Frisbeegolf-forum.fi
Frisbeegolf-keskustelu => Treenipäiväkirjat => Topic started by: Jaani on 14.07.14 - klo:18:07
-
Vastoin lupauksiani alan kirjoittaa uutta blogia tänne Fg-forumille.
Tämä ei ole perinteinen treeniblogi, vaan nimensä mukaisesti Gripblogi, jossa puhun mentaalisesta pelistä ja erityisesti omista ongelmistani. Ongelmia on oikeasti vain yksi, Grip Lock. Tai ehkä se on oire jostain, tai syy ja seuraus, en tiedä. Siksi kirjoitan, jotta oppisin tietämään.
Joten jos mentaaliporno ja erityisesti minun henkilökohtainen psykologiani kiinnostaa, voi jatkaa lukemista. En kirjoita muiden ongelmista, en edes pyri mihinkään yleiseen opastamiseen tai edes auttamaan muita. En kirjoita yleisellä tasolla, koko homma pyörii oman napani ympärillä, itsekkäästi ja egoistisesti. Oikein ryven omissa ajatuksissani. En kerro tuloksia tai treenimetodeja, vaan avaudun.
Tarkoitukseni on avautua omista asioistani, ja koska tiedän muilla olevan samoja ongelmia, niistä kirjoittamisesta saattaa sivutuotteena olla jotain apua jollekin. Tai sitten ei. Ennen kaikkea aion olla rehellinen ja kirjoittaa avoimesti tuntemuksistani, koska ei tässä ole mitään menetettävääkään. Avoin tilitys voi olla joskus kiusallista lukijalle, mutta olen nyt ajautunut pelaamisessani siihen pisteeseen, että vain tilittämällä julkisesti voin käsitellä tätä niska-apinaa jos en sitä kokonaan pois saisikaan.
---
Olen nyt ollut tämän vuoden kilpailematta, ja jos tarkkoja ollaan, kohta tulee vuosi täyteen viimeisestä kilpailustani. Tammisaaren SM-kisat olivat siihenastisen pelaajaurani surkein esitys, kun en kotimaisessa kilpailussa enää mahtunut edes sunnuntain cuttiin. Jo kuukausi aiemmin olin tosin päättänyt, että homma saa riittää, sillä pelaaminen ei tuottanut minkäänlaista nautintoa. Päinvastoin, inhosin pelaamista ja erityisesti kilpailemista, sillä pelkäsin pelaamista ja etenkin puttaamista. Inhosin myös harjoittelua, koska se ei johtanut mihinkään.
Päätin Tukholmassa 2013 toisen kierroksen jälkeen, että homma on tätä myöten paketissa. Pelasin hyvän ensimmäisen kierroksen ja olin sijalla 13. (isossa kansainvälisessä kilpailussa), jonka jälkeen naksahti päässä ja mikään ei enää onnistunut. Putosin jotain 50 sijaa yhden kierroksen aikana. Kolmas kierros oli muodollisuus, sillä vain kävelin ja heittelin kiekkoa reppu selässä 17 väylän ajan. Ensimmäisellä väylällä yritin tosissani, mutta otin ns. kakkos-vitosen oltuani puttaamassa birdietä kahdeksassa metrissä. Sahattuani aikani korin ympärillä muutaman metrin säteellä (ja toki nähtyäni vaivaantuneet ilmeet pelikavereideni kasvoilla) henkinen selkäranka romahti niin, että mikään lajin parissa ei enää kiinnostanut. SM-kisoissa käytin kierroksen jonotushetket tenttikirjan lukemiseen ja mietiskelin, miten tähän tilaan on päästy. Eipä siinä pelaaminen paljon painanutkaan.
Pelkäsin
Pelkäsin sitä metallista häkkyrää ja näitä muovisia lirpukoita. Ne eivät vain sovi yhteen omassa päässäni; se lirpukka vain ei voi mennä sisälle häkkyrään, jos minä sitä yritän. Pelkäsin ihan oikeasti niin paljon, että ei voi puhua ”jännittämisestä”, jota jokainen kokee pelatessaan. Tätä jännitystä on vaikea kuvailla, mutta sanotaan nyt niin, että oikea käteni pyyhkii persettä yhteistyösopimuksella, jonka aivot ovat sille lähettäneet. Ei se ole jännitystä, se on jotain sellaista mitä kuvittelen vuosien aktiivisen liimanhaistelun tekevän ihmisen motoriikalle. Kun raaja ei vain tottele niin ei tottele.
Totta kai voi putata huonosti ja välillä ei vain osu, mutta jos viisi-kuusi kertaa kierroksessa heittää muutaman metrisen putin CUTROLLERIKSI, ei epätoivolla ole rajaa. Se on eri asia kuin parimetrisen putin missaaminen, koska jokin on vähän hakusessa tai saatto jää vajaaksi. Niitäkin on tullut, mutta sen tuntee, kun syy on pelossa ja siitä johtuvassa Grip Lockissa. Silloin tuntee, että ranne pakonomaisesti vääntää ja sormet puristuvat yhteen saattaen kiekon ohi korista eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa. Paitsi tietenkin irrottamalla otteensa REIPPAASTI aivan liian aikaisin, mikä on yleensä seuraus Grip Lockista. Siinä on yleensä kaksi takuuvarmaa missiä peräkkäin. Yleensä enemmänkin, jos kori on rinteessä tai kummulla; asia mikä yleensä aiheuttaa Grip Lockin minulla. Korilla mokeltamisesta seuraa se, että olen alkanut jännittää lähestymisiä ihan uudella lailla ja sitä myöten myös avausheittoja, jotta ei tarvitsisi lähestyä niin kaukaa. Aika paha kierre, sanoisin. Pelko…
Pelailu vs. harjoittelu
Kävin kevättalvella ja alkukesästä pelaamassa muutaman kerran ja nyt olen taas innostunut pelailemaan, sillä minun ei tarvitse kilpailla ja harjoitella pärjätäkseni kilpailuissa. Olen nyt käynyt viikon ajan joka päivä pelaamassa, istunut Talissa penkillä ja ottanut aurinkoa, juonut kaljaa ja taas vähän pelaillut. En muista, milloin olisin nauttinut pelaamisesta näin paljon, vaikka edelleen ihan vain hupikierroksella tai vain tulosta laskiessa griplockaan monesti. Sillä vain ei ole väliä enää.
Eikä se ahdista, koska en kilpaile eikä siitä ole PAKKO päästä eroon ennen seuraavaa kilpailua. Nyt olen lähinnä kiinnostunut siitä ja haluan ottaa selvää, että mikähän perkele siinä on, että korin läheisyydessä jännittää niin paljon.
