Jotta valtaan tilaa vain omasta osiostani, niin en nyt tukota tällä monen sivun tekstilläni NDGE:n kisapalstaa, vaikka sinne kuuluisikin. Teksti on pitkä ja henkilökohtainen muistelmakirjoitus, joka syntyi tämän vuoden NDGE:n molemmin puolin.
Tuntuu siltä, että tämän vuoden NDGE on nyt tosiaan pelattu ja kehoa kuuntelemalla saa tunteelleen vahvistuksen. Kylkiä kolottaa, käsivarsia jäytää, naamaa kuumottaa ja mieli on vähän tyhjä. Nykyään kun kisaaminen on omalla kohdallani jo entisen elämän murheita ja henkilökohtaiset kunnianhimon polttoaineet tulevat toisista säiliöistä, on tämän kaltainen rento mutta professionaali kilpailu parasta, mitä lajilla on minulle tarjota. En voi kylliksi kuvailla sitä kiitollisuutta, jota tällaiseen kisaan osallistuminen, vieläpä kutsuttuna, saa minut tuntemaan. Väykän johtama järjestelytoimikunta uhraa kymmeniä, satoja tunteja, jotta Minä Meikäläinen saisi viskellä pyöreitä muovinpalasia millimitalla parturoidulla nurmikolla kohti pikkuruisia metallitelineitä.
Harvassa ovat ne kisat, jonne mennään pienellä porukalla, keräännytään yhteen ja lähdetään pelaamaan ruutupapereiden ja omin käsin kaupungin maastokarttoihin piirrettyjen nuolien opastamana. Eipä NDGE toki ihan sellainen ole, mutta siitä puuttuu tietty vakavahenkinen suorittaminen, jota jokainen kilpailujärjestäjä PDGA:n langettamine sääntöineen ja rahasummineen nykyään ihannoi. Väykkä on pitänyt kilpailunsa sellaisena, jonne ei mennä suojelemaan ratingia tai laskemaan sarjapisteitä. Sinne mennään pitämään hauskaa; hakemaan muualla mahdottomia lentolinjoja, heittämään pitempiä rollereita kuin missään, kävelemään parikymmentä kilometriä vaihtelevassa maastossa, räntäsateessa ja auringonpaisteessa, ja itse tulen joka vuosi NDGE:hen ennen kaikkea tapaamaan lajilegendoja, joita ilman tämä laji ei olisi sitä, mitä se nykyään on - kaikkine edellä mainittuine lieveilmiöineenkin.
Itse en enää koe NDGE:tä kilpailuna, vaan tapahtumana, jonka nostalginen aromi leijuu auton puhaltimista Hyvinkää-Hanko-tielle saakka. Kapean ja mutkittelevan tien saavutettua Nurmijärvi Golfin klubitalon parkkipaikan näen edessäni lukemattomia vuosia kotimaisen frisbeegolfin historiaa, joka merkitsee minulle itsellenikin yli puolta elämästäni. Täällä kohtaan hahmoja, joiden kanssa olen viettänyt päiviä ja öitä rakkaan harrastuksen parissa, ja joita en enää muualla ehkä koskaan tapaisi. Emme me enää kilpaile samoissa kisoissa, ja vaikka joskus olisimmekin samalla tuloslistalla, tuskin pelaisimme yhtä aikaa. Niin käy, kun ihmiset vanhenevat ja vaihtavat junioreista avoimeen, mastereista grandmastereihin.
Väykän suunnittelema rata on sellainen seittiverkosto, jota pitkin kulkemalla törmään väkisinkin oman elämäni suuriin vaikuttajiin. Tiillä, siirtymillä, viimeistään ruokatauolla kuulumiset vaihtuvat kuin viimevuodesta tai viimevuosista olisi tuskin kulunut viikkojakaan.
Sellainen saa muistot elämään uudestaan.
Pitkästä aikaa muistin, kuinka Suomen hitaimman pelaajan titteliä ylpeästi kantavan Hämiksen Fiat Pandan takakontista ostin ensimmäisen kiekkoni, DX-muovin XD:n. Hinta 30mk. Opettelin heittämään viskomalla sitä Munkkiniemen rataa ympäri niin perkeleesti. Aloin vuoden-parin päästä myös treenata Hämiksen kanssa, ja lukemattomat ovat ne kisareissut Kauhajoelle, Vaasaan, Turkuun, Tammisaareen, Heinolaan…
Lajin kovin veljeskaksikko on tietenkin Lindbergit. Itse asiassa näin heidät ensimmäistä kertaa joskus 2000-luvun alussa juuri Nurmijärven Golf-keskuksessa. Olin ensimmäistä kertaa pelaamassa silloista NDGE:tä, kun kävelin lämmittelemään ykköselle (nykyleiskan nro 6). Katselin, kun isot pojat heittelivät alamäkeen ja mukanani ollut pitempään pelannut kaverini sanoi, että tuossa on Lindbergit, ne on kaikista kovimpia käsiä. Ja näinhän se oli. Sittemmin olen nukahtanut Lindbergien autoon niin monella kisareissulla, etten jaksa laskea. Jossain Jyväskylän kohdalla matkalla Oulusta Helsinkiin, tai jossain päin pohjanmaata Vaasan joukkue-SM-kisoista palatessa. Onpa sitä laivassa nukutun yön jälkeen pysähdytty keskellä Tukholmaakin, jottei mahan kautta kierrätetty aamupala sotkisi Hyundain penkkejä.
