Show Posts
This section allows you to view all posts made by this member. Note that you can only see posts made in areas you currently have access to.
16
Muu keskustelu / Vs: Vastaa edellisen käyttäjän kysymykseen
« on: 06.08.18 - klo:15:35 »
En tiedä kuin Pro Jounin heittävän niitä, joten ei vakuuta.
Miltä etäisyydeltä joudut hyppäämään puttisi perään?
Miltä etäisyydeltä joudut hyppäämään puttisi perään?
17
Muu keskustelu / Vs: Vastaa edellisen käyttäjän kysymykseen
« on: 31.07.18 - klo:12:44 »
Pro Starfire.
Miksi tämä ketju on kuollut?
Miksi tämä ketju on kuollut?
18
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 27.04.17 - klo:09:33 »
Palataanpa taas henkilökohtaisuuksien jälkeen ruotuun otsikolla...
MIKSI KIEKKONI VÄPÄTTÄÄ?
Johdanto - räpiköintiä ja riesaa
Moni on varmasti traumatisoitunut nähtyään liian nuorena Ghostbustersin (käsi ylös), He-Manin (täällä taas) tai vähän vanhempanakin Kauniita ja Rohkeita (miksi aina vain minä?). Televisioviihteen lisäksi traumatisoivaa on myös katsoa rumasti lentävää frisbeetä. Siis sellaista, joka ei kierry kauniisti ja sulavasti keskikohtansa ympäri vaan vaappuu puolelta toiselle pitäen kaameaa mekkalaa ja päätyen yleensä jonnekin pelottavaan, pimeään metsään täysin kontrolloimattoman räpistelyn lopputuotteena. Niin ei voi jatkua, sillä kuten keskenkasvuisena nautittu sopimaton TV-viihde, myös väpättävät frisbeet jättävät jälkensä, jos ei mieleen niin ainakin tuloskorttiin.
Mitä vikaa väpätyksessä?
Väpätys on sitä, kun kiekko ei lennä ilmassa tasaisesti, vaan ikään kuin hakee uomaansa tärisemällä nopeasti. Väpätyksen vuoksi frisbee ei halkaise ilmaa tehokkaasti. Koska frisbee muuttuu väpättäessä "paksummaksi" (sen tuulta halkova reuna käy ylhäällä ja alhaalla puolelta toiselle, eli tekeytyy paksummaksi), se myös hidastuu ilmassa nopeammin, ja etenkin tuulella kiekon ilmanvastuksen kasvaminen näkyy välittömästi arvaamattomana lentoratana. Esimerkiksi vastatuulella, jolloin on hyvin tärkeää kontrolloida kiekon lentokulmaa, väpättävä kiekko antaa tuulelle kaikki mahdolliset tarttumapinnat, ja tämähän tuottaa pään pudistusta ja ihmettelyä, että mitenkäs se jyräkiekko nyt noin, vaikka heitin sitä näin... Väpätys tekee frisbeestä yleensä alivakaamman.
Mistä se johtuu?
Frisbeeharrastajat pyrkivät yleensä yksinkertaistamaan väpätyksen johtuvan spinin vähyydestä suhteessa lentonopeuteen. Se on osittain totta, jolla tarkoitan, että se on 99% paskapuhetta. Okei, ehkä 98%. Väpätys tosin vähentää spiniä, joten sinänsä ne liittyvät toisiinsa, mutta väpätystä EI VOI vähentää tai poistaa temppuilemalla rannekulmien kanssa. Suurin väpätykseen johtava tekijä on epäsuora tai epätasainen veto, joka ikään kuin antaa ensin yhden suunnan kiekolle, mutta juuri ennen irrotusta suunta vähän muuttuukin. Tällä ei sinänsä ole mitään tekemistä spinin kanssa, sillä huonollakin spinillä kiekko voi lentää tasaisesti, mutta äkkiävaihtuvalla vetosuunnalla ei. Myös putti voi väpättää tasan samasta syystä - veto ja irrotus antavat frisbeelle ristiriitaisia käskyjä, joista parempaa valitessaan se alkaa väpättää.
Tässä ultimate-kiekolla selitettynä:
https://ultiworld.com/2014/04/08/spin-wobble-throw-upwind/
Väpätystä voisi verrata vaikkapa henkilöauton käsistä lähtemiseen. Mikäli ajat motarilla kovaa vauhtia ja käännätkin yhtäkkiä rattia voimakkaasti toiseen suuntaan, autosi reagoi siihen paitsi kääntymällä myös siirtämällä painoa toiselle laidalle. Sen jälkeen se siirtyy taas toiselle laidalle ja niin edelleen, eli tapahatuu sama kuin frisbeelle, joka liian kovassa vauhdissa saa liian nopeasti vaihtuvia suunnanmuutossuosituksia ja alkaa väpättää arpoessaan vaihtuvista käskyistä. Kuten käsistä lähtenyt auto, myös väpättämällä lentänyt frisbee löytyy usein paskasta paikasta puun juurelta, josta sen väylälle saaminen tuottaa suuria vaikeuksia.
Miksi fore väpättää sitten niin paljon useammin kuin bäkkäri? Siitä syystä, että käsivartta on vaikeampi liikuttaa foresuunnassa suoraan, ja koska ranne ja kyynärvarsi tuppaavat tekemään ylimääräistä liikettä vedon aikana ja erityisesti aivan vedon lopussa. Ne muuttavat kiekon kulmaa ja saattosuuntaa sinne tänne vedon aikana ja kovakin jenga ja vauhti hiipuu nopeasti ilmassa väpätyksen haukatessa tuulta.
Mitä sille voi tehdä?
Koska väpätys johtuu pääasiassa epäsuorasta vedosta, unohda siis ranne ja sen pakotettu koukistaminen, mikäli näet irrotuksesi jälkeen vaappuvia muovinpalasia horisontissa. Sen sijaan keskity heittämään isoilla lihaksilla niin, että saat käsivartesi ja ranteesi yksinkertaisesti vain seuraamaan vedon linjaa. Backhandissa se tapahtuu pitämällä olka- ja kyynärvarren lihaksia rentoina selän ja takaolkapään lihasten tehdessä töitä. Käsivarrelle pitää antaa riittävästi lähtövauhtia, jotta heiton aikana ei tarvitse (eikä saa!) erikseen nykäistä kyynärvarrella tai ranteella lisävoimaa kiekkoon. Kroppa heittää, käsi seuraa perässä. Kuvittele että käsivarsi on ruoska, jonka kahva on lapaluussa. Nykäisemällä kahvasta voimakkaasti ruoska kyllä seuraa perässä ja kiihtyy loppuakohden ilman, että sen kärkeä tarvitsee erikseen enää pakottaa. Mikäli ruoskaan koettaa alkunykäisyn jälkeen vähän vielä pakottaa, se vain hidastuu ja muuttuu epätarkaksi. HUOM! Käsivarren pitää tieysti olla vähän jännittynyt, mutta yllätyt varmasti, kuinka löysästi ja kevyesti voit kättäsi roikottaa jos vain teen työt isoilla selän lihaksilla.
Muista, että reachback EI saa mennä kropan taakse, sillä täten vedostasi tulee kaareva, joka taas johtaa väpätykseen. En voi kylliksi painottaa sitä, että kiekon pitää mennä alusta asti määrättyyn suuntaan alusta loppuun, jotta se lentää kovaa ja tasaisesti. Terä edellä, smoothisti.
Jos tunnet, että vetosi on suora etkä tee ranteella mitään ylimääräisiä vemputuksia, tsekkaa vielä otteesi kiekosta. On mahdollista, että jokin sormesi tarraa viime hetkellä rimmiin aiheuttaen epäpuhtaan irrotuksen tai viime hetken kulmanmuutoksen.
Hyviä heittoja!
MIKSI KIEKKONI VÄPÄTTÄÄ?
Johdanto - räpiköintiä ja riesaa
Moni on varmasti traumatisoitunut nähtyään liian nuorena Ghostbustersin (käsi ylös), He-Manin (täällä taas) tai vähän vanhempanakin Kauniita ja Rohkeita (miksi aina vain minä?). Televisioviihteen lisäksi traumatisoivaa on myös katsoa rumasti lentävää frisbeetä. Siis sellaista, joka ei kierry kauniisti ja sulavasti keskikohtansa ympäri vaan vaappuu puolelta toiselle pitäen kaameaa mekkalaa ja päätyen yleensä jonnekin pelottavaan, pimeään metsään täysin kontrolloimattoman räpistelyn lopputuotteena. Niin ei voi jatkua, sillä kuten keskenkasvuisena nautittu sopimaton TV-viihde, myös väpättävät frisbeet jättävät jälkensä, jos ei mieleen niin ainakin tuloskorttiin.
Mitä vikaa väpätyksessä?
