sanaakaan, mutta itsekritiikin noustessa ahdistavaksi, olisi hyvä vähän nolata itseään. Olisi hyvä käydä vetämässä myötähäpeää uhmaava stand-up-keikka, käydä puistozumbassa ja alkaa sauvakävellä keskusta-alueella. Olisi ehkä hyvä ottaa vähän vähemmän vakavasti asiat ja etenkin itsensä.

Ja sehän tässä onkin ongelma, kun pelaaminen ja oma pelaaminen on niin helvetin vakava asia. Ku pitäisi vain heitellä muovia puistossa.

[Flick Maniac]

Tunnistan itseäni tuosta todella paljon, nimittäin yläaste-ajoilta ja sen jälkeen. Vittu että oli vaikeata ihan eläminen, saati jos olisi pitänyt esiintyä vielä. Lukioon menin ilmaisutaitopainotteiseen kouluun ja näytelmien yms. muiden hörhöilyjen kautta se alkoi lukko pikkuhiljaa hellittämään. Toki sitä nyt edelleen jänskättää sillälailla "normaalin verran" joitakin uusia/tärkeitä tilaisuuksia mutta kyllä pahimmat kiusaamisen aiheuttamat umpisolmut on avattu.

Mitä lajiin tulee niin pahiten muistan tällaisen ramppikuumeen vaikuttaneen ekassa "virallisessa" viikkisten ulkopuolisessa kisassa mistä tuloksetkin tulee johonkin julkisesti näkyville, Hyvinkään karviksessa, mitä kolmeko vuotta siitä nyt on. Etenkin putti meni aivan sykkyrään kun sitä mietti miltä se muista näyttää jne. Muunmuassa poolin kansionkin jätin keräämättä kun en kuullut/tiennyt että ryhmän ensimmäisenä huudettu ottaa sen, juoksin sitten senkin hakemaan paniikissa.

No, sen pidempiä omiin historiikkeihini tässä harhautumatta, niin tosiaan tällaisen yleisen itsetietoisuuden rentouttamiseen voisin tosiaan suositella itsekin pohtimiasi keinoja. Josko standup on aika raakaa niin jotain harrastelijateatterin vapaata kurssia tms. että oppii olemaan itsessään luonnollisesti vaikka muut katsoo.

[Jaani]

Mitä lajiin tulee niin pahiten muistan tällaisen ramppikuumeen vaikuttaneen ekassa "virallisessa" viikkisten ulkopuolisessa kisassa mistä tuloksetkin tulee johonkin julkisesti näkyville, Hyvinkään karviksessa, mitä kolmeko vuotta siitä nyt on.

Joo, hyvä pointti. Huomasin joskus valittelevani aina vain sitä, että mua nolottaa nähdä oma nimenä tuloslistan häntäpäässä. Ja vielä kun on joskus ollut "hyvän pelaajan" maineessa. Ja ainakin foorumihahmona (ja muutenkin) on tällainen itsestään numeron tekevä pelaaja.

"Ja sitten se on tuolla sijoituksella 61.... vittu mikä pelle."

Monta monta vuotta on mennyt niin, että päällimmäisin pettymys tuleekin julkisesta häpeästä, jonka huono suoritus tuottaa. Tai huono sijoitus. Joka tapauksessa se kertoo taas enemmän siitä, että tuntee olevansa katseen kohteena ja luulee, että jengiä kiinnostaa, miten itse pelaan. Ei se tulos, vaan sen julkisuus.

Sinänsä jännää on se, että teen julkista työtä ja olen myös arvosteltavana periaatteessa aina, kun työni teen. Kirjoitan siis tekstejä. Kirjoitan myös musiikkikritiikkejä, eli dumaan työkseni. Jostain ihme syystä se ei enää jännitä juuri lainkaan, eli tekstieni vastaanotto ei ole mikään juttu enää. Lisäksi olen päättänyt ottaa nyrkkisäännöksi sen, että koska olen kriitikko, en ikinä missään tilanteessa voi itse pahoittaa mieltäni minuun kohdistuvasta kritiikistä. ehkä vähän off topic, mutta hei, tää koko ketju on vähän off-topic.

Ja nyt kun miettii, jotkut viikkokisat on pahimpia paikkoja mulle. Niissä kun käy paljon aloittelijoita, niin pelatessa tuntee, että nyt pitäisi itse pelata helvetin hyvin ja esittää jonkinlaista auktoriteettia kokeneempana ja taitavampana heittäjänä. Joskus kuukausi sitten pelasin ihan hyvän hupikierroksen Talissa ja liityin ruuhkasyistä edellä menneeseen kahden hengen höntsäjengiin. Totta kai avasin 100 metriä pitemmälle ja osasin kaikkea hienoa, sain jopa epäuskoista naurua osakseni, kunnes grippari iski. Tai itse asiassa se iski juuri siksi, että olin se vitun hyvä pelaaja siinä kolmikossa. Ei mennyt enää mikään sisään mistään, koska jännitin omaa olemistani ja jotain statusta, jonka kuvittelin omaavani.

Todellisuudessa höntsäjengiä ei voisi vähempää kiinnostaa, miten minä pelaan, mutta onnistuin luomaan pääni sisälle yleisön joka on odotuksia täynnä minun suhteeni.

Jännä.