Tapaan Nurmijärvellä aina myös Sami Loukon, jonka järjestämät Munkkiniemen viikkokisat olivat silloisen alkavan kisaurani kohokohtia. Sami oli silloin Suomen ykkönen, ja vaikkei olisi virallisesti ollutkaan, niin minulle oli. Sami tietenkin voitti Munkkiniemessä aina. Kerran hän pelasi 2x9-väyläisen kisan pelaamalla -18. Hän oli Suomen ensimmäinen Innovan tallipelaaja, puttasi paremmin kuin kukaan missään ja heitti kauniita anhyzereita Rocilla jo silloin. Samin kanssa opin heittämään puttereita backhandilla, koska jossain yhdessä hänen kehittämässään lähestymistreenissä niin sovittiin tehtävän. Pakko oli oppia. Samilta ostettiin kiekot, jos Hämiksen takakontissa ei ollut.
Sitten on tietenkin Timo Pursio. Suomen kaikkien aikojan paras pelaaja, ei puhettakaan muusta. Timo oli minulle sellainen myyttinen hahmo, joka aina voitti kaikki kisat, mutta vielä oman peliurani alussa kisasi sen verran harvoin etten häntä ymmärtänyt bongata. Sitten jossain Meilahden Milleniumissa vuonna 2002 tai jotain pelasin Timon kanssa samassa ryhmässä (ensimmäisellä rundilla, arvotut ryhmät - kuinkas muutenkaan). En tietenkään silloin tajunnut, että tässä on nyt The Pursio, mutta nelosväylällä kyllä jäin toljottamaan epäuskoisena, että kuinka helvetissä kiekkoa voi heittää noin löysästi noin pitkälle. Timo on todellinen herrasmies ja parasta peliseuraa. Koskaanhan Timo ei treenaa, eikä mitään odotuksia kilpailuihin ole… mutta sellainen puhe on puutaheinää tietenkin. Vaikka silloin Meilahdessa ihailin Timon heittopituuksia, tajusin myöhemmin, että hän ei oikeasti edes heitä erityisen pitkälle. Paradoksaalista kyllä, Timo oli silti ehkä maailman paras draivaaja. Miettikääpä sitä.
Tänä vuonna en nähnyt Jussi Meresmaata enkä Markus ”Lilli” Lindewaldia, mutta siinä Nurmijärvi Golfin terassilla istuessa näin elävästi kuinka viime vuonna pitkästä aikaa kättelin Lilliä ja muisteltiin menneitä. Lilli voitti Suomen mestaruuden vuonna 2004 voitettuaan Porin Yyterissä Sami Loukon sudden deathissä. Emme kauheasti ehtineet Lillin kanssa treenailla yhdessä, mutta ne muutamat kerrat ovat jääneet kaikkein tärkeimpinä opetuksina mieleen. Emme tunteneet toisiamme kuin ehkä viikkokisoista ennen kuin kerran Lilli soitti minulle yllättäen ja pyysi mukaansa Koskelan sairaalan puistoon heittelemään. Lilli opetti minulle, miten heitetään pitkälle. Mutta kuka oikeasti heitti kaikista pisimmälle, oli tietenkin Jussi Meresmaa. En silloin lajia aloittaessani kauheasti seuraillut kisatuloksia, niin en ihan tajunnut kuinka kova jätkä siellä Suomenlinnan kisan tiillä oli, mutta kun oma junnuporukkani pysähtyi ja kääntyi katsomaan Meresmaan draivia, niin jumalauta sentään! Olen aina vähän jännittänyt Jussia hänen kanssaan pelatessani, koska hänen draivinsa oli täydellinen, ja täydellisyyden rinnalla halusin tietenkin pyrkiä samaan - onnistumatta mahdottomassa tehtävässäni. Siitä on varmaan kymmenen vuotta, kun Jussi sanoi minulle Talin ykkösellä, että heitän ihan liian kovaa. Taidan vasta nyt ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti. Oltiin Jussista mitä mieltä tahansa, niin kukaan ei voi kiistää, etteikö Jussi olisi tällä hetkellä lajin kasvot Suomessa. Ilman Jussia Suomessa tuskin olisi joka pitäjässä omaa rataa ja kymmeniä tuhansia pelaajia.