Väpätys on sitä, kun kiekko ei lennä ilmassa tasaisesti, vaan ikään kuin hakee uomaansa tärisemällä nopeasti. Väpätyksen vuoksi frisbee ei halkaise ilmaa tehokkaasti. Koska frisbee muuttuu väpättäessä "paksummaksi" (sen tuulta halkova reuna käy ylhäällä ja alhaalla puolelta toiselle, eli tekeytyy paksummaksi), se myös hidastuu ilmassa nopeammin, ja etenkin tuulella kiekon ilmanvastuksen kasvaminen näkyy välittömästi arvaamattomana lentoratana. Esimerkiksi vastatuulella, jolloin on hyvin tärkeää kontrolloida kiekon lentokulmaa, väpättävä kiekko antaa tuulelle kaikki mahdolliset tarttumapinnat, ja tämähän tuottaa pään pudistusta ja ihmettelyä, että mitenkäs se jyräkiekko nyt noin, vaikka heitin sitä näin... Väpätys tekee frisbeestä yleensä alivakaamman.
Mistä se johtuu?
Frisbeeharrastajat pyrkivät yleensä yksinkertaistamaan väpätyksen johtuvan spinin vähyydestä suhteessa lentonopeuteen. Se on osittain totta, jolla tarkoitan, että se on 99% paskapuhetta. Okei, ehkä 98%. Väpätys tosin vähentää spiniä, joten sinänsä ne liittyvät toisiinsa, mutta väpätystä EI VOI vähentää tai poistaa temppuilemalla rannekulmien kanssa. Suurin väpätykseen johtava tekijä on epäsuora tai epätasainen veto, joka ikään kuin antaa ensin yhden suunnan kiekolle, mutta juuri ennen irrotusta suunta vähän muuttuukin. Tällä ei sinänsä ole mitään tekemistä spinin kanssa, sillä huonollakin spinillä kiekko voi lentää tasaisesti, mutta äkkiävaihtuvalla vetosuunnalla ei. Myös putti voi väpättää tasan samasta syystä - veto ja irrotus antavat frisbeelle ristiriitaisia käskyjä, joista parempaa valitessaan se alkaa väpättää.
Tässä ultimate-kiekolla selitettynä:
https://ultiworld.com/2014/04/08/spin-wobble-throw-upwind/
Väpätystä voisi verrata vaikkapa henkilöauton käsistä lähtemiseen. Mikäli ajat motarilla kovaa vauhtia ja käännätkin yhtäkkiä rattia voimakkaasti toiseen suuntaan, autosi reagoi siihen paitsi kääntymällä myös siirtämällä painoa toiselle laidalle. Sen jälkeen se siirtyy taas toiselle laidalle ja niin edelleen, eli tapahatuu sama kuin frisbeelle, joka liian kovassa vauhdissa saa liian nopeasti vaihtuvia suunnanmuutossuosituksia ja alkaa väpättää arpoessaan vaihtuvista käskyistä. Kuten käsistä lähtenyt auto, myös väpättämällä lentänyt frisbee löytyy usein paskasta paikasta puun juurelta, josta sen väylälle saaminen tuottaa suuria vaikeuksia.
Miksi fore väpättää sitten niin paljon useammin kuin bäkkäri? Siitä syystä, että käsivartta on vaikeampi liikuttaa foresuunnassa suoraan, ja koska ranne ja kyynärvarsi tuppaavat tekemään ylimääräistä liikettä vedon aikana ja erityisesti aivan vedon lopussa. Ne muuttavat kiekon kulmaa ja saattosuuntaa sinne tänne vedon aikana ja kovakin jenga ja vauhti hiipuu nopeasti ilmassa väpätyksen haukatessa tuulta.
Mitä sille voi tehdä?
Koska väpätys johtuu pääasiassa epäsuorasta vedosta, unohda siis ranne ja sen pakotettu koukistaminen, mikäli näet irrotuksesi jälkeen vaappuvia muovinpalasia horisontissa. Sen sijaan keskity heittämään isoilla lihaksilla niin, että saat käsivartesi ja ranteesi yksinkertaisesti vain seuraamaan vedon linjaa. Backhandissa se tapahtuu pitämällä olka- ja kyynärvarren lihaksia rentoina selän ja takaolkapään lihasten tehdessä töitä. Käsivarrelle pitää antaa riittävästi lähtövauhtia, jotta heiton aikana ei tarvitse (eikä saa!) erikseen nykäistä kyynärvarrella tai ranteella lisävoimaa kiekkoon. Kroppa heittää, käsi seuraa perässä. Kuvittele että käsivarsi on ruoska, jonka kahva on lapaluussa. Nykäisemällä kahvasta voimakkaasti ruoska kyllä seuraa perässä ja kiihtyy loppuakohden ilman, että sen kärkeä tarvitsee erikseen enää pakottaa. Mikäli ruoskaan koettaa alkunykäisyn jälkeen vähän vielä pakottaa, se vain hidastuu ja muuttuu epätarkaksi. HUOM! Käsivarren pitää tieysti olla vähän jännittynyt, mutta yllätyt varmasti, kuinka löysästi ja kevyesti voit kättäsi roikottaa jos vain teen työt isoilla selän lihaksilla.
Muista, että reachback EI saa mennä kropan taakse, sillä täten vedostasi tulee kaareva, joka taas johtaa väpätykseen. En voi kylliksi painottaa sitä, että kiekon pitää mennä alusta asti määrättyyn suuntaan alusta loppuun, jotta se lentää kovaa ja tasaisesti. Terä edellä, smoothisti.
Jos tunnet, että vetosi on suora etkä tee ranteella mitään ylimääräisiä vemputuksia, tsekkaa vielä otteesi kiekosta. On mahdollista, että jokin sormesi tarraa viime hetkellä rimmiin aiheuttaen epäpuhtaan irrotuksen tai viime hetken kulmanmuutoksen.
Hyviä heittoja!
19
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 24.04.17 - klo:11:19 »
Jussi ja Lilli kyllä tulevat vielä paikanpäälle, jos vain kisat saavat jatkoa. Toivottavasti taas ensi vuonna päästään fiilistelemään!
20
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 23.04.17 - klo:12:03 »
Jotta valtaan tilaa vain omasta osiostani, niin en nyt tukota tällä monen sivun tekstilläni NDGE:n kisapalstaa, vaikka sinne kuuluisikin. Teksti on pitkä ja henkilökohtainen muistelmakirjoitus, joka syntyi tämän vuoden NDGE:n molemmin puolin.
Tuntuu siltä, että tämän vuoden NDGE on nyt tosiaan pelattu ja kehoa kuuntelemalla saa tunteelleen vahvistuksen. Kylkiä kolottaa, käsivarsia jäytää, naamaa kuumottaa ja mieli on vähän tyhjä. Nykyään kun kisaaminen on omalla kohdallani jo entisen elämän murheita ja henkilökohtaiset kunnianhimon polttoaineet tulevat toisista säiliöistä, on tämän kaltainen rento mutta professionaali kilpailu parasta, mitä lajilla on minulle tarjota. En voi kylliksi kuvailla sitä kiitollisuutta, jota tällaiseen kisaan osallistuminen, vieläpä kutsuttuna, saa minut tuntemaan. Väykän johtama järjestelytoimikunta uhraa kymmeniä, satoja tunteja, jotta Minä Meikäläinen saisi viskellä pyöreitä muovinpalasia millimitalla parturoidulla nurmikolla kohti pikkuruisia metallitelineitä.
Harvassa ovat ne kisat, jonne mennään pienellä porukalla, keräännytään yhteen ja lähdetään pelaamaan ruutupapereiden ja omin käsin kaupungin maastokarttoihin piirrettyjen nuolien opastamana. Eipä NDGE toki ihan sellainen ole, mutta siitä puuttuu tietty vakavahenkinen suorittaminen, jota jokainen kilpailujärjestäjä PDGA:n langettamine sääntöineen ja rahasummineen nykyään ihannoi. Väykkä on pitänyt kilpailunsa sellaisena, jonne ei mennä suojelemaan ratingia tai laskemaan sarjapisteitä. Sinne mennään pitämään hauskaa; hakemaan muualla mahdottomia lentolinjoja, heittämään pitempiä rollereita kuin missään, kävelemään parikymmentä kilometriä vaihtelevassa maastossa, räntäsateessa ja auringonpaisteessa, ja itse tulen joka vuosi NDGE:hen ennen kaikkea tapaamaan lajilegendoja, joita ilman tämä laji ei olisi sitä, mitä se nykyään on - kaikkine edellä mainittuine lieveilmiöineenkin.
