Piti kirjoittaa jo eilen omia fiiliksiä NDGE:stä, mutta se vähän jäi kun seuran hyödyntämä aateekoo alkoi piiputtaa ja viikkokisa-TD löysi itsensä juoksuhiekasta. Kirjoitin päivityksen kisan aikana, mutta siinä ei ollut kovin paljoa sisältöä ja erilaisia merkkejäkin vain kaksi. Selitys sille saattaa löytyä tämän tekstin seasta.
Friban ulkopuolisista syistä (jiihaa, sellaisiakin on) perjantai osoittautui hyvin raskaaksi päiväksi ja kotiinkin tuli ehdittyä vasta melkein puoliltaöin iltapalaa syömään ja nukkumattia etsimään. Aamulla totesin, että unet jäivät jälleen kerran aivan liian lyhyiksi ja laatukin oli mitä oli, mutta siinä vaiheessa ei ollut paljoa tehtävissä. Nopea, mutta raskas aamupala naamariin ja köröttelemään Nurmijärvelle.
Ensimmäinen kierros ja lähtö väylältä 17 eli aika läheltä kisakeskusta, ei haitannut. Minulla oli tavoitteena pelata riskejä kaihtamatta ja toteuttaen niitä ideoita mitä missäkin kohtaa sattui päähän tulemaan. Eka väylä meni ob-vierailusta huolimatta pariin ja sitten tuli vuoroon vetinen 18-väylä. Otin bägiin mukaan pari ylimääräistä kiekkoa juuri tätä väylää varten. Jotain semmoisia, joiden menettämisestä ei tulis harmi, alivakaita ja liitävät johonkin. Eli just semmoisia, joilla heiteltäisiin bäkkäriantsoja myötäpäivään lammen ympäri. Ensimmäinen heitto paljasti, että piesty Groove oli täsmälleen sellainen kuin sen tuossa äsken speksasin, paitsi ettei se liitänyt mihinkään. Ensimmäinen heitto sujahti rantakaislikkoon, mutta heittoalueen kautta kuitenkin. Toisella heitolla Groove näytti todellisen luonteensa eikä lentänyt sitäkään vähää vaikka kuinka paiskasi. Aika huvittavalta se oranssi lumpeenlehti siellä sitten näytti. Noh, tuota varten se plätty oli mukana repussa. Mikäs siinä kun heittää viidettä heittoa vaatimattoman avauksen paikkeilta. Mutta siitä se alamäki vasta alkoi. Edellisten päivien stressi ja äärihuonot yöunet päälle eivät oikein kompensoineet surkeaksi käyvää säätä ja mieli oli ensin maassa ja rupesi sitten hiljalleen porautumaan kohti epätoivon sedimenttikerroksia. Heitot lähtivät ihan mihin sattuu ja kun väliin onnistuin, viimeistään seuraavalla heitolla varmistin heikon väyläsuorituksen. Lihaksia kolotti. Kierroksen puolivälissä kun olin ottanut plussia suurin piirtein yhden per väylä, alkoi suussa maistua jo melkoisen hapan. Minua nukutti niin paljon, että istuskelin jakkaralla leuka käsissä oikeastaan aina kun mahdollisuus tarjoutui ja mietteet olivat kovin synkkiä. Odotettu kisa, poikkeuksellisen upealla paikalla ja lähdin tänne nauttimaan frisbeegolfista. Tätäkö se nyt sitten tulee olemaan koko päivä, surkeaa säätä, fyysishenkisesti järkyttävän huonoa oloa ja ajatuksia siitä miten siistiä olis olla kotisohvalla piereskelemässä tämän kidutuksen sijaan? Loppukierroksesta aloin järjestelmällisesti missaamaan putteja ihan kaikilta etäisyyksiltä ja comfort zone oli tasan noston mittainen. Kiroilun määrä pään sisässä oli jotain, minkä torjumiseksi olisi tarvittu vihkivettä ja parkkiintunut manaaja. Lopulta en enää edes jaksanut välittää vaan korin lähistölle raahusti silmät ristissä oleva kivi-buddha, joka kävi tönäisemässä kiekon ensin alarautaan ja sitten nostamassa kiekon sisään huokaisten.