[tumi]

Näitä ajatuksia pyörii myös oman pään sisällä, ja jos sattuu väärä päivä niin ne voivat hyvinkin tuhota pelin totaalisesti. Osin siksi (ja osin monipuolisuuden kehittämiseksi) olen pakottanut itseni "perseilemään" höntsäkiesseillä ja viikkokisoissakin. Käyttäydyn kyllä kunnolla jne mutta olen antanut itselleni luvan heittää huonosti valitsemalla itselleni vaikeita heittoja. Avaan forella, heitän troublesta rollereita, valitsen taivasantsalinjoja joihin käsi ei riitä kuin täydellisessä tapauksessa ja haen linjoja jotka vaatii joulun ja juhannuksen samaan syssyyn onnistuakseen. Kruunaan kaiken heittämällä väliin "väärää" kiekkoa, esim jyrää uutta dessua jota haluan kouluttaa.

Kaikki nämä valinnat luovat tilanteen jossa on käytännön mahdottomuus pelata hyvin saati täydellisesti, ja olen itse tietoisesti aiheuttanut tilanteen että vähän väliä tulee tuplaa tai triplaa tai pakkokakkosilta bogia, mutta se on myös luonut tilanteen jossa en suuremmati enää välitä miltä peli näyttää ulospäin. Pelaan paskasti välillä, so what. Sitten kun kynnän kisassa niin tilanne ei ole enää uusi, eikä ne gripparit tai puskien kyntämykset niin vaikuta enää mihinkään. Plussana, osaan tulla sieltä puskista pois miljoonalla eri tavalla koska olen treenannut rämpimistä.

Tekemällä itsestäni "pellen" tahallisesti jopa viikkokisatasolla pysyy sipuli kasassa kun aina ei tarvitse olla täydellinen.

[JanneRäsänen]

Täydellisyyden jahtaaminen takaa tuhon, koska sellainen suoritus on ajoittaista tuuria. Biologisesti mahdotonta onnistua koko ajan. Parhaat tupeksii harvoin ja kun tekevät sen, ei haittaa,  kun he tietävät,  että golf kuin elämä on vähimpien virheiden voittavaa, ei kaikkien virheiden eliminoivaa.

Jäykkyys tappaa varmasti. 2010 Dutch Openin aikaan mulla oli pahin puttilama tai jaettu pahin. Talven yli unohtui rentoutua ja pakottaen runnomalla kävi juuri, kuten kuvasit. Kun muistin rentoutua, normitekniikka ja normitulokset palasivat.

Pää ei ehdi ohjaamaan heiton jokaista liikettä. Vielä vähemmän dumaamaan. Ei voi onnistua kaiken yrittäminen samanaikaisesti. Kurantti kokemus tältä viikolta. 10 kierrost tänä vuonna ja kuukauden countdown kivuttomasta fysioterapiasta siihen, kun saan heittää oikealla kädellä,  ei ole alkanut. Joten vasuria treenaan ja on niin jäykkää, etten haukottelulla ja käden ravistelulla sekä kyynärpään eteen lyönnin liioittelullakaan usein onnistu kyynärpään taitto yli 15 astetta. Vaikka kuinka keskityn ja kylmätreenaan käsivetoa ennen heittoa. Kunnes kokeilin, mitä tapahtuu, kun menen vaistolla ajattelematta täydellä taakse vedolla. Kun lyhyellä vedolla vaikka kuinka ajatellen, ei tule mitään tällä treenimäärällä. Vartalon hallinnan ollessa pikkulapsen tasoa. Ajattelematta täysi taakse veto toi niin paljon alkuvauhtia käteen, että käsi meni kyynärpää edellä tiukalla taitolla rentona eteen. Ja loppukiihdytys oli suunnassa oikein tehoissa ylivertainen. Eka sessio 90 m enkka. Toka tekniikkaa ajatellen pakottamalla liikkeitä ohjaten 80 m huonommin kaikki muukin. Kolmas sessio 100 m hitaammalla lyhyemmällä kiekolla paljon paremmalla toistettavuudella, silti räpeltäen liikaa. Kolmas sessio nou hätä. Osaan antaa anteeksi itselleni mokat,  koska tiedän, että ei ole mahdollista onnistua tällä treenimäärällä.

Vanha totuus on, että täydellinen on riittävän hyvän pahin vihollinen. Joka täydelliseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa...

Miksi täydelliseen pyritään ja kuinka totaalisesti on yksilöllistä. Oppiakseen kannattaa yrittää kehittyä. Jos ei anna itselle arvoa muuten kuin täydellisyydellä you are setting yourself up to fail. Sen verran yleinen ilmiö, että siitä on olemassa yo. sanonta. Psykologeilta kuultua: Jos ei rakasta itseään, ei osaa rakastaa kunnolla muitakaan. Kun mustavalkoisuutta ei ole paljon, on eri määriä, miten paljon ihmisarvoa antaa itselleen ja muille.  Se näkyy sitten vaatimustasossa. On itselleen aiheutettuja paineita ja ympäristön paineita. Ydinvoimalan räjäyttämättömyys vaatii paljon. Itseltään voi vaatia vielä niin paljon enemmän,  että ei voi onnistua. Siitä ei voi seurata kuin räjähdys.

Ahneutta on kaikkimullehetinytannajolisäämitäodotat? On luultavaa, että ei saa, vaikka vaatii. Mitä siitä seuraa on itsensä ja maailman tutkiskelun paikka, johon on moni uskonto ja filosofia pyrkinyt vastaamaan tuhansien vuosien aikana. Syviä kysymyksiä, kuten kuka olen, mitä haluan, mikä on tavoittelemisen arvoista ja millä keinoin ym. Sotia käydään parhaillaan noiden pohdintojen seurauksena.