Itse en enää koe NDGE:tä kilpailuna, vaan tapahtumana, jonka nostalginen aromi leijuu auton puhaltimista Hyvinkää-Hanko-tielle saakka. Kapean ja mutkittelevan tien saavutettua Nurmijärvi Golfin klubitalon parkkipaikan näen edessäni lukemattomia vuosia kotimaisen frisbeegolfin historiaa, joka merkitsee minulle itsellenikin yli puolta elämästäni. Täällä kohtaan hahmoja, joiden kanssa olen viettänyt päiviä ja öitä rakkaan harrastuksen parissa, ja joita en enää muualla ehkä koskaan tapaisi. Emme me enää kilpaile samoissa kisoissa, ja vaikka joskus olisimmekin samalla tuloslistalla, tuskin pelaisimme yhtä aikaa. Niin käy, kun ihmiset vanhenevat ja vaihtavat junioreista avoimeen, mastereista grandmastereihin.
Väykän suunnittelema rata on sellainen seittiverkosto, jota pitkin kulkemalla törmään väkisinkin oman elämäni suuriin vaikuttajiin. Tiillä, siirtymillä, viimeistään ruokatauolla kuulumiset vaihtuvat kuin viimevuodesta tai viimevuosista olisi tuskin kulunut viikkojakaan.
Sellainen saa muistot elämään uudestaan.
Pitkästä aikaa muistin, kuinka Suomen hitaimman pelaajan titteliä ylpeästi kantavan Hämiksen Fiat Pandan takakontista ostin ensimmäisen kiekkoni, DX-muovin XD:n. Hinta 30mk. Opettelin heittämään viskomalla sitä Munkkiniemen rataa ympäri niin perkeleesti. Aloin vuoden-parin päästä myös treenata Hämiksen kanssa, ja lukemattomat ovat ne kisareissut Kauhajoelle, Vaasaan, Turkuun, Tammisaareen, Heinolaan…
Lajin kovin veljeskaksikko on tietenkin Lindbergit. Itse asiassa näin heidät ensimmäistä kertaa joskus 2000-luvun alussa juuri Nurmijärven Golf-keskuksessa. Olin ensimmäistä kertaa pelaamassa silloista NDGE:tä, kun kävelin lämmittelemään ykköselle (nykyleiskan nro 6). Katselin, kun isot pojat heittelivät alamäkeen ja mukanani ollut pitempään pelannut kaverini sanoi, että tuossa on Lindbergit, ne on kaikista kovimpia käsiä. Ja näinhän se oli. Sittemmin olen nukahtanut Lindbergien autoon niin monella kisareissulla, etten jaksa laskea. Jossain Jyväskylän kohdalla matkalla Oulusta Helsinkiin, tai jossain päin pohjanmaata Vaasan joukkue-SM-kisoista palatessa. Onpa sitä laivassa nukutun yön jälkeen pysähdytty keskellä Tukholmaakin, jottei mahan kautta kierrätetty aamupala sotkisi Hyundain penkkejä.
Tapaan Nurmijärvellä aina myös Sami Loukon, jonka järjestämät Munkkiniemen viikkokisat olivat silloisen alkavan kisaurani kohokohtia. Sami oli silloin Suomen ykkönen, ja vaikkei olisi virallisesti ollutkaan, niin minulle oli. Sami tietenkin voitti Munkkiniemessä aina. Kerran hän pelasi 2x9-väyläisen kisan pelaamalla -18. Hän oli Suomen ensimmäinen Innovan tallipelaaja, puttasi paremmin kuin kukaan missään ja heitti kauniita anhyzereita Rocilla jo silloin. Samin kanssa opin heittämään puttereita backhandilla, koska jossain yhdessä hänen kehittämässään lähestymistreenissä niin sovittiin tehtävän. Pakko oli oppia. Samilta ostettiin kiekot, jos Hämiksen takakontissa ei ollut.
Sitten on tietenkin Timo Pursio. Suomen kaikkien aikojan paras pelaaja, ei puhettakaan muusta. Timo oli minulle sellainen myyttinen hahmo, joka aina voitti kaikki kisat, mutta vielä oman peliurani alussa kisasi sen verran harvoin etten häntä ymmärtänyt bongata. Sitten jossain Meilahden Milleniumissa vuonna 2002 tai jotain pelasin Timon kanssa samassa ryhmässä (ensimmäisellä rundilla, arvotut ryhmät - kuinkas muutenkaan). En tietenkään silloin tajunnut, että tässä on nyt The Pursio, mutta nelosväylällä kyllä jäin toljottamaan epäuskoisena, että kuinka helvetissä kiekkoa voi heittää noin löysästi noin pitkälle. Timo on todellinen herrasmies ja parasta peliseuraa. Koskaanhan Timo ei treenaa, eikä mitään odotuksia kilpailuihin ole… mutta sellainen puhe on puutaheinää tietenkin. Vaikka silloin Meilahdessa ihailin Timon heittopituuksia, tajusin myöhemmin, että hän ei oikeasti edes heitä erityisen pitkälle. Paradoksaalista kyllä, Timo oli silti ehkä maailman paras draivaaja. Miettikääpä sitä.
Tänä vuonna en nähnyt Jussi Meresmaata enkä Markus ”Lilli” Lindewaldia, mutta siinä Nurmijärvi Golfin terassilla istuessa näin elävästi kuinka viime vuonna pitkästä aikaa kättelin Lilliä ja muisteltiin menneitä. Lilli voitti Suomen mestaruuden vuonna 2004 voitettuaan Porin Yyterissä Sami Loukon sudden deathissä. Emme kauheasti ehtineet Lillin kanssa treenailla yhdessä, mutta ne muutamat kerrat ovat jääneet kaikkein tärkeimpinä opetuksina mieleen. Emme tunteneet toisiamme kuin ehkä viikkokisoista ennen kuin kerran Lilli soitti minulle yllättäen ja pyysi mukaansa Koskelan sairaalan puistoon heittelemään. Lilli opetti minulle, miten heitetään pitkälle. Mutta kuka oikeasti heitti kaikista pisimmälle, oli tietenkin Jussi Meresmaa. En silloin lajia aloittaessani kauheasti seuraillut kisatuloksia, niin en ihan tajunnut kuinka kova jätkä siellä Suomenlinnan kisan tiillä oli, mutta kun oma junnuporukkani pysähtyi ja kääntyi katsomaan Meresmaan draivia, niin jumalauta sentään! Olen aina vähän jännittänyt Jussia hänen kanssaan pelatessani, koska hänen draivinsa oli täydellinen, ja täydellisyyden rinnalla halusin tietenkin pyrkiä samaan - onnistumatta mahdottomassa tehtävässäni. Siitä on varmaan kymmenen vuotta, kun Jussi sanoi minulle Talin ykkösellä, että heitän ihan liian kovaa. Taidan vasta nyt ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti. Oltiin Jussista mitä mieltä tahansa, niin kukaan ei voi kiistää, etteikö Jussi olisi tällä hetkellä lajin kasvot Suomessa. Ilman Jussia Suomessa tuskin olisi joka pitäjässä omaa rataa ja kymmeniä tuhansia pelaajia.
Oma ikäluokkani on myös oma lukunsa. On Joonas Hynönen, ehkä korkeimman itsetunnon omistava Suomen mestari, joka tiesi ja teki kyllä tiettäväksi, että hän on paras. Ja olihan Joonas paras. Olimme pitkään kilpakumppaneita junioreissa, mutta oikeastihan kisa oli ratkennut jo hyvissä ajoin ennen finaalikierroksia - Joonaksen hyväksi. Joonas Kuitunen, Blondi, The Champ. Hänellä jos kenellä on kaunis tekniikka, joka osoittaa kaikille meille riuhtojille, kuinka vaivattomasti kiekon voi lähettää matkaan 120 kilometrin tuntivauhtia. Blondi on myös niitä pelaajia, joiden seurassa mököttäminen on vaikeaa ja näyttää vieläkin typerämmältä. Hän on ehdottomasti mukavinta peliseuraa, mitä omalle kierrokselleen voi toivoa. Tosin vain arvotuilla ryhmillä, koska muutenhan Blondi on aina on ykkösryhmässä, jonne en itse kuulu.
Juho Rantalaiho on yksi syy, joka sai minut nuorena treenaamaan vielä pari tuntia aiottua pitempään. Olin pelannut ehkä vuoden pari, kun Turussa alkoi frisbeen nousukausi ja muuan toiminnanjohtaja Kaakinen sekä Juho alkoivat kiertää kisoja. Rantalaihon ultimatetausta esti ehkä parin ensimmäisen vuoden ajan täyden onnistumisen golfissa, mutta joskus vuonna 2004 tai 2005 Tampereen Epilässä muistan panneeni merkille, että Juho voitti minut ensimmäisen kerran. Sitten aika pian toisen kerran ja lopulta Juho meni menojaan Euroopan kärkeen saakka. Eikä Juhon menestys ole mikään ihme: katsokaa nyt, kun mies mokaa ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyyni mentaliteetti ja positiivinen asenne näkyvät Juhon pelissä siinä, että ei hän luovuta koskaan vaan tekee aina parastaan - ja usein onnistuukin. Huhujen mukaan Juho olisi kerran OB:lle heittäessään mutissut itsekseen ”pahus”, mutta pitävien todisteen puuttuessa en menisi takuuseen tästä tunteenpurkauksesta.