Ensimmäinen kierros oli takana. 6 par-tulosta ja loput huonommin, tulos +18 ja sijoitus ihan häntäpäässä. Vaikka pelaajamassa olikin kovaa, niin olihan tuo ihan hirveä tulos minulta. Istuskelin hetken omissa mietteissäni silmät kiinni ja kävin läpi tuntemuksiani. Oliko minulla kivaa? No, eipä tullut sillä hetkellä mieleen oikein yhtään kivaa hetkeä koko kierrokselta. Onko kertakaikkisen mitään järkeä lähteä toiselle kierrokselle jos se on yhtään samanlaista kuin ensimmäinen? No ihan taatusti ei. Pitäisikö denffata vaikka ei ole pahemmin ollut tapana? Hmmm. Meinasin kirjoittaa tuntemuksiani blogiin, mutta ei tullut mieleen oikein mitään järkevää ja kun pari ensimmäistä sanaa oli typoja täynnä niin päädyin zetamieheksi. Päätin, että koska ruokaa oli saatava joka tapauksessa niin mennään nyt syömään ja katsotaan miltä sitten tuntuu. Puolipakotin puoliammattimaisen autokuski-Kempsterin Skodillacin ruoriin ja nuokuin pelkääjän paikalla ruokapaikalle asti. Ohjelmassa oli iso kasa lämmintä ruokaa suuhun, höpöttelyhetki tuttujen kanssa ja jokunen kuppi kahvia koneeseen. Kun ruoka oli vähän vajunnut niin kroppa tuntui heräilevän ja pääkin tuntui kofeiinipaukun jäljiltä aika semmoiselta, noh, kutsutaan sitä uhkarohkeasti, normaalilta. Minulle.
Takaisin ruokapaikalta Kempster-kuskin kanssa shotgunina silmät kiinni ja pää tukevasti päänojassa. Sää näytti vähän epävakaiselta, mutta päätin, että [sensuroitu kirjoittajan toimesta] minähän en denffaa vaan möyrin tuon kentän läpi vaikka perna tipahtaisi matkalle. Hetki yleistä pööpöilyä ennen pelaajakokousta ja olo normalisoitui enemmän ja enemmän. Eihän siihen tarvittukaan kuin yli 10 km kävelyä vaihtuvissa sääoloissa, ruokaa ja hetki lepoa kofeiinilla terästettynä. Kävin hakemassa golf-kärryn ja Määriksen kanssa kisattiin hetki umpikädettömän lastaajan tittelistä Prodiscuksen mothershipin kanssa. En tiedä kumpi voitti, mutta jotenkin epämääräisesti se saatiin siihen sidottua kiinni. Väykkä laski pelaajat matkaan ja puhkuin uutta intoa. Pelaamaan vaan, Perkūnas!
Toisella kierroksella oli selvää heti kiekon käteen napattuani, että nyt pelataan ihan eri fiiliksellä. On muuten erikoinen asia tuo eka kosketus. En tiedä onko muilla samaa, mutta minä tiedän heti kun kiekko kädessä, että pelataanko nyt normaalisti vai jotenkin rajoitteilla. Se vaan tuntuu erilaiselta. Toisen kierroksen alussa tuntui normaalilta. Lähdin pelaamaan korskeaa sankarigolfia turhia jarruttelematta ja alku lähti ihan mukavasti liikkeelle. Lähtö väylältä 15 johon arpoutui par vähän vielä linjoja hakien. #16 avaus lähti korkeana, mutta suunta oli sinne minne halusinkin eli vähän oikeaan laitaan, että jää paikat liidättää pitkää antsaa alamäkeen. Rinta pystyssä täysi repäisy annukkaan ja sinnehän se lähtikin, mutta oikean reunan viimeiset puut tulivat tielle. Ilman puita olis saattanut piiitkälle putillekin mennä. Tai sitten puiden jälkeen olevaan bunkkeriin, eipä tuota varmaksi tiedä. Noh, erittäin helppo nelonen siltä väylältä ja sitten taas #17. Bossilla pitkä S-heitto keskelle väylää, ei paljoa parempaa olisi voinut toivoa. Jokerilla kipolle ja neppi sisään, birdie. Kellossa oli nyt aivan eri ääni. #18 tuli lampi kierrettyä aika ylimalkaisesti lujilla heitoilla ja sillan vasemmalta puolelta heitetty upsi jäi puttietäisyydelle. Lätty sisään ja jälleen birdie. Mmm, tasty. Ykkösväylään avaus pienellä munkilla, lähärissä munkki takaisin kun ei jäänyt puttauslinjaa, mutta helppo par siitäkin. Kakkosella tuli hetkellinen aivohalvaus ja täräytin draivin mandopuuhun ja vieläpä niin että se kierähti väärälle puolelle, uuh. Se oli ainoa aivan täysin luokaton draivikämmi koko kierroksella. Kolmosväylällä kävi todella surkea onni kun kiekolla oli vaihtoehtona joko tökätä maata vasten tai ottaa skippi, mutta sain välimallin ja kiekko löysi tiensä greenille. Siitä eteenpäin kierros meni aika tasaisesti niin, että onnistuin hyödyntämään pitkiä heittoja ja pelaaminen oli helppoa ja kivaa. Sellaista iloista frisbeegolfia. Valtaisia sankarisuorituksia ei tullut lähäreissä eikä puteissa, mutta parin pinnassa olin koko ajan.