Alkaa tässä vaiheessa harrastus- ja kilpailu-uraani (n. 15 vuotta, paljon kilpailuja ja todella pitkä aika viimeisestä onnistumisesta) olla selvä, että hyvää minusta ei enää koskaan tule, joten nyt on aika ryhtyä tutkijaksi, ei pelaajaksi. Tutkin itseäni ja sitä, miksi minusta tuli korikammoinen, ja voisiko sille tehdä jotain.
Olkoon tämä pohjustus tuleville tilityksille ja pohdinnoille.
Kommentoida saa.
Kommentit, joita olen kuullut jo liikaa, ja joista ei ole apua, voi jättää kirjoittamatta:
”Ojennat vain kätesi koria kohti ja päästät irti, helppoa”
”Laitat vain hyvän painonsiirron, niin se menee sisään”
”Älä ajattele mitään tulosta, vaan pelaat vain”
”Ajattele, että olet kavereittesi kanssa kiessillä etkä kilpailussa”
”Vaihda lajia”
-Jaani-
-
Todella upea avautuminen ja parasta tekstiä mitä olen täällä lukenut.
Olen periaatteessa kokenut saman, mutta laji on eri, nimittäin jalkapallo. Koko ikäni olen sitä pyöreää nahkakuulaa potkinut maaliverkon perukoille, kun hyökkääjänä pelasin. Aikuisiällä aladivareihin siirryttyäni huomasin taidon vain kadonneen, ei auttanut vaikka metrin päästä tyhjään maaliin olisi yrittänyt...ei vain mennyt. Tämän asian kanssa rypesin n.2,5 vuotta enkä nauttinut enää pelaamisesta kunnes tilanteesta pelasti selkäni rikkoutuminen. Tämä oli hyvä syy "lopettaa" ja tällä hetkellä selkäni alkaa pikku hiljaa olemaan siinä kunnossa, että mahdollisesti voisin palata lajin pariin, mutta haluanko tai uskallanko on sitten toinen asia...
Onnea syyn metsästykseen.
-
Mielenkiintoinen blogi ja aihe. En yritä tarjota iskulauseratkaisuja, koska tiedän kuinka turhauttavaa niitä on lukea. Enkä varmasti ole käynyt yhtä syvällä tämän ongelman kanssa.
Tuntuu, että frisbeegolfputti ja sen tyypilliset ongelmat on aika omanlaisensa ongelmakenttä ja vastaavaa ei esiinny kovin monessa lajissa. Mutta esim. dartsissa on vaiva, joka kulkee kai termillä 'dartitis' joka pahimmillaan johtaa siihen, että heittäjä ei saa irrotettua tikkaa lainkaan käsistä. Näissä suoritteissa on jotain samaa ja ehkä syyt ongelmiin voivat olla samankaltaisia.
Sen sijaan esimerkiksi biljardilajeissa henkisen puolen ongelmat ovat erityyppisiä vaikka pohjimmiltaan kyse on jostain jännityksestä. Biljardissa suoritus on jotenkin soljuvampi, niin tämäntyyppistä ongelmaa ei niin esiinny.
-
Jo kuukausi aiemmin olin tosin päättänyt, että homma saa riittää, sillä pelaaminen ei tuottanut minkäänlaista nautintoa. Päinvastoin, inhosin pelaamista ja erityisesti kilpailemista, sillä pelkäsin pelaamista ja etenkin puttaamista. Inhosin myös harjoittelua, koska se ei johtanut mihinkään.
En ole koskaan pelannut niin korkealla tasolla kuin sinä, mutta olen kokenut samat fiilikset. Vaikka kuinka lisäsin treenimääriä, tulokset vain huononivat, ja kisoissa vain koko ajan harmitti kun mikään ei tuntunut koskaan onnistuvan. Motivaatio treenaamiseen katosi, kun ei siitä mitään hyötyä olisi kuitenkaan, ja ihmetytti miksi ihmeessä lähden kisoihin, kun tiedän että siellä tulee vain huonolle tuulelle.
Kävin kevättalvella ja alkukesästä pelaamassa muutaman kerran ja nyt olen taas innostunut pelailemaan, sillä minun ei tarvitse kilpailla ja harjoitella pärjätäkseni kilpailuissa. Olen nyt käynyt viikon ajan joka päivä pelaamassa, istunut Talissa penkillä ja ottanut aurinkoa, juonut kaljaa ja taas vähän pelaillut. En muista, milloin olisin nauttinut pelaamisesta näin paljon, vaikka edelleen ihan vain hupikierroksella tai vain tulosta laskiessa griplockaan monesti. Sillä vain ei ole väliä enää.
Eikä se ahdista, koska en kilpaile eikä siitä ole PAKKO päästä eroon ennen seuraavaa kilpailua.
Samalla tavalla löysin itse peli-iloni: päätin lopettaa kisaamisen. Kun ei ole enää pakonomaista tarvetta saada puttia ja/tai draivia kisakuntoon, voin keskittyä rennosti pelailuun, ulkoilmasta nauttimiseen, ja niihin onnistumisiin mitä joskus tulee. Epäonnistumisia tulee ja menee, vaan hällä väliä, aurinko paistaa.
-
Rohkea blogi. Hienoa!
-
Mä taas lopetin treenaamisen ja pelaan vaan sillon kun kiinnostaa ja aikatauluun sopii. Ja kisoissa sama homma, kun kiinnostaa ja sopii. Eniten mua ahdisti väkinäinen treenaaminen mikä ei edes auttanut mitään.
-
Ehdottomasti menee tämä blogi seurantaan. Tuo kuulostaa todella tutulta kun putti kusee niin lähestymisiä ja avauksia yrittää väkisin milliin ja kohta ei toimi nekään. Todella usein käy niin, että jossain vaiheessa kierrosta tulee mokattua helppo putti, ja seuraavalla kerralla jännittää niin paljon että iskee kunnon grip lock, tuskan hiki nousee päälle ja ralli on valmis. Nykyään sentään saan joskus kierteen poikki.
Itse joskus pahimmassa suossa mietin jos vaan pyrkisi seiftaamaan yli kolmemetriset korin juureen jotta pääsisi epäonnistumisen tunteesta eroon. Pikkuhiljaa sitten kasvattaisi rinkiä.
-
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjotettu stoori, kiva lukea vähän eri aiheista ja näkökulmista. Voisin samaistua parissa muussa urheilulajissa, mutta sinulla on toki "oireet" paljon rajumpia. Annan varmaan yhtä huonon neuvon kuin kaikki muutkin, mutta tämä on parhaiten toiminut itsellä: Pelaat vain koska se on kivaa. Kenellekään ei tarvitse todistaa mitään, ei edes itselleen, tärkeintä että heittely on mukavaa.
Pakko kysästä miten kaljan juonti vaikuttaa peliin? Eihä se tietty hirveesti voi auttaa, mutta rentouttaako yhtään?
-
Tervetuloa taas kirjoittelemaan. Mielenkiinnolla seuraan.