On paljon pelaajia, jotka ovat olleet omassa elämässäni tärkeitä vaikuttajia kentällä ja moni myös sen ulkopuolella. Kaikkia tarinoita on vaikea tähän listata, mutta ilman Väykkää ja hänen NDGE:tään nämäkin muistot olisivat jääneet takaraivoon hidasta haihtumistaan odottamaan. Väykkä on sellainen hahmo, että aina kun hänet näkee, voi vain ihmetellä kuinka hän ei koskaan vanhene. Mikä siinä on, että puut kasvavat, korit ruostuvat ja omakin heittopituus vuosi vuodelta vain typistyy, mutta Väykkä on pysynyt kaikki hänet tuntemani 17 vuotta tismalleen samannäköisenä ja aina yhtä virkeänä? Kerran mentiin kisoihin Väykän kyydillä niin, että yövyttiin vastoin sääntöjä (mutta Väykän luvalla) Rajamäen urheilukentän toimisto- ja pukuhuoneessa, ja aamulla auto starttasi kohti Kauhajokea. Ehtona oli vain, että Väykkä valitsee musiikit. Se kävi oikein hyvin. Itse kilpailua en muista, mutta reissun muistan. Siinä nähdään taas, mikä on elämässä lopulta tärkeää.
Väykällä on tapana jakaa NDGE:ssä kaikenlaisia oheistunnustuksia, kuten spirit of the game -palkintoja, ja aina vain ihmettelen, kuinka hän unohtaa palkita itsensä. Taas huomattiin Nurmijärvellä, että pelaajakokoukset ja palkintojenjaot voi hoitaa joko huonosti, hyvin tai vielä paremmin. Jos minulta kysytään, Väykkä on Suomen paras TD, joka osaa tehdä tapahtumastaan samalla rennon mutta hyvin organisoidun.
Kiitos vielä kerran kilpailuista kaikille, jotka tekevät sen mahdolliseksi. NDGE on minulle vuoden kohokohta. Toivottavasti tavataan myös ensi vuonna, ja saamme taas uusia muistoja frisbeegolfista ja sen pelaajista. Onhan tämä uskomaton laji ja ainutlaatuinen yhteisö.
Tuntuu siltä, että tämän vuoden NDGE on nyt tosiaan pelattu ja kehoa kuuntelemalla saa tunteelleen vahvistuksen. Kylkiä kolottaa, käsivarsia jäytää, naamaa kuumottaa ja mieli on vähän tyhjä. Nykyään kun kisaaminen on omalla kohdallani jo entisen elämän murheita ja henkilökohtaiset kunnianhimon polttoaineet tulevat toisista säiliöistä, on tämän kaltainen rento mutta professionaali kilpailu parasta, mitä lajilla on minulle tarjota. En voi kylliksi kuvailla sitä kiitollisuutta, jota tällaiseen kisaan osallistuminen, vieläpä kutsuttuna, saa minut tuntemaan. Väykän johtama järjestelytoimikunta uhraa kymmeniä, satoja tunteja, jotta Minä Meikäläinen saisi viskellä pyöreitä muovinpalasia millimitalla parturoidulla nurmikolla kohti pikkuruisia metallitelineitä.
Harvassa ovat ne kisat, jonne mennään pienellä porukalla, keräännytään yhteen ja lähdetään pelaamaan ruutupapereiden ja omin käsin kaupungin maastokarttoihin piirrettyjen nuolien opastamana. Eipä NDGE toki ihan sellainen ole, mutta siitä puuttuu tietty vakavahenkinen suorittaminen, jota jokainen kilpailujärjestäjä PDGA:n langettamine sääntöineen ja rahasummineen nykyään ihannoi. Väykkä on pitänyt kilpailunsa sellaisena, jonne ei mennä suojelemaan ratingia tai laskemaan sarjapisteitä. Sinne mennään pitämään hauskaa; hakemaan muualla mahdottomia lentolinjoja, heittämään pitempiä rollereita kuin missään, kävelemään parikymmentä kilometriä vaihtelevassa maastossa, räntäsateessa ja auringonpaisteessa, ja itse tulen joka vuosi NDGE:hen ennen kaikkea tapaamaan lajilegendoja, joita ilman tämä laji ei olisi sitä, mitä se nykyään on - kaikkine edellä mainittuine lieveilmiöineenkin.
Itse en enää koe NDGE:tä kilpailuna, vaan tapahtumana, jonka nostalginen aromi leijuu auton puhaltimista Hyvinkää-Hanko-tielle saakka. Kapean ja mutkittelevan tien saavutettua Nurmijärvi Golfin klubitalon parkkipaikan näen edessäni lukemattomia vuosia kotimaisen frisbeegolfin historiaa, joka merkitsee minulle itsellenikin yli puolta elämästäni. Täällä kohtaan hahmoja, joiden kanssa olen viettänyt päiviä ja öitä rakkaan harrastuksen parissa, ja joita en enää muualla ehkä koskaan tapaisi. Emme me enää kilpaile samoissa kisoissa, ja vaikka joskus olisimmekin samalla tuloslistalla, tuskin pelaisimme yhtä aikaa. Niin käy, kun ihmiset vanhenevat ja vaihtavat junioreista avoimeen, mastereista grandmastereihin.
Väykän suunnittelema rata on sellainen seittiverkosto, jota pitkin kulkemalla törmään väkisinkin oman elämäni suuriin vaikuttajiin. Tiillä, siirtymillä, viimeistään ruokatauolla kuulumiset vaihtuvat kuin viimevuodesta tai viimevuosista olisi tuskin kulunut viikkojakaan.
Sellainen saa muistot elämään uudestaan.
Pitkästä aikaa muistin, kuinka Suomen hitaimman pelaajan titteliä ylpeästi kantavan Hämiksen Fiat Pandan takakontista ostin ensimmäisen kiekkoni, DX-muovin XD:n. Hinta 30mk. Opettelin heittämään viskomalla sitä Munkkiniemen rataa ympäri niin perkeleesti. Aloin vuoden-parin päästä myös treenata Hämiksen kanssa, ja lukemattomat ovat ne kisareissut Kauhajoelle, Vaasaan, Turkuun, Tammisaareen, Heinolaan…
Lajin kovin veljeskaksikko on tietenkin Lindbergit. Itse asiassa näin heidät ensimmäistä kertaa joskus 2000-luvun alussa juuri Nurmijärven Golf-keskuksessa. Olin ensimmäistä kertaa pelaamassa silloista NDGE:tä, kun kävelin lämmittelemään ykköselle (nykyleiskan nro 6). Katselin, kun isot pojat heittelivät alamäkeen ja mukanani ollut pitempään pelannut kaverini sanoi, että tuossa on Lindbergit, ne on kaikista kovimpia käsiä. Ja näinhän se oli. Sittemmin olen nukahtanut Lindbergien autoon niin monella kisareissulla, etten jaksa laskea. Jossain Jyväskylän kohdalla matkalla Oulusta Helsinkiin, tai jossain päin pohjanmaata Vaasan joukkue-SM-kisoista palatessa. Onpa sitä laivassa nukutun yön jälkeen pysähdytty keskellä Tukholmaakin, jottei mahan kautta kierrätetty aamupala sotkisi Hyundain penkkejä.
Tapaan Nurmijärvellä aina myös Sami Loukon, jonka järjestämät Munkkiniemen viikkokisat olivat silloisen alkavan kisaurani kohokohtia. Sami oli silloin Suomen ykkönen, ja vaikkei olisi virallisesti ollutkaan, niin minulle oli. Sami tietenkin voitti Munkkiniemessä aina. Kerran hän pelasi 2x9-väyläisen kisan pelaamalla -18. Hän oli Suomen ensimmäinen Innovan tallipelaaja, puttasi paremmin kuin kukaan missään ja heitti kauniita anhyzereita Rocilla jo silloin. Samin kanssa opin heittämään puttereita backhandilla, koska jossain yhdessä hänen kehittämässään lähestymistreenissä niin sovittiin tehtävän. Pakko oli oppia. Samilta ostettiin kiekot, jos Hämiksen takakontissa ei ollut.