Oma ikäluokkani on myös oma lukunsa. On Joonas Hynönen, ehkä korkeimman itsetunnon omistava Suomen mestari, joka tiesi ja teki kyllä tiettäväksi, että hän on paras. Ja olihan Joonas paras. Olimme pitkään kilpakumppaneita junioreissa, mutta oikeastihan kisa oli ratkennut jo hyvissä ajoin ennen finaalikierroksia - Joonaksen hyväksi. Joonas Kuitunen, Blondi, The Champ. Hänellä jos kenellä on kaunis tekniikka, joka osoittaa kaikille meille riuhtojille, kuinka vaivattomasti kiekon voi lähettää matkaan 120 kilometrin tuntivauhtia. Blondi on myös niitä pelaajia, joiden seurassa mököttäminen on vaikeaa ja näyttää vieläkin typerämmältä. Hän on ehdottomasti mukavinta peliseuraa, mitä omalle kierrokselleen voi toivoa. Tosin vain arvotuilla ryhmillä, koska muutenhan Blondi on aina on ykkösryhmässä, jonne en itse kuulu.
Juho Rantalaiho on yksi syy, joka sai minut nuorena treenaamaan vielä pari tuntia aiottua pitempään. Olin pelannut ehkä vuoden pari, kun Turussa alkoi frisbeen nousukausi ja muuan toiminnanjohtaja Kaakinen sekä Juho alkoivat kiertää kisoja. Rantalaihon ultimatetausta esti ehkä parin ensimmäisen vuoden ajan täyden onnistumisen golfissa, mutta joskus vuonna 2004 tai 2005 Tampereen Epilässä muistan panneeni merkille, että Juho voitti minut ensimmäisen kerran. Sitten aika pian toisen kerran ja lopulta Juho meni menojaan Euroopan kärkeen saakka. Eikä Juhon menestys ole mikään ihme: katsokaa nyt, kun mies mokaa ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyyni mentaliteetti ja positiivinen asenne näkyvät Juhon pelissä siinä, että ei hän luovuta koskaan vaan tekee aina parastaan - ja usein onnistuukin. Huhujen mukaan Juho olisi kerran OB:lle heittäessään mutissut itsekseen ”pahus”, mutta pitävien todisteen puuttuessa en menisi takuuseen tästä tunteenpurkauksesta.
On paljon pelaajia, jotka ovat olleet omassa elämässäni tärkeitä vaikuttajia kentällä ja moni myös sen ulkopuolella. Kaikkia tarinoita on vaikea tähän listata, mutta ilman Väykkää ja hänen NDGE:tään nämäkin muistot olisivat jääneet takaraivoon hidasta haihtumistaan odottamaan. Väykkä on sellainen hahmo, että aina kun hänet näkee, voi vain ihmetellä kuinka hän ei koskaan vanhene. Mikä siinä on, että puut kasvavat, korit ruostuvat ja omakin heittopituus vuosi vuodelta vain typistyy, mutta Väykkä on pysynyt kaikki hänet tuntemani 17 vuotta tismalleen samannäköisenä ja aina yhtä virkeänä? Kerran mentiin kisoihin Väykän kyydillä niin, että yövyttiin vastoin sääntöjä (mutta Väykän luvalla) Rajamäen urheilukentän toimisto- ja pukuhuoneessa, ja aamulla auto starttasi kohti Kauhajokea. Ehtona oli vain, että Väykkä valitsee musiikit. Se kävi oikein hyvin. Itse kilpailua en muista, mutta reissun muistan. Siinä nähdään taas, mikä on elämässä lopulta tärkeää.
Väykällä on tapana jakaa NDGE:ssä kaikenlaisia oheistunnustuksia, kuten spirit of the game -palkintoja, ja aina vain ihmettelen, kuinka hän unohtaa palkita itsensä. Taas huomattiin Nurmijärvellä, että pelaajakokoukset ja palkintojenjaot voi hoitaa joko huonosti, hyvin tai vielä paremmin. Jos minulta kysytään, Väykkä on Suomen paras TD, joka osaa tehdä tapahtumastaan samalla rennon mutta hyvin organisoidun.
Kiitos vielä kerran kilpailuista kaikille, jotka tekevät sen mahdolliseksi. NDGE on minulle vuoden kohokohta. Toivottavasti tavataan myös ensi vuonna, ja saamme taas uusia muistoja frisbeegolfista ja sen pelaajista. Onhan tämä uskomaton laji ja ainutlaatuinen yhteisö.