-
Pakko kysästä miten kaljan juonti vaikuttaa peliin? Eihä se tietty hirveesti voi auttaa, mutta rentouttaako yhtään?
Olen vain muutaman kerran pelannut humalassa ja silloin puttasin kuin unelmaa, mutta sen verran oli motoriikka hajonnut ettei draiveista meinannut tulla mitään. Se oli hupikierros, ja kännissä en kilpailuja olekaan pelannut. Kerran Belgiassa kisareissulla tinttasin pitkälle yöhön (voitin betsinä YHDEN GT:n, mutta ilmeisesti hävinnyt osapuoli unohti yksityiskohdat ja kustansi useammankin) ja oksensin aamuyön. Onneksi sunnuntain aamukierros oli peribelgialaiseen tapaan tunnin myöhässä, joten olotila ehti kääntyä humalasta krapulaan. Pelasin muistaakseni hyvin, joskin ekat väylät menivät vielä pienessä pöhnässä.
Olen joitakin kertoja ottanut ennen kisakierrosta muutaman kaljan, jotta pääsisi pahimmasta jännityksestä alkurei'illä. Vaikutus on ollut lähinnä se, että on ollut vetelämpi olo ja mokat eivät ehkä kiinnosta niin paljon kuin yleensä.
Kyse ei oikeastaan ole enää jännityksestä, jota voisi pakoilla esimerkiksi ottamalla rentouttavia alle, koska grippari vain joskus tulee vaikkei jännittäisikään. Joskus olen aivan rentona heittämässä ja hyvällä fiiliksellä puttaan kuusimetristä vain pois alta, kunnes millisekunnin verran sormet tarraavat kiekkoon ja seuraavaa putataankin kahdeksasta metristä. Sen jälkeen puttaan yleensä vasemmalta ohi korjausliikkeenä ja loppukierros meneekin jännittäessä seuraavaa lockia. Se ei edes vaadi kisaa nykyään. Voisi kärjistäen todeta, että enää en jännitä putteja vaan lockeja. Pelkään, että koska se tulee, ja kyllähän se tulee.
Raivohärkä vs myrskynsilmä
Olin pitkään tunnettu siitä, että otin kierroksella aika paljon lämpöä huonoista suorituksista. Jos pelasin paskasti jonkun väylän, sai bägi kyytiä ja laitoin äänijänteet kireälle. Silloin olin vihainen itselleni ja meuhkasin sen tunteen ulos. Yleensä unohdin sen aika äkkiä, ja vaikka saatoin taas kilahtaa, niin se oli uusi tilanne taas. Ne olivat erillisiä tunteenpurkauksia, joilla mokat käsiteltiin pois. Päästin vihan ulos.
No sehän on perseestä kaikkia muita kohtaan, ja tämän todella sisäistettyäni olen kiinnittänyt huomiota asiaan. Nykyisin en tietääkseni ole ihan niin paskaa peliseuraa kuin ennen.
Mutta kas kummaa, tilalle tulivat paniikkikohtaukset. Olen niitä saanut jos nyt en joka kisassa, niin aika useassa viiden viimeisen vuoden aikana. Olen nähnyt pahoja paniikkeja ja silloin mennään polille rauhoittumaan, ja omani ovat onneksi pikkujuttuja niihin verrattuna. Ikäviä ne ovat silti. Kyse on siitä, että patoan pettymyksen tunteeni kaikilla ihmismielen kehittämillä blokkereilla, mutta eivät nekään perhana kaikkea pidä. Kun raivoaminen ja ulospäin meuhkaaminen on poissuljettu vaihtoehto, alkaa vihan tunne pikkuhiljaa muuttua niin isoksi, että se lamaannuttaa mielen eikä siihen osaa reagoida oikein. Sen jälkeen sumenee päässä, hengitys muuttuu katkonaiseksi, alkaa huimata ja lisäksi yleensä alan änkyttää. Onnekas olen siinä, että omat paniikkikohtaukseni menevät ohi n. 10 minuutissa, jonka jälkeen voin pelata ihan normaalisti ja yleensä vielä aika löysästi, koska se kokemus tappaa kaikki jännitteet aika tehokkaasti.
Nämä tulivat siis meuhkaamisten tilalle siinä vaiheessa, kun huomaan ryssineeni erityisen pahasti jossain tärkeässä paikassa. Ennen terästäydyin suuttuneena ja sain energiaa petratakseni seuraavia suorituksia, nykyään lähinnä muutun pelokkaammaksi ja masennun.
Muistan Nokian SM-kisojen ekan kiessin viimeisen väylän, kun olin hyvässä tuloksessa nolla, heitin avauksen millin outtiin ja menin aivan shokkiin ja silmissä pimeni. Otin triplabogin.
Joku Tali Open taannoin lopetettiin väylän 12 koriin. Olin ihan okei asemissa, nousemassa monta sijaa viimeisellä kierroksella kunnes toiseksi viimeisellä väylällä avasin jonnekin metsään, heitin kakkosheiton outtiin ja puttirallitin vielä päälle. Viimeisellä väylällä (kiinteä 12) avasin 30 metrisen suoraan maahan... En osannut edes laskea tulosta, olin niin sumeana.
Pari vuotta sitten johdin Lahdessa Pro-touria ekan päivän jälkeen. Sunnuntaiaamu valkeni wc-pöntön valkoisena oksentaessani jännitystä ennen kierrokselle lähtöä. Alkuvaiheessa kierrosta alkoi mokailu ja tarpeeksi sitä tehtyäni alkoi vapina ja änkytys. En pudonnut kai kuin seitsemän sijaa sillä kertaa. Viime vuonna Turun Pro-tourilla olin ihan mukavasti kärkikortissa ekan kierroksen jälkeen ja taas mentiin... loppusijoitus oli jossain ynnämuut-sarakkeessa.
Näitä juttuja riittää. Olen saanut paniikin yhä useammin viime vuosina, kun olen väkisin yrittänyt pelata hyvin ja pienikin mokailusuma on saanut kohtuuttoman painoarvon mielessä. Samalla mieleeni on tullut häpeä siitä, että jossain vaiheessa tulee murtuminen, aina. Tunne siitä, että alkaa kehittää itselleen mainetta romahtajana on aika ikävä, ja vielä pitäisi koettaa pelatakin siinä samalla. "Toi tippuu tuolta kuitenkin" soi korvissa vaikka pitäisi vain pelailla rennosti kavereiden kanssa, vaikka olisi kuinka kisa käynnissä.
Uskon, että suuri syy paniikille on se, että on oikeasti todella vihainen ja pettynyt, mutta se tunne on pitänyt taltuttaa väkivalloin. Se, että ylipäänsä joutuu reagoimaan johonkin niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin frisbeegolfmokaan raivoamalla on tietenkin väärin ja johdan sen jonnekin lapsuuteen, jossa raivoaminen mitättömyyksistä on oppittu malli. Fribakenttä, jossa oman nuoruuteni pitkälti vietin olikin sitten ainoa paikka, jossa itse on saanut olla vihainen ja pettynyt ja vielä näyttää sen.