Sitten on tietenkin Timo Pursio. Suomen kaikkien aikojan paras pelaaja, ei puhettakaan muusta. Timo oli minulle sellainen myyttinen hahmo, joka aina voitti kaikki kisat, mutta vielä oman peliurani alussa kisasi sen verran harvoin etten häntä ymmärtänyt bongata. Sitten jossain Meilahden Milleniumissa vuonna 2002 tai jotain pelasin Timon kanssa samassa ryhmässä (ensimmäisellä rundilla, arvotut ryhmät - kuinkas muutenkaan). En tietenkään silloin tajunnut, että tässä on nyt The Pursio, mutta nelosväylällä kyllä jäin toljottamaan epäuskoisena, että kuinka helvetissä kiekkoa voi heittää noin löysästi noin pitkälle. Timo on todellinen herrasmies ja parasta peliseuraa. Koskaanhan Timo ei treenaa, eikä mitään odotuksia kilpailuihin ole… mutta sellainen puhe on puutaheinää tietenkin. Vaikka silloin Meilahdessa ihailin Timon heittopituuksia, tajusin myöhemmin, että hän ei oikeasti edes heitä erityisen pitkälle. Paradoksaalista kyllä, Timo oli silti ehkä maailman paras draivaaja. Miettikääpä sitä.
Tänä vuonna en nähnyt Jussi Meresmaata enkä Markus ”Lilli” Lindewaldia, mutta siinä Nurmijärvi Golfin terassilla istuessa näin elävästi kuinka viime vuonna pitkästä aikaa kättelin Lilliä ja muisteltiin menneitä. Lilli voitti Suomen mestaruuden vuonna 2004 voitettuaan Porin Yyterissä Sami Loukon sudden deathissä. Emme kauheasti ehtineet Lillin kanssa treenailla yhdessä, mutta ne muutamat kerrat ovat jääneet kaikkein tärkeimpinä opetuksina mieleen. Emme tunteneet toisiamme kuin ehkä viikkokisoista ennen kuin kerran Lilli soitti minulle yllättäen ja pyysi mukaansa Koskelan sairaalan puistoon heittelemään. Lilli opetti minulle, miten heitetään pitkälle. Mutta kuka oikeasti heitti kaikista pisimmälle, oli tietenkin Jussi Meresmaa. En silloin lajia aloittaessani kauheasti seuraillut kisatuloksia, niin en ihan tajunnut kuinka kova jätkä siellä Suomenlinnan kisan tiillä oli, mutta kun oma junnuporukkani pysähtyi ja kääntyi katsomaan Meresmaan draivia, niin jumalauta sentään! Olen aina vähän jännittänyt Jussia hänen kanssaan pelatessani, koska hänen draivinsa oli täydellinen, ja täydellisyyden rinnalla halusin tietenkin pyrkiä samaan - onnistumatta mahdottomassa tehtävässäni. Siitä on varmaan kymmenen vuotta, kun Jussi sanoi minulle Talin ykkösellä, että heitän ihan liian kovaa. Taidan vasta nyt ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti. Oltiin Jussista mitä mieltä tahansa, niin kukaan ei voi kiistää, etteikö Jussi olisi tällä hetkellä lajin kasvot Suomessa. Ilman Jussia Suomessa tuskin olisi joka pitäjässä omaa rataa ja kymmeniä tuhansia pelaajia.
Oma ikäluokkani on myös oma lukunsa. On Joonas Hynönen, ehkä korkeimman itsetunnon omistava Suomen mestari, joka tiesi ja teki kyllä tiettäväksi, että hän on paras. Ja olihan Joonas paras. Olimme pitkään kilpakumppaneita junioreissa, mutta oikeastihan kisa oli ratkennut jo hyvissä ajoin ennen finaalikierroksia - Joonaksen hyväksi. Joonas Kuitunen, Blondi, The Champ. Hänellä jos kenellä on kaunis tekniikka, joka osoittaa kaikille meille riuhtojille, kuinka vaivattomasti kiekon voi lähettää matkaan 120 kilometrin tuntivauhtia. Blondi on myös niitä pelaajia, joiden seurassa mököttäminen on vaikeaa ja näyttää vieläkin typerämmältä. Hän on ehdottomasti mukavinta peliseuraa, mitä omalle kierrokselleen voi toivoa. Tosin vain arvotuilla ryhmillä, koska muutenhan Blondi on aina on ykkösryhmässä, jonne en itse kuulu.
Juho Rantalaiho on yksi syy, joka sai minut nuorena treenaamaan vielä pari tuntia aiottua pitempään. Olin pelannut ehkä vuoden pari, kun Turussa alkoi frisbeen nousukausi ja muuan toiminnanjohtaja Kaakinen sekä Juho alkoivat kiertää kisoja. Rantalaihon ultimatetausta esti ehkä parin ensimmäisen vuoden ajan täyden onnistumisen golfissa, mutta joskus vuonna 2004 tai 2005 Tampereen Epilässä muistan panneeni merkille, että Juho voitti minut ensimmäisen kerran. Sitten aika pian toisen kerran ja lopulta Juho meni menojaan Euroopan kärkeen saakka. Eikä Juhon menestys ole mikään ihme: katsokaa nyt, kun mies mokaa ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyyni mentaliteetti ja positiivinen asenne näkyvät Juhon pelissä siinä, että ei hän luovuta koskaan vaan tekee aina parastaan - ja usein onnistuukin. Huhujen mukaan Juho olisi kerran OB:lle heittäessään mutissut itsekseen ”pahus”, mutta pitävien todisteen puuttuessa en menisi takuuseen tästä tunteenpurkauksesta.
On paljon pelaajia, jotka ovat olleet omassa elämässäni tärkeitä vaikuttajia kentällä ja moni myös sen ulkopuolella. Kaikkia tarinoita on vaikea tähän listata, mutta ilman Väykkää ja hänen NDGE:tään nämäkin muistot olisivat jääneet takaraivoon hidasta haihtumistaan odottamaan. Väykkä on sellainen hahmo, että aina kun hänet näkee, voi vain ihmetellä kuinka hän ei koskaan vanhene. Mikä siinä on, että puut kasvavat, korit ruostuvat ja omakin heittopituus vuosi vuodelta vain typistyy, mutta Väykkä on pysynyt kaikki hänet tuntemani 17 vuotta tismalleen samannäköisenä ja aina yhtä virkeänä? Kerran mentiin kisoihin Väykän kyydillä niin, että yövyttiin vastoin sääntöjä (mutta Väykän luvalla) Rajamäen urheilukentän toimisto- ja pukuhuoneessa, ja aamulla auto starttasi kohti Kauhajokea. Ehtona oli vain, että Väykkä valitsee musiikit. Se kävi oikein hyvin. Itse kilpailua en muista, mutta reissun muistan. Siinä nähdään taas, mikä on elämässä lopulta tärkeää.
Väykällä on tapana jakaa NDGE:ssä kaikenlaisia oheistunnustuksia, kuten spirit of the game -palkintoja, ja aina vain ihmettelen, kuinka hän unohtaa palkita itsensä. Taas huomattiin Nurmijärvellä, että pelaajakokoukset ja palkintojenjaot voi hoitaa joko huonosti, hyvin tai vielä paremmin. Jos minulta kysytään, Väykkä on Suomen paras TD, joka osaa tehdä tapahtumastaan samalla rennon mutta hyvin organisoidun.
Kiitos vielä kerran kilpailuista kaikille, jotka tekevät sen mahdolliseksi. NDGE on minulle vuoden kohokohta. Toivottavasti tavataan myös ensi vuonna, ja saamme taas uusia muistoja frisbeegolfista ja sen pelaajista. Onhan tämä uskomaton laji ja ainutlaatuinen yhteisö.
21
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 15.04.17 - klo:17:30 »
Väykkä, komenttini ei liittynyt mitenkään sinuun 
22
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 14.04.17 - klo:08:30 »
Ja minäkin opin. Muistin taas, miksi en lue tätä foorumia.
23
Treenipäiväkirjat / Vs: Rakkaudesta lajiin
« on: 13.04.17 - klo:23:30 »Ps. Luin pikaisesti tuon Jaanin pelikirja-päivityksen ja se täytyy lukea uudestaan että voin varmasti ymmärtää sen oikein ja ehkä olla siitä jotain mieltä.
Ajoittain harmittaa kun itse ei osaa sanoja laittaa noin monipuolisesti ja oikeaan järjestykseen
Kiitos. Ja kyllä odotan minäkin NDGE:tä jännityksellä, että mitenkäs ne jänteet olkapäässä sietää. Kyllä ne. Kyllähän ne.
24
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 13.04.17 - klo:10:59 »Putissakin vain irtoamishetken asioihin voi vaikuttaa, ja etukäteen on pitänyt ne päättää ja lihasmuistiinsa harjoitella.
Tämä on totta, mutta en usko, että KUKAAN oikeasti vain tekee miettimättä yhtään sitä, miten. Enkä tarkoita mitään jiiärrämäisiä fysikaalisia kaavoja tai kallistuskulmien asettelua astemittarilla, vaan ikäänkuin oppimansa tekniikan käyttämisä parhaalla mahdollisella tavalla.
Tämä on myös asennekysymys. Itse ajattelen niin, että "kun teen tämän oikein, lopputulos on hyvä". Ikään kuin lähden tekemisestä käsin purkamaan lopputulosta, enkä niin, että lopputulos määrittää sen, teinkö oikein.