Onnistuin ottamaan epähuomiossa aivan turhan tuplabogin vitosella vaikka olin kahdella heitolla jo 25 metrin päässä korista. Puttirallista ei voinut syyttää kuin omaa tyhmyyttä. Vielä yksi aika uskomaton epäonni tapahtui väylällä 10 kun kiekko jäi todella kapeaan outtiin niin, että kiekon verran eteen tai taaksepäin olisi ollut sisällä. Minä nautiskelin pelistä ja olin aika tunteella mukana ja sain takaa tulevalta ryhmältä palautetta, että tais olla vähän tyly paikka kun kuului reaktio parin sadan metrin päähänkin. Ohhoh-hupsista
Toivottavasti se oli enemmän Arnold pulassa -tyylistä ähinämölinää eikä niin tarkkaan sanamuotoon puettua tunnepurkausta. Parin huono-onnisen heiton ja puttirallinkin jälkeen kierrostulokseksi tuli +5 ja olin hyvin tyytyväinen. Kierroksen jälkeen tuntui siltä, että onnistuin toteuttamaan itseäni hyvin. Tottahan sitä mietti, että millainen tulos olisi ollut ilman noita tötöilyitä ja huonon onnen hetkiä, mutta niinhän sitä aina. Mutta voi elämä millainen ero pystyi olemaan pelituntumalla ja pään sisäisellä fiiliksellä kahden peräkkäisen kierroksen välillä. Olihan siinä olosuhteillakin paljon merkitystä kun ekalla satoi ties mitä kaikkea niskaan ja tokalla piti ottaa välipaitaa pois kun tuli lämminkin. 13 heittoa, se ei ole ihan vähän. Sillä suorituksella sijoitus suurin piirtein puolittui ja olin lopputuloksissa keskikastin kieppeillä.
Ettei tämä ylipitkä kirjoitus tähän loppuisi, voi vielä vähän kerätä ajatusvirtaa nippuun. Ensimmäinen kierros oli tämän vuoden ikävin frisbeegolf-kierros. Nyt en syytä edes kisajärjestäjää liian aikaisesta aloitusajasta kun tuo oli aidosti pakko tai viimeiset heitot olisi pelattu Nurmijärven yössä. Tuskaiseen ykköskierrokseen oli täysin ulkopuoliset ja poikkeukselliset syyt enkä niitä nyt sen enempää vatvo. Toinen kierros oli tämän vuoden parhaita, ellei paras kierros heittofiiliksen osalta. Ja fiilistelemäänhän minä tuonne läksin. Rata oli jälleen kerran aivan upea vaikka parista muutoksesta edellisvuoteen olin vähän eri mieltä. Järjestelyt pelasivat hyvin ja askelmittariin tärähti melkein 29000 askelta. Kiitos Väykkä, kiitos muut järjestäjät, kiitos Nurmijärven golfkeskus ja iso kiitos kanssapelureille jotka sietivät ensin ärrimurrikeksejä sinapilla syönyttä mieslasta ja myöhemmin oman elämänsä sankarifribaa pelaavaa ölisijää. Mieleen tämä kisa jää taas pitkäksi aikaa.
Seuraavaksi sitten joku höpsö paikalliskisa Tsekissä.