[Luettuasi tämän tekstin saat puhelun. Seitsemän päivän kuluttua sinulla on parantumaton GRIPLOCK]
-
Pahlata kuullostaa, luulen, että tuosta voi olla vain tie ylös päin. Ilon kautta vaan.
Töissä naapuriosastolla töissä on paniikkikohtauksista kärsivä henkilö ja ei vaikuta ollenkaan mukavalta hommalta. Vaikka olen saanut hitu muodollista pätevyyttä henkisten asioiden suhteen, ei minulla ole kompetenssia avustaa noissa hommissa. Kyllä ne ovat psykologien hommia tai jos oikein pahasti menee niin kenties psykiatriltakin voisi saada lääkitystä ym. apua kohtauksen helpottamiseen tai taltuttamiseen.
Olet varmasti kuullut kirjoittajan ja säveltäjän blokista. Samanlaisia sisäisten ja ulkoisten paineiden aiheuttamia ongelmatilanteita on ollut monilla urheilun ulkopuolisillakin aloilla. On tosi hyvä juttu, että olet jo tunnistanut joitakin syitä siihen, miten ongelmatilanteet syntyvät ja miksi. Taito se on antaa itselleen luvan epäonnistua ja myötnää, että aina ei vain voi mennä 100 % oikein ja silti tiputtaa epäonnistuminen taakse ja jatkaa eteenpäin. Discraftin putting confidencde clinicissä yksi juju on tiedon hankkiminen oman suorituskyvyn rajoista ja realistisesti omien nahdollisuuksien ja riskien arvioimisessa romahduskierteen välttämiseksi. Kun kuitenkin joskus puttaa ohi, pitää olla tieto, että normaalisti jatkamalla x metristä menee x % sisään nou hätä ja tekee hudin jälkeenkin normisuorituksen.
Käsittääkseni sinulla ei ole tiedoissa pulaa ja vartalossa esteitä, jos ei sitten jotain yksittäistä niksiä ole unohtanut (on käynyt mullekin ja puttilamaan olen joutunut, kunnes muistui korjaus ketjun heikoimpaan lenkkiin). Minusta kuullostaa siltä, että sinulla ei ole teknisessä suorituksessa niinkään vikaa, kuten minulla välillä, kun käden hermot lopettavat yhteistoiminnan väsyneenä vammasta johtuen. Syyt lienevät erit, mutta täysin tuttua se on minullekin, kun ei vain voi ennustaa, mitä seuraavalla heitolla tapahtuu, kun pään ja käden välissä on itsestä riippumaton sataunnaisgeneraattori, jota ei mitenkään saa kuriin omin toimin. Seuraukset siitä ovat sitten ihan samansuuntaisia molemmilla plus mulla päälle usein fyysinen kipu kädessä. Sehän niin motivoi >:(
Mekaanisesta vammasta poiketen luulen, että psykologi/urheilupsykologi/psykiatriosastolta löytyisi työkaluja syiden purkamiseen ja sitä kautta seurausten vähentämiseen. Ehkä jopa poistamiseen. Toki kannataa googlettaa mental block ym. juttuja, paniikkikohtauksista ym.
Ammattilaiset suhtautuvat suurin varauksin vertaistukeen, koska ongelmia on erilaisia ja joskus yhden vaivan korjaus on toisen pahentamista. Toki ammatilaisinfoakin löytyy. Joskus tieto lisää tuskaa, joskus se auttaa. Vuoden kilpailutauko ja epäselvyys jatkosta on niin paha jutttu, että jotainhan siihen on keksittävä ja siksi pänttäys ja, jos se ei auta, ammattilaisen apu tulevat tarpeen ihan yhtä lailla kuin lekurille meno katkenneen luun kanssa. Sen verran isosta asiasta on kyse. Kaikki tietävät, että sinä osaat heittää hyvin. Kun vielä saisi sinutkin totetuttamaan sitä, sillä luulen sinunkin tietävän, että osaat heittää hyvin. Kun vain saat pääsi uskomaan sen joka kerta jatkossakin. Luulisin, ettei tiedossa osaamisestasi ole vikaa, sihen tullee kai vain jokin häiriötekijä väliin. Uskon puute ynnä jo mainitsemiasi asioita. Näin diletantille vaikuttaa siltä, että ongelmat eivät johdu heittotaidon puutteesta ja lajista sekä kisapaineesta, vaan lajin ulkopuolisista asioista.
Kun olet jo noin pitkällä asian analysoinnissa, olisi hienoa, jos saisit sitä kautta apua ja siinä juuri asiantuntijaa ei voita mikään. Vaikka diagnostiikka voi olla asiantuntijalla jotain ihan muuta, kuullostaa oma arvioisi tilanteestasi realistiselta. Kun vielä ne korjauksetkin löytyisivät, sehän se toinen vaikea osa yhtälöä on. Motivaatiota sinulla vaikuttaa olevan uskottavan diagnoosin ohella. Vain sopivat hallintatyökalut puuttuvat, uskon sinun käyttävän niitä hyvin, kun vain sellaiset saat, koska kyllä sulla henkistä voimaa löytyy hommien korjaamiseen. En epäile sitä hetkeäkään. Tsemppiä. Onneksi lajista voi nauttia muutenkin kuin vain kilpailemalla tilanteen korjautumista odottaessa. Toivottavasti pääset taas kisakuntoon pian ja sinut nähdään kisoissa.
-
Joo, siis pelaaminenhan on vain pieni, mutta näkyvä osa henkistä tilaani. Se, että on kovia suorituspaineita elämässä muutenkin, konkretisoituu ja tulee ilmi pelaamisen kautta. Lääkkeitä en ole koskaan käyttänyt, sillä en jotenkin vain halua enkä niitä ihan tarvitsekaan, koska mikään akuutti tai vakava homma ei ole kyseessä. Ja onhan tässä nyt ammattiauttajalla rampattu, joten siinä mielessä homma on hoidossa.
Kyllä mä luulen tietäväni, miksi pelatessa alkaa ahdistaa, mutta ihan tarkat ahdistuksen alkamisajankohdat ja tarkat syyt kiinnostavat. Luulen tietäväni, miksi myös pelaamiseni on niin tuloskeskeistä, tai miksi pelkään epäonnistumista niin paljon että epäonnistun, mutta kaipaan vielä lisää infoa. Tarkempaa infoa.
Fysiikasta se tuskin on kiinni, vaikka myönnettäköön, että fysiikankin huoltaminen on mulla aikamoista suorittamista. Toisaalta voimailu on aivan sairaan siistiä puuhaa, koska se on vain harrastus minulle.