25
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 13.04.17 - klo:09:51 »
Olen tässä miettinyt…
En ole moneen vuoteen enää lukenut tekniikkakeskusteluja tai mitään henkiseen peliinkään liittyviä juttuja, mutta olen jäänyt käsitykseen, että heitettäessä vain kohteella on väliä -koulukunta on voitolla suorituskeskusteluissa. Esimerkiksi putin aikana ei pitäisi enää miettiä heittoa, vaan ainoastaan pitää silmät kiinni korissa ja antaa mennä. Tai kuten golf-opettaja Joe Parent asian sanoo: ”During your swing is not the time to give yourself a lesson”.
Myönnän, että tämä ajatus tuntuu houkuttelevalta. Eihän sitä heiton aikana sovi miettiä teknistä suoritusta, vaan ainoastaan lopputulosta. Vai kuinka?
Pohditaanpa hetki tätä, se kannattaa.
Oletetaan, että meillä on kymmenen metrin putti, kori näkyy puolen metrin levyisestä aukosta kahden puun välissä pienellä kumpareella ja naamaan puhaltaa kevyt vastatuuli. Mitä meidän pitää tässä tilanteessa tehdä?
a) Ajatella vain kohdetta ja antaa mennä intuitiolla?
b) Ajatella vain sitä aukkoa, johon osuessa kiekko kyllä menee koriinkin?
c) Ajatella vain tekniikkaa, heiton oikeaoppista suoritusta?
Mihin sinä kallistuisit? Ehkäpä kaikki kolme ovat olennainen osa 100% onnistumista? Jokainen kattaa 33% hyvästä tuloksesta, mutta yhden on oltava prosenttiyksikön verran painavampi, 34% suoritusta. Vai ovatko suhteet sittenkin toisenlaiset?
Verrataanpa heittoa, tässä tapauksessa puttia vaikka mikä tahansa heitto ajaa saman asian, vaikkapa työnhakuun. Näet unelmatyöpaikkasi olevan auki ja haluat saada sen.
Ajatteletko vain kohdetta ja annata mennä intuitiolla? Lopussa siintää hyväpalkkainen ja mielekäs työ. Sinne vaan!
Vai ajatteletko vain työhaastattelua. Kunhan vakuutat haastattelijat, saat kyllä hyväpalkkaisen ja mielekkään työn?
Vai pitäisikö keskittyä työhakemuksen kirjoittamiseen?
Tulin pitkän pohdinnan jälkeen vakuuttuneeksi siitä, mihin pelissä ja elämässä tulisi keskittyä, jos johonkin pitäisi keskittyä…
Analogia työnhaun ja heittosuorituksen välillä voi vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta mietipä hetki. Sinulla on tavoite (birdie/työ), johon pääset jotain reittiä pitkin (puiden välistä, ohi, hyserillä, antsalla / olemalla hyvä tyyppi haastattelussa, olemalla asiantunteva haastattelussa, olemalla jämäkkä haastattelussa…) ja tekninen suoritus (ote kiekosta, rannekulma, voima…/ hakupaperin kirjoitusasu, tyyli, osaamisen painotukset).
Periaatteessa nämä kaikki ovat tärkeitä etappeja matkalla onnistumiseen, mutta mihin voit vaikuttaa eniten? Mihin sinun kannattaa keskittyä saadaksesi birdien tai työn?
Minä purkaisin tilannetta ensimmäisestä etapista alkaen. Tätä voi kutsua myös nimellä ”first things first” tai ”älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” tai ”älä mene asioiden edelle” -tekniikaksi.
Kohde on siellä jossain, sille et voi enää mitään. Jokainen päätepiste, joka on määritelty ja kiinteä, on paikallaan sinusta riippumatta. Et voi mitään sille, että kori on siellä missä se on, tai että työpaikka on sellainen kuin se on. Siihen on turha aivojaan kuluttaa enempää kuin todetakseen kohteen olevan olemassa. Ei vaadi esikouluastetta korkeampaa koulutusta.
Reitti. Tämä on jo asia, johon voit vaikuttaa. On mahdollista hakeutua koriin, kohteeseen yleensä monella eri tavalla. Tiiltä katsoen meillä on yleensä erilaisia mahdollisia lentoratoja valikoimassa, ja työpaikkaankin yleensä haetaan tietynlaisia tyyppejä ja ylipäänsä uratiet ovat ihmisillä kovin erilaiset yhden ja saman alan sisälläkin. Siihen voi vaikuttaa paljonkin, mutta mikään reitti ei aukea ilman hyvää valmistelua.
Ja nyt päästäänkin pointtiini...
Sekä reitti että päämäärä ovat tekijän ulkopuolisia asioita. Päämäärä on kauempana (melko lailla mahdoton kontrolloitava), reitti lähempänä (tähän voi jo vaikuttaa), mutta tapa päästä reitille on yksinomaan sinun käsissäsi. Se on tekniikkaa. Puhdasta tekniikkaa.
Mikäli saat valittua päämärän ja reitin, pysy päätöksessäsi ja siirry sitten omaan osuuteesi.
Olen itse huomannut, että keskittymällä lähinnä teknisesti hyvään suoritukseen, loppu tulee itsestään kuntoon. Mikäli heitto on tehty oikein ja kuten reitti ja päämäärä vaativat, loppu menee myös oikein. Muistammehan, että vain tekniikkaan voit vaikuttaa itse. Kun se on kunnossa, ja teet oman osuutesi ulkoisten elementtien (tuuli, väylän muoto, maasto…/ työhaastattelija, työn vaatimukset…) edellyttämällä tavalla, lopputulos on yleensä onnistuminen.
Kysyn nyt uudestaan.
Oletetaan, että meillä on kymmenen metrin putti, kori näkyy puolen metrin levyisestä aukosta kahden puun välissä pienellä kumpareella ja naamaan puhaltaa kevyt vastatuuli. Mitä meidän pitää tässä tilanteessa tehdä?
a) Ajatella vain kohdetta ja antaa mennä intuitiolla?
b) Ajatella vain sitä aukkoa, johon osuessa kiekko kyllä menee koriinkin?
c) Ajatella vain tekniikkaa, heiton oikeaoppista suoritusta?
Mitä prosenttiosuudet jakaisit näille kolmelle osa-alueelle olettaen, että ne ovat 100% onnistuneesta lopputuloksesta?
En ole moneen vuoteen enää lukenut tekniikkakeskusteluja tai mitään henkiseen peliinkään liittyviä juttuja, mutta olen jäänyt käsitykseen, että heitettäessä vain kohteella on väliä -koulukunta on voitolla suorituskeskusteluissa. Esimerkiksi putin aikana ei pitäisi enää miettiä heittoa, vaan ainoastaan pitää silmät kiinni korissa ja antaa mennä. Tai kuten golf-opettaja Joe Parent asian sanoo: ”During your swing is not the time to give yourself a lesson”.
Myönnän, että tämä ajatus tuntuu houkuttelevalta. Eihän sitä heiton aikana sovi miettiä teknistä suoritusta, vaan ainoastaan lopputulosta. Vai kuinka?
Pohditaanpa hetki tätä, se kannattaa.
Oletetaan, että meillä on kymmenen metrin putti, kori näkyy puolen metrin levyisestä aukosta kahden puun välissä pienellä kumpareella ja naamaan puhaltaa kevyt vastatuuli. Mitä meidän pitää tässä tilanteessa tehdä?
a) Ajatella vain kohdetta ja antaa mennä intuitiolla?
b) Ajatella vain sitä aukkoa, johon osuessa kiekko kyllä menee koriinkin?
c) Ajatella vain tekniikkaa, heiton oikeaoppista suoritusta?
Mihin sinä kallistuisit? Ehkäpä kaikki kolme ovat olennainen osa 100% onnistumista? Jokainen kattaa 33% hyvästä tuloksesta, mutta yhden on oltava prosenttiyksikön verran painavampi, 34% suoritusta. Vai ovatko suhteet sittenkin toisenlaiset?
Verrataanpa heittoa, tässä tapauksessa puttia vaikka mikä tahansa heitto ajaa saman asian, vaikkapa työnhakuun. Näet unelmatyöpaikkasi olevan auki ja haluat saada sen.
Ajatteletko vain kohdetta ja annata mennä intuitiolla? Lopussa siintää hyväpalkkainen ja mielekäs työ. Sinne vaan!
Vai ajatteletko vain työhaastattelua. Kunhan vakuutat haastattelijat, saat kyllä hyväpalkkaisen ja mielekkään työn?
Vai pitäisikö keskittyä työhakemuksen kirjoittamiseen?
Tulin pitkän pohdinnan jälkeen vakuuttuneeksi siitä, mihin pelissä ja elämässä tulisi keskittyä, jos johonkin pitäisi keskittyä…
Analogia työnhaun ja heittosuorituksen välillä voi vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta mietipä hetki. Sinulla on tavoite (birdie/työ), johon pääset jotain reittiä pitkin (puiden välistä, ohi, hyserillä, antsalla / olemalla hyvä tyyppi haastattelussa, olemalla asiantunteva haastattelussa, olemalla jämäkkä haastattelussa…) ja tekninen suoritus (ote kiekosta, rannekulma, voima…/ hakupaperin kirjoitusasu, tyyli, osaamisen painotukset).
Periaatteessa nämä kaikki ovat tärkeitä etappeja matkalla onnistumiseen, mutta mihin voit vaikuttaa eniten? Mihin sinun kannattaa keskittyä saadaksesi birdien tai työn?
Minä purkaisin tilannetta ensimmäisestä etapista alkaen. Tätä voi kutsua myös nimellä ”first things first” tai ”älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” tai ”älä mene asioiden edelle” -tekniikaksi.
Kohde on siellä jossain, sille et voi enää mitään. Jokainen päätepiste, joka on määritelty ja kiinteä, on paikallaan sinusta riippumatta. Et voi mitään sille, että kori on siellä missä se on, tai että työpaikka on sellainen kuin se on. Siihen on turha aivojaan kuluttaa enempää kuin todetakseen kohteen olevan olemassa. Ei vaadi esikouluastetta korkeampaa koulutusta.
Reitti. Tämä on jo asia, johon voit vaikuttaa. On mahdollista hakeutua koriin, kohteeseen yleensä monella eri tavalla. Tiiltä katsoen meillä on yleensä erilaisia mahdollisia lentoratoja valikoimassa, ja työpaikkaankin yleensä haetaan tietynlaisia tyyppejä ja ylipäänsä uratiet ovat ihmisillä kovin erilaiset yhden ja saman alan sisälläkin. Siihen voi vaikuttaa paljonkin, mutta mikään reitti ei aukea ilman hyvää valmistelua.
Ja nyt päästäänkin pointtiini...
Sekä reitti että päämäärä ovat tekijän ulkopuolisia asioita. Päämäärä on kauempana (melko lailla mahdoton kontrolloitava), reitti lähempänä (tähän voi jo vaikuttaa), mutta tapa päästä reitille on yksinomaan sinun käsissäsi. Se on tekniikkaa. Puhdasta tekniikkaa.
Mikäli saat valittua päämärän ja reitin, pysy päätöksessäsi ja siirry sitten omaan osuuteesi.
Olen itse huomannut, että keskittymällä lähinnä teknisesti hyvään suoritukseen, loppu tulee itsestään kuntoon. Mikäli heitto on tehty oikein ja kuten reitti ja päämäärä vaativat, loppu menee myös oikein. Muistammehan, että vain tekniikkaan voit vaikuttaa itse. Kun se on kunnossa, ja teet oman osuutesi ulkoisten elementtien (tuuli, väylän muoto, maasto…/ työhaastattelija, työn vaatimukset…) edellyttämällä tavalla, lopputulos on yleensä onnistuminen.
Kysyn nyt uudestaan.
Oletetaan, että meillä on kymmenen metrin putti, kori näkyy puolen metrin levyisestä aukosta kahden puun välissä pienellä kumpareella ja naamaan puhaltaa kevyt vastatuuli. Mitä meidän pitää tässä tilanteessa tehdä?
a) Ajatella vain kohdetta ja antaa mennä intuitiolla?
b) Ajatella vain sitä aukkoa, johon osuessa kiekko kyllä menee koriinkin?
c) Ajatella vain tekniikkaa, heiton oikeaoppista suoritusta?
Mitä prosenttiosuudet jakaisit näille kolmelle osa-alueelle olettaen, että ne ovat 100% onnistuneesta lopputuloksesta?
26
Fribakisat / Vs: NDGE17
« on: 07.04.17 - klo:21:14 »
Onko viherpiipertäjille ruokailua vai onko syytä tuoda omat kikherneet mukaan?
27
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 07.06.16 - klo:23:08 »
Elämä hellittää ja pääsee taas oikeiden asioiden pariin:
Pelinopeus
On kahdenlaista hidasta peliä:
a) Yleisesti vain ruuhkainen rata, jossa flow tökkii ja odottelu rajoittuu lähinnä tiipakoille. Erityisesti hupikierroksilla tapahtuu näin. Sinä, nopea pelaaja ystävinesi saatte pelata aina väylä kerrallaan nopeasti, mutta tiillä odotellaan, kun koko suku vaivasta vaariin on tullut kokeilemaan huoltoasemalättyjen toimivuutta jokaisella sopivassa lajissa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Sinua vituttaa, että laji on niin suosittu. Mielestäsi pitäisi olla maksullinen rata ja green card, koska sunnuntaipelaajat pilaavat sun pelit.
b) Kisoissa saattaa kohdallesi osua Hidas ryhmä. Sellainen, jossa joku pelaaja aina hinkkaa puttiaan vähän liian pitkään, tai jossa joku arpoo heittokiekkoaan vasta omalla vuorollaan, vaikka olisi ollut koko muun ryhmän vuorojen aika miettiä ratkaisujaan. Se vituttaa, koska sun pelirytmi kärsii ja se on syy siihen, että pelaat huonosti.
Tähän vaivaa on kuitenkin sama lääke: Anna olla.
Nykyään ainakin pääkaupunkiseudulla lähes jokainen rata on niin ruuhkautunut, että jokainen pelaaja joutuu odottelemaan tiillä huomattavia aikoja. Jos olet pelaamassa kavereidesi kanssa hupikierrosta, nauti siitä, että teillä on aikaa heittää läppää rauhassa ja miettiä kaikkea lajiin kuuluvaa skeidaa nyt huomattavasti pitempiä jaksoja kerrallaan. Täti ja isosetä siellä väylän korilla kyllä pelaavat ilman, että kenenkään tarvitsee tiillä kuumottaa. Ja jos jätätte kuumottelun, on paljon mukavampi lähteä tuoreilla aivoilla pelaamaan sen sijaan, että olisi hiljaa seisonut tiillä miettimässä sitä, kuinka kapea aukko se sittenkin on.
Tämä on ihan sama tilanne kuin kassajonossa, jossa joku on unohtanut punnita retiisit ja sen arpomisen vuoksi JUURI SINÄ menetit kaksi minuuttia elämästäsi. Mille? Sille, että voit pohtia tilanteen huvittavuutta, jutella kaverin tai tuntemattoman kanssa. Lukea paskalehtien otsikot vielä kerran tai tutustua hammastahnan tuoteselosteeseen kerrankin kunnolla. Turhaan seisoskeluun voi suhtautua joko vittuutuntuneena tai ottaen ilon irti niillä keinoilla, joita on tarjolla. Kumman valitset?
Et voi kontrolloida muiden tekemisiä. Et saa! Totta kai on tilanteita, että aikataulu kusee hitaiden pelaajien vuoksi tai että nälkä puskee päälle, ja silloin on ymmärrettävää olla tuohtunut muille. Mutta silti, nämä tilanteet ovat harvinaisia.
Sen sijaan hidas pelaaja sattuu ryhmään aika usein. Hän hinkkaa, kun sinä olisit valmis jo heittämään. Hän keskeyttää valmistautumisensa ja vaihtaa kiekkoa juuri kun luulit pääseväsi eteenpäin...
Tähän pätee melkein sama kuin edelliseen. Nyt vain seisot väylällä odottamassa vuoroasi. Käytännössä kuitenkin kyseessä on sama heitto, seuraava heitto. Voit toki vittuuntua siitä, että muut eivät tee kuten sinä. Voit kiroilla mielessäsi, että kukaan muu ei stressaa niin paljon kuin sinä ja heitä nopeasti alta, jotta saadaan suoritettua frisbeegolfin peluu pois ja siirryttyä seuraavaan suoritukseen elämässä. Aika paljon on kyse läsnäolon taidosta. Siitä, että osaa ottaa tarjolla olevan hetken sellaisena kuin se tulee, eikä taistele sitä vastaan. Elämä menee todella harvoin, kuten sen on itse aikatauluttanut, ja se johtuu muista ihmisistä. Niihin meillä on loppujen lopuksi todella vähän valtaa, eikä pidäkään olla.
Joten anna olla. Keskity johonkin ihan muuhun kuin heittoosi silloin, kun et kuitenkaan pääse hetkeen sitä tekemään. Et kuitenkaan jaksaisi keskittyä putkeen koko kierrosta, joten ehkä kannattaisi ottaa kaikki hyöty irti ja lepuuttaa keskittymislihaksia niin pitkään kuin mahdollista, kuin sinulle sillä hetkellä suodaan.