-
Tuntuu, että frisbeegolfputti ja sen tyypilliset ongelmat on aika omanlaisensa ongelmakenttä ja vastaavaa ei esiinny kovin monessa lajissa. Mutta esim. dartsissa on vaiva, joka kulkee kai termillä 'dartitis' joka pahimmillaan johtaa siihen, että heittäjä ei saa irrotettua tikkaa lainkaan käsistä. Näissä suoritteissa on jotain samaa ja ehkä syyt ongelmiin voivat olla samankaltaisia.
Sen sijaan esimerkiksi biljardilajeissa henkisen puolen ongelmat ovat erityyppisiä vaikka pohjimmiltaan kyse on jostain jännityksestä. Biljardissa suoritus on jotenkin soljuvampi, niin tämäntyyppistä ongelmaa ei niin esiinny.
Snookeria olen seurannut joskus paljonkin, ja siinä näkee silloin tällöin suorituksia, jotka vastaavat viiden metrin puttimissiä. Yleensä sellainen tulee freimin voittopallossa, ja ainakin Robin Hull viime MM-kisoissa mokasi kai useammankin sellaisen.
Tuo Darts-homma täytyykin tutkia. Onko siinä niin, että tikka sitten lähtee kädestä jossain vaiheessa kuitenkin ja päätyy maahan tai metrin ohi?
Olen kuullut, mutten livenä nähnyt, kun Sami Loukko (kaksi Suomen mestaruutta) oli puttaamassa kisassa yhdeksänmetristä. Aikansa mallattuaan ja puttiliikkeen tehtyään kiekko ei vain irronnut kädestä. Hän jäi saattoasentoon yhdellä jalalla keikkumaan ja kaikki meni oikein, mutta kiekko jäi käteen kiinni. Noh, peliryhmä siinä naureskeli ja Samikin mukana. Taisi muistaakseni laittaa uuden yrityksen sisään enkä häneltä ole griplockeja koskaan nähnytkään.
Pelasin Tukholman Openia vuonna 2002 juniorisarjassa ja ryhmässä mukana oli muaan Juliana Korver (miljoona naisten mm-kultaa). Kyllä hän taisi meidät kaikki piestä (paitsi Emil Bygden, joka voitti tuolloin. Itse olin kakkonen), mutta jossain välissä kierrosta (tämän vuoden Mastersin väylällä 10) hän puttasi oikealta ohi n. 2 metrin putin. On ihmeellistä, että vielä 12 vuoden jälkeen muistan sen niin hyvin. En tosin muista, oliko se peräti kierroksen viimeinen putti hänellä vai ei. Huhujen mukaan hän lopetti myöhemmin pelaamisen korikammon vuoksi...
-
Tuo Darts-homma täytyykin tutkia. Onko siinä niin, että tikka sitten lähtee kädestä jossain vaiheessa kuitenkin ja päätyy maahan tai metrin ohi?
Ilmeisesti sitäkin on montaa sorttia mutta esimerkiksi maailmanmestaruuksiakin voittaneella Eric Bristow'lla se ilmeni niin, ettei lopulta saanut vain irrotettua tikasta lainkaan. Varmasti lievempänä kyse on nimenomaan griplockin tyylisestä, jossa tikka lähtee kädestä, mutta väärään osoitteeseen.
Bristow'n kommentti:
First time you realised you had 'dartitis'?
It was around 1986. I brought my dart back, got halfway through throwing it and could not let go. I don't know how I got it, or how I got rid of it, but I had it for about 10 years.
linkki: http://observer.theguardian.com/osm/story/0,,1123146,00.html (artikkelissa asiasta ei juuri lisää mainita)
On totta, että snookerissakin tulee samantyyppisiä ongelmia, mutta ehkä se oire on tosiaan frisbeegolfputissa ja dartsissa enemmän samanlainen: vaikeus irrottaa pelivälineestä. Sen ylikompensoiminen ei tosiaan myöskään juuri auta.
-
Yksityiskohtana muuten: onko sulla putissa mallailua minkä verran, ts. teetkö puttiliikettä irrottamatta ensin, ja sitten vasta vikalla varsinainen suoritus. Olet kyllä varmasti kokeillut putata about heti kun olet saanut markkerin taakse asennon ja katseen nostettua koriin?
Mulla on mallailua joskus liikaakin, mietin jo joskus että pitäiskö luopua siitä, mutta musta se hyödyttää enemmän kun haittaa, saan siinä tunnusteltua painonsiirron ja muut seikat, sekä vedettyä muistilistamantran päässä läpi. Sen jälkeen kun checklist näyttää vihreää, painetaan play. Päinvastaisessa ääripäässä, enemmän mua ehkä harmittais missata putti kiireilyn takia.
-
Mainiota ja rohkeaa tekstiä Jaani!
Oon kyllä kuullut kaikenmaailman griplockeista, writersblockeista, rimakauhuista, lavakammoista, paineista, traumoista, fobioista jne. jne. esim. frisbeegolfin, musiikin/taiteen, futiksen, työelämän ja elämänkin parissa (itekkin kärsinyt joistakin), mutta nää Jaanin on pahimmasta päästä. Hienoa että niistä uskalletaan puhua, koska monesti tämmöset aiheet tuntuu aika noloilta ja niistä vaietaan (jopa pienemmistä ongelmista), eikä uskalleta avautua (joka jo monesti auttaa) saati uskalleta pyytää apua.
Neuvomaan musta ei ole, tai tottakai voin heittää noita kuluneita kliseitä tyyliin "löysin rantein niin hyvä tulee" ja "lötää bönthöön vaan".... mutta enpä viitti.
En oo vielä ainakaan saanut tuota pelottavaa puhelua... eikä griplockia ilmennyt tänään rundilla (sormet ristissä seuraava viikko;).
Ps. Täällä lueskellaan mielenkiinnolla ja tsemiä taisteluun!
-
Yksityiskohtana muuten: onko sulla putissa mallailua minkä verran, ts. teetkö puttiliikettä irrottamatta ensin, ja sitten vasta vikalla varsinainen suoritus. Olet kyllä varmasti kokeillut putata about heti kun olet saanut markkerin taakse asennon ja katseen nostettua koriin?
Mulla on mallailua joskus liikaakin, mietin jo joskus että pitäiskö luopua siitä, mutta musta se hyödyttää enemmän kun haittaa, saan siinä tunnusteltua painonsiirron ja muut seikat, sekä vedettyä muistilistamantran päässä läpi. Sen jälkeen kun checklist näyttää vihreää, painetaan play. Päinvastaisessa ääripäässä, enemmän mua ehkä harmittais missata putti kiireilyn takia.
Tuollaisen pikaputtauksen kokeilu kannattaa, koska voi olla, että ahdistus ei ehdi alkaa, kun kiekko meni jo. Ei ole edes välttämätöntä katsoa koria putatessa. Heittäjä, joka katkaisi Climon 9 peräkkäisen maailmanmestaruuden putken oli Ron Russell ja hän asettui oikea kylki noin korin suuntaan, vilkaisi koria, käänsi pään pois ja heitti heti, kun katsekontakti koriin katkesi. Hän sanoi, että hän tietää, missä itse on ja missä kori on, joten hän ei tarvinnut katsekontaktia puttiliikkeen aikana, kun hän tiesi jo mihin tähdätä.
Russelin tapaa kokeillessa huomasin saman ilmiön kuin normiputissa, jossa huomaa kesken liikkeen, että nyt liike menee normista poiketen ja ei ehdi pysäyttää. Joskus ehdin normiputissa viime hetkellä vaihtaa käden suuntaa. Samoin katsomattomassa putissa ei ole absoluuttisen kovaa vaatimusta asettua aina samalla tavalla, kun alitajuisesti voi kokemuksella korjata normista poikkeavaa asentoa. Katsomatta on vaikeampaa vakioida asentonsa suhteessa koriin.
Juliana on 5x mm ja muutaman vuoden paussin jälkeen koneili paluuta ja ei ollut niin jumissa, mutta pelasi selvästi alle aiemman tasonsa. En ole paluun jälkeen kuullut vuosiin hänestä. Ei ehkä jatka tai sitten osallistuu kisoihin, joissa ei ole näkyvyyttä täällä. Pdgan sivuilta löytyy sanktioidut kisat. En tiedä, onko hän osallistunut sanktioituihin kisoihin tosin.
-
Yksityiskohtana muuten: onko sulla putissa mallailua minkä verran, ts. teetkö puttiliikettä irrottamatta ensin, ja sitten vasta vikalla varsinainen suoritus. Olet kyllä varmasti kokeillut putata about heti kun olet saanut markkerin taakse asennon ja katseen nostettua koriin?
Mulla on mallailua joskus liikaakin, mietin jo joskus että pitäiskö luopua siitä, mutta musta se hyödyttää enemmän kun haittaa, saan siinä tunnusteltua painonsiirron ja muut seikat, sekä vedettyä muistilistamantran päässä läpi. Sen jälkeen kun checklist näyttää vihreää, painetaan play. Päinvastaisessa ääripäässä, enemmän mua ehkä harmittais missata putti kiireilyn takia.
Sellainen hinkkaaminen ei tunnu yhtään luontevalta, että tehdään puttiliikettä malliksi ennen oikeaa suoritusta. Joskus teen niin, jos siltä tuntuu. Joskus ennen tätä locki-ongelmaa, kun vain halusin putata paremmin, kokeilin pikaputtausta. Se oli ihan hauskaa kyllä, mutta siitä tuli helposti tosi kontrolloimaton ja kun ohi mentiin, mentiin kunnolla ja kauas.
---
Tänään pelasin Tukholman Järvassa Major-layoutilla pelailukiessin mm. Tapanin kanssa. Tulokseni oli +4, joka on tämän kesän tasoon nähden ihan ookoo, ja itseasiassa suurimmat plussat tulivat huonoista avauksista tai lähäreistä. Lisäksi tuuli aika paljon, mutta sen piikkiin ei tarvitse laittaa mitään. Hmmm... itseasiassa kaikki plussat tulivat lähärimokista. Pelasin muuten aika hyvin.
Kierroksen ja koko päivän ensimmäinen putti oli grippari. Jostain kymmenestä metristä kolmisen metriä ohi, jonka jälkeen sain nelimetrisen sisään. Siitä lähtien puttasin koko kierroksen flättinä hissiputtina niin, että pompautin kiekon ilmaan pohjasta. Toimi ihan hyvin, vaikka tietenkin kun yhtäkkiä vaihtaa tyyliä niin tulee hassuja arviointivirheitä ja puttasin tahattomasti korin alle monesti. Pistin sisäänkin muutamia pitkiä.
Nyt vain chillailen kisa-apinana ja tunnelmoin. Itseasiassa on aika raakaa puuhaa olla sivustakatsojana kisassa, jossa olen käynyt vuodesta 2002 joka kesä yhtä lukuunottamatta. Tai no, ei tämä ole SDGO, mutta Järvan kesäkisa joka tapauksessa. Oikeastaan se on hyvinkin raskasta, mutta onneksi seura on paras mahdollinen ja muuten on hyvä meininki.
Silti mun kuuluisi olla kisoissa mukana...
-
Ymmärrän hyvin kokemuksesta päältä katsomisen veemäisyyden. Se selittää, miksi kisoihin on enemmän pelaajia kuin järjestäjiä.
-
Ymmärrän hyvin kokemuksesta päältä katsomisen veemäisyyden. Se selittää, miksi kisoihin on enemmän pelaajia kuin järjestäjiä.
Eipä järjestämisessä mitään vikaa ole, mutta aluksi näytti siltä, että vietän viikon maleksien radalla kuikuilemassa kavereiden peliä. Mielekäs tekeminen onneksi pelasti siltä, kun tajusin lähteä Tapanin caddieksi koko viikoksi. Hän oli myös kiitollinen cädättävä, sillä sain ihan oikeasti auttaa häntä. Bägin kantaminen oli vain pieni osa hommia. Harkitsin aluksi muitakin autettavia, mutta koska olen käsittänyt monen pelaajan lähinnä ärsyyntyvän minkäänlaisesta neuvomisesta tai ehdottelusta, otin fiksuimman jätkän herrakseni. Kuljin perässä reppu selässä, tiillä suunniteltiin heitto tuulen tai minkä tahansa tekijän mukaan, yleensä kommentoin suraavaa heittoa jo tiiltä käsin, ja kun lielle päästiin, tehtiin uudestaan suunnitelmat tarkemmalla syynillä. Väitän, että kukaan muu kuin Tapani tuolla fieldillä ei olisi tarpeeksi nöyrä keskustelemaan omista ratkaisuistaan tai ottamaan palautetta niinkin mitättömältä tyypiltä kuin laukunkantajalta. Vaikka syytä olisi. Pelatessaan tulee keskityttyä heittämiseen ja suoritukseen, jolloin yhdet lisäaivot suunniteluapuna tulevat tarpeeseen.
Monesti kierroksella harmittelin, että en koskaan voi olla oman itseni caddie. Olisin se jätkä, joka kulkisi rauhallisena mukana, tyynnyttelisi ja tsemppaisi, katsoisi tuulet ja alastulopaikat, kulmat ja piilopuut, etäisyydet ja ymmärtäisi milloin tulee hyökätä tai himmata. Sitten se toinen minä tekisi vain suorituksen työtä käskettyä. Jäisi 50% enemmän kapasiteettia heittämiseen. Reppu ei paljon paina, siihen ei apuja tarvitse. Keskusteluapu tulisi todella tarpeeseen. Ei jännittäisi niin paljon ja saisi avautua joistain vaivoistaan ja laskuvirheistään jollekin, jota kiinnostaa. By the Way: poolikavereita ei kiinnosta, mikä omassa heitossa mättää.
Tämä oli eka kerta, kun sain tehdä cädihommia. Täytyy jatkossakin jättää kisoja väliin ja osallistua apumiehenä. Veikkaan, että mulla oli Tapania mukavampaa kierroksella.
-
Hyvältä kuulosti tuo Caddie-homma. Miltä se tuntui, kun yhdessä pedattu heitto onnistui tai epäonnistui? Verrattuna siihen, että olisit itse suorittanut heiton.
Peukut muuten loistavasta yhteenvedosta, jonka olit kisoista kirjoittanut. Liiton sivulle muistaakseni.
-
Hyvältä kuulosti tuo Caddie-homma. Miltä se tuntui, kun yhdessä pedattu heitto onnistui tai epäonnistui? Verrattuna siihen, että olisit itse suorittanut heiton.
Peukut muuten loistavasta yhteenvedosta, jonka olit kisoista kirjoittanut. Liiton sivulle muistaakseni.
Kiitos kiitoksesta. Kyllähän sitä tunsi olevansa mukana Tapanin tuloksessa kokoajan, vaikka ukkeli tietysti teki itse heitot ja tulokset. Vain pari kertaa sanoin ihan suoraan Tapanin heittoehdotukseen, että "älä missään nimessä heitä niin". Kyseessä taisi kummallakin kerralla olla 40-metriset hyppyputit myötuuleen, jotka hän sitten ymmärsi korvata lähärillä. Tapanikin on sen verran älykäs pelaaja, että tietää kyllä omat taitonsa ja osaa lukea tuulet ja maaston pääosin oikein. Lähinnä caddie on vain varmistamassa pelaajan mietteet niin, että sitä heittoa ei ala epäröidä ja tee suoritusta epävarmasti. Itseluotto ratkaisuihin nousee, kun jees-mies kuittaa.
Tapanin kanssa on tietysti etuna se, että lähärit eivät ole niin tärkeitä kuin itselläni. Hänelle saattoi hyvin sanoa, että koetetaan skipata tuonna 7 metriin niin saa helpon par-tuloksen. Omalla kohdallani en ikinä lähtisi hakemaan seiskaan, vaan koettaisin riskillä lähemmäksi, koska olen huomattavasti parempi lähestyjä kuin puttaaja. Monesti epäonnistuneen heiton jälkeen totesin Tapanille, että "ei se mitään, tuolta pääsee vielä lähestymään ja seivaamaan, tyydytään siihen". Itse olisin todennäköisesti sellaisen avauksen jälkeen menettänyt uskon taitoihini ja pelannut huolissani, paikkaillut virhettä sankariteoilla tai vain räiskimään turhautuneena. Niinä kertoina tarvitsisin itseäni cädiksi sanomaan, että "ei se mitään, tuolta pääsee vielä lähestymään ja seivaamaan, tyydytään siihen".
-
Nybolla Adam on ollut mukana pitämässä pelikirjasta kiinni pitkään. Onnisuisikohan roolileikki Jaani Jaanin caddynä ehdottamillasi tavoilla, eli ensin teet pelaajana suunnitelmat ja sitten lopetat koko alkurutiinin, kävelet pois tiiltä ja katsot caddynä väylää eri kulmasta ja käyt läpi riskit ja palkinnot ainakin kolmen linjan kannalta ympäristön muuttuvine tekijöineen (Elaine Kingin vinkki jollain Discraftin videolla taisi olla jopa 5 linjaa per tii). Tietty ei kisassa, vaan treeninä.
-
Mielekäs tekeminen onneksi pelasti siltä, kun tajusin lähteä Tapanin caddieksi koko viikoksi. Hän oli myös kiitollinen cädättävä, sillä sain ihan oikeasti auttaa häntä. Bägin kantaminen oli vain pieni osa hommia. Kuljin perässä reppu selässä, tiillä suunniteltiin heitto tuulen tai minkä tahansa tekijän mukaan, yleensä kommentoin suraavaa heittoa jo tiiltä käsin, ja kun lielle päästiin, tehtiin uudestaan suunnitelmat tarkemmalla syynillä. Väitän, että kukaan muu kuin Tapani tuolla fieldillä ei olisi tarpeeksi nöyrä keskustelemaan omista ratkaisuistaan tai ottamaan palautetta niinkin mitättömältä tyypiltä kuin laukunkantajalta. Vaikka syytä olisi. Pelatessaan tulee keskityttyä heittämiseen ja suoritukseen, jolloin yhdet lisäaivot suunniteluapuna tulevat tarpeeseen.
Tämä oli eka kerta, kun sain tehdä cädihommia. Täytyy jatkossakin jättää kisoja väliin ja osallistua apumiehenä. Veikkaan, että mulla oli Tapania mukavampaa kierroksella.
Oli muuten aika pirun hienoa pelata osaavan caddien kanssa. Todellakin oli kullanarvoinen apu monessa tilanteessa, esimerkiksi etäisyyksiä tai kulmia tai tuulia arvioitaessa. Varsinkin kierrosten viimeisillä väylillä kahdet aivot auttavat aivan huomattavasti kun alkaa jo väkisinkin väsy painaa.
Osasit myös täydellisesti sijoittua mun asemaan ja katsoa peliä mun taitojeni ja ominaisuuksieni kautta, mikä ei välttämättä ole niin helppoa miltä kuulostaa, koska meillä on hyvinkin erilaiset vahvuudet ja myös pelityylit. Nyt vasta jälkikäteen tajuan kuinka hyvin Jaani katsoi peliä tapani-laseilla. Esimerkiksi draivipeli olisi varmasti ollut hyvin hyvin erilaista meillä useilla väylillä.
Niin, ja ne pari kertaa kun ihan suoraan sanoit että "älä hyvä mies sitä tee", olivat ehdottoman oikeita päätöksiä. Olisin niitä tarvinnut muutaman kerran muissakin kisoissa...
-
Katsoin tuossa pari päivää sitten ihka oikean opetusvideon, eli tämän Feldbergin puttiklinikan. Kaikki olette varmasti sen nähneet: http://www.youtube.com/watch?v=N_7RPOmSSsU
En siis paljon katsele frisbeevideoita, mutta nyt on otettava kaikki keinot käyttöön.
Puttasin eilen KC Aviarilla, joka on kova putteri. Puttasin Feldbergin tyyliin. Ei ainuttakaan gripparia. Puttasin pitkästä aikaa paskasti ilman, että olisi jääänyt käteen. Puttasin ihan vain rehellisesti ohi, silloin kuin ohi meni.
Mahtavaa oli putata paskasti niin, että koki kuitenkin putanneensa oikein eikä tuntunut kokoajan pahalta. En silti usko, että oma ongelmani on tekniikasta kiinni, mutta kiva on kokeilla eri jippoja. Putti lähti yllättävän hyvin kädestä ja lensi usein ihan hyvin, mutta ei se vielä ole siinä kunnossa että mihinkään viikkokisoihin kehtaisin mennä.
Onhan sekin jotain, että kaverikiessillä ei tullut gripparia. Ja oli siinä pari entuudestaan tuntematontakin junnua mukana.
-
Olen tänään ottanut selvää termistä yips, joka on golfin vastine griplockille ja dartitikselle. Jousiammunnassa on omansa myös: http://www.nytimes.com/2008/08/01/sports/olympics/01archery.html?_r=0
Artikkelissa pisti silmään, että moni ei myönnä kärsivänsä ongelmasta vaan syyttää tekniikkaa tai välineitä. En tiedä, miksi asiaa vältellään, mutta mielestäni on ihan jopa "nolompaa" syyttää välineitä kuin rehellisesti tulla ulos kaapista ongelmineen. Itse en tosin ole mikään hyvä esimerkki, sillä aikoinaan puttiongelmaan herättyäni vaihdoin putterini classic roceihin. Syynä oli se, että niissä on ohuempi rimmi ja ne lentävät nopeammin, jolloin irrotus on helpomi ja lentääkseen koriin asti ne eivät tarvitse niin paljon voimaa. Muutin puttityylini oikein rumaksi runnomiseksi avokämmenellä niin, että irrotan kiekosta ihan kunnolla ja korostetusti.
Ongelma oli siinä, että jouduin todella rykimään putit jo 10 metrin kohdalta jopa rocilla, eikä siltikään tulos oikeastaan parantunut. Putit vain eivät jääneet käteen enää. Silloin tällöin kokeilin vaihtaa putteria ja alkaa putata kuten kuuluukin, mutta saatoin jopa kesken kisan kaivaa rocit takaisin ja palata vanhaan runttaukseen.
Pari vuotta sitten, tai ehkä viime vuonna, päätin oikeasti palata lopullisesti kunnon puttaamiseen. Vaihdoin putterin P2-malliin ja opettelin uusia tyylejä.
Paskat.
Putteri pysyi kyllä, mutta tilalle tuli entistä lähempää tehtyjä puttimissejä gripparin vuoksi. Siitä huolimatta pysyin pelisuunnitelmassani ja jatkoin vain, kunnon puttereilla, kunnon tyylillä, niin kuin kunnon pelaajat. Sitten en enää jatkanut ja kohta on vuosi viimeisestä kilpailustani.
--
Kyse ei ole välineistä, tietenkään, eikä tyylistä. Totta kai tekniikka voi olla aina suoritusvarmempi ja joku kiekko paremmin istuva kuin toinen, mutta kysehän on suorituspaineista. Ei minulla varsinaista esiintymiskammoa ole, mutta ne vähät kerrat kun olen soittanut pianoa yleisön edessä ovat elämäni ahdistavimpia kokemuksia. Väärä ääni väärässä paikassa, muistikatko tai jopa oma ulkonäkö ja olemus ovat asioita, joiden ajatteleminen suoritushetkellä vievät fokuksen virheeseen ja ohjaavat tekemistä harhaan. Sama koskee puttia, jonka aikana ajattelen vain epäonnistumisen välttämistä, en onnistumista. Mitä lyhyempi putti on, sitä kohtalokkaammaksi mokaaminen muuttuu. Ajatus on siis jo valmiiksi virheen puolella, enää puuttuu lopullinen niitti. Ei muuta kuin ranne venkuralle ja paluuputtia tekemään.
Suorituspaineet
Oma julkinen itsetietoisuuteni on korkealla tasolla. Se tarkoittaa sitä, että on kokoajan pienessä jännityksessä ettei vain tee mitään tyhmää ja nolaa itseään. Tai häiritse muita, tai aiheuta hässäkkää. Jopa hengittämisestä tulee vähän hankalaa silloin, koska en tietenkään halua häiritä vierustoveriani omalla hengitykselläni. Kuulostaa hullulta, ja sitä se onkin, mutta ihan oikeasti olen lapsena kehittänyt hengitystapani sellaiseksi, ettei vain tule kovaa ääntä ja kuulosta pahalta. Siitä on taas seurannut hartioiden jännittämistä ja monenlaista kireyttä lihastasolla, koska pinnallinen hengitys nyt vain kiristää koko kroppaa.
Frisbeegolfissa olen nyt vähän onnistunut rentouttamaan suoritustani, mutta kyse saattaa olla myös siitä, että en kilpaile ja voin pelata vapautuneesti myös arkena. Tässä peliäni vuodelta 2010, ja ai että kun on kiree tyyli. Tuntuu, että äijä menee poikki ellei joku vähän sulattaisi raajoja löysemmäksi:
http://www.youtube.com/watch?v=Ae1hjQ0v6uI
Pelasin toki ihan okei enkä putannutkaan huonosti. Tai no, kohdassa 6:25 näkyy se puttityylini, josta viestin alussa kirjoitin.
Koska julkinen itsetietoisuuteni on kova, en keskity tekemiseen vaan siihen, miltä tekemiseni ulospäin vaikuttaa. Mietin esimerkiksi, että tekniikan pitäisi olla hyvän NÄKÖINEN, sulava ja kaikkea muuta. Mietin paljon asioita siltä kantilta, että miltä asia vaikuttaa ulospäin. Siksi olen tietysti aika haka tekniikan analysoimisessa ja muussa, koska tiedän miltä asioiden tulisi näyttää. Kääntöpuolena olen vastaavasti kokoajan paineissa pelatessani, koska tunnen katsovani itseäni ulkopuolelta ja dumaavani tekniikkaani samalla. Ja kaikkea muutakin, kuten puttaamista, ryhtiä ja tapaa olla.
Ehkä siksi pystyn nykyään saamaan jännitystä myös yksin pelatessa. Minulla on kokoajan yleisöä, kun näen itseni muiden silmin.
Olen ehkä joskus kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta muistan kaskun James Deanista. Hän oli juuri noussut kuuluisuuteen ja alkoi jännittää elokuvan kuvauksissakin pahasti, koska häneltä odotettiin niin suuria. Kaikki ihmiset kuvauspaikalla olivat hänelle pelotteena eikä hän pystynyt näyttelemään. Vanhempi kollega sitten neuvoi häntä, että hyvä keino päästä jännityksestä on heittää kuset siinä kaikkien nähden. Tämän Dean tekikin, eikä sen koommin jännittänyt.
Totta tuskin sanaakaan, mutta itsekritiikin noustessa ahdistavaksi, olisi