Pelinopeus
On kahdenlaista hidasta peliä:
a) Yleisesti vain ruuhkainen rata, jossa flow tökkii ja odottelu rajoittuu lähinnä tiipakoille. Erityisesti hupikierroksilla tapahtuu näin. Sinä, nopea pelaaja ystävinesi saatte pelata aina väylä kerrallaan nopeasti, mutta tiillä odotellaan, kun koko suku vaivasta vaariin on tullut kokeilemaan huoltoasemalättyjen toimivuutta jokaisella sopivassa lajissa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Sinua vituttaa, että laji on niin suosittu. Mielestäsi pitäisi olla maksullinen rata ja green card, koska sunnuntaipelaajat pilaavat sun pelit.
b) Kisoissa saattaa kohdallesi osua Hidas ryhmä. Sellainen, jossa joku pelaaja aina hinkkaa puttiaan vähän liian pitkään, tai jossa joku arpoo heittokiekkoaan vasta omalla vuorollaan, vaikka olisi ollut koko muun ryhmän vuorojen aika miettiä ratkaisujaan. Se vituttaa, koska sun pelirytmi kärsii ja se on syy siihen, että pelaat huonosti.
Tähän vaivaa on kuitenkin sama lääke: Anna olla.
Nykyään ainakin pääkaupunkiseudulla lähes jokainen rata on niin ruuhkautunut, että jokainen pelaaja joutuu odottelemaan tiillä huomattavia aikoja. Jos olet pelaamassa kavereidesi kanssa hupikierrosta, nauti siitä, että teillä on aikaa heittää läppää rauhassa ja miettiä kaikkea lajiin kuuluvaa skeidaa nyt huomattavasti pitempiä jaksoja kerrallaan. Täti ja isosetä siellä väylän korilla kyllä pelaavat ilman, että kenenkään tarvitsee tiillä kuumottaa. Ja jos jätätte kuumottelun, on paljon mukavampi lähteä tuoreilla aivoilla pelaamaan sen sijaan, että olisi hiljaa seisonut tiillä miettimässä sitä, kuinka kapea aukko se sittenkin on.
Tämä on ihan sama tilanne kuin kassajonossa, jossa joku on unohtanut punnita retiisit ja sen arpomisen vuoksi JUURI SINÄ menetit kaksi minuuttia elämästäsi. Mille? Sille, että voit pohtia tilanteen huvittavuutta, jutella kaverin tai tuntemattoman kanssa. Lukea paskalehtien otsikot vielä kerran tai tutustua hammastahnan tuoteselosteeseen kerrankin kunnolla. Turhaan seisoskeluun voi suhtautua joko vittuutuntuneena tai ottaen ilon irti niillä keinoilla, joita on tarjolla. Kumman valitset?
Et voi kontrolloida muiden tekemisiä. Et saa! Totta kai on tilanteita, että aikataulu kusee hitaiden pelaajien vuoksi tai että nälkä puskee päälle, ja silloin on ymmärrettävää olla tuohtunut muille. Mutta silti, nämä tilanteet ovat harvinaisia.
Sen sijaan hidas pelaaja sattuu ryhmään aika usein. Hän hinkkaa, kun sinä olisit valmis jo heittämään. Hän keskeyttää valmistautumisensa ja vaihtaa kiekkoa juuri kun luulit pääseväsi eteenpäin...
Tähän pätee melkein sama kuin edelliseen. Nyt vain seisot väylällä odottamassa vuoroasi. Käytännössä kuitenkin kyseessä on sama heitto, seuraava heitto. Voit toki vittuuntua siitä, että muut eivät tee kuten sinä. Voit kiroilla mielessäsi, että kukaan muu ei stressaa niin paljon kuin sinä ja heitä nopeasti alta, jotta saadaan suoritettua frisbeegolfin peluu pois ja siirryttyä seuraavaan suoritukseen elämässä. Aika paljon on kyse läsnäolon taidosta. Siitä, että osaa ottaa tarjolla olevan hetken sellaisena kuin se tulee, eikä taistele sitä vastaan. Elämä menee todella harvoin, kuten sen on itse aikatauluttanut, ja se johtuu muista ihmisistä. Niihin meillä on loppujen lopuksi todella vähän valtaa, eikä pidäkään olla.
Joten anna olla. Keskity johonkin ihan muuhun kuin heittoosi silloin, kun et kuitenkaan pääse hetkeen sitä tekemään. Et kuitenkaan jaksaisi keskittyä putkeen koko kierrosta, joten ehkä kannattaisi ottaa kaikki hyöty irti ja lepuuttaa keskittymislihaksia niin pitkään kuin mahdollista, kuin sinulle sillä hetkellä suodaan.
28
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 20.05.16 - klo:16:07 »
Mä heitän hysseflipin ihan normaalisti. Kiekko hyssessä, mutta suora heitto. Mä en ihan ymmärrä tätä kysymystä varmaan.
29
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 19.05.16 - klo:07:29 »Todella mielenkiintoista ja hyödyllistä juttua täällä!
Jossakin vaiheessa jos tulis juttua kiekon nokkakulmasta draivatessa nii olis kiva.
Itse olen tuskaillut sen kanssa monta vuotta ja ei vaan pysy nokka alhaalla vaikka miten sitä kiekkoa yrittäis käteen murjoa.
Sit kun sen kiekon yrittää saada väkisin käteen siten että nokka on alaspäin nii puristusta tulee liikaa ja tuntuu, että koko käsi menee aivan jäykäksi.
Sitenpä se heitto onki kaikkee muuta kun rento.
Putterit ja midarit menee melkein samoille metreille kun driveritki.
Mä tätä jäin pohdiskelemaan ja katselin kentillä heittoja sillä silmällä löytääkseni syitä. Näkemättä sun heittoasi veikkaan ja arvaan, että kiekon ns. laahaus, eli liian korkea nokkakulma johtuu kaarevasta vedon linjasta. Eli teet taakseviennin niin, että kiekko käy liian korkealla, jossain jopa olkapään korkeudella. Sitten kun aloitat vedon, käsivarsi hakeutuu luonnollisemmalle korkeudelle (eli about alimpien kylkiluiden korkeudelle), mutta jos se jatkaisi suuntaansa, kiekko lentäisi maahan. Siksi käsivartesi aloittaa taas nousevan liikkeen ennen kiekon irtoamista. Eli heität air-bouncella. Sitä voi yrittää korjata hakemalla taaksevetoa tietoisesti alemmas. Voi olla, että vedon alkaessa olet myös voimakkaassa etukenossa, minkä vuoksi käsivarsi käy liian korkealla.
Se, että putterit ja midarit menevät yhtä pitkälle kuin draiverit voi johtua siitä, että niiden lennossa laahaus ei vaikuta niin radikaalisti pituuteen. Draiverit ovat herkempiä siinä asiassa. Voi myös olla, että heität draiveria kovempaa jolloin tekniikka muuttuu. En tiedä.
Kokeilemalla selviää. Ja videoimalla.
30
Treenipäiväkirjat / Vs: Pelikirja
« on: 15.05.16 - klo:22:07 »
Kiitos.
Mä taas ajattelen niin, että pelaaminen ja elämä kulkee yhdessä, ja kumpaankin kuuluu epätäydellisyys. Se vain pitää hyväksyä ja jatkaa eteenpäin ilman, että ruokkii sitä ajatusta päässään. Ajatusten pitää antaa tulla ja mennä silti. Jos koko ajan miettii, mitä EI saisi ajatella, niin aivan taatusti ajattelee sitä koko ajan. Sen sijaan, jos hyväksyy epätäydellisyytensä ja harhailevat ajatukset, ne kyllä haihtuvat kun ei koeta estellä tai pitää kiinni. Swiss Tonylla oli niin hyvä itsetunto, että hän tiesi olevansa peto sängyssä vaikkei pirkko aina tullutkaan. Ei varmaan Swiss Tony murehtinut pitkään. Niin pelaajankin tulisi mennä seuraavalle reiälle ja laittaa löysänä mukiin vain.
Mä taas ajattelen niin, että pelaaminen ja elämä kulkee yhdessä, ja kumpaankin kuuluu epätäydellisyys. Se vain pitää hyväksyä ja jatkaa eteenpäin ilman, että ruokkii sitä ajatusta päässään. Ajatusten pitää antaa tulla ja mennä silti. Jos koko ajan miettii, mitä EI saisi ajatella, niin aivan taatusti ajattelee sitä koko ajan. Sen sijaan, jos hyväksyy epätäydellisyytensä ja harhailevat ajatukset, ne kyllä haihtuvat kun ei koeta estellä tai pitää kiinni. Swiss Tonylla oli niin hyvä itsetunto, että hän tiesi olevansa peto sängyssä vaikkei pirkko aina tullutkaan. Ei varmaan Swiss Tony murehtinut pitkään. Niin pelaajankin tulisi mennä seuraavalle reiälle ja laittaa löysänä mukiin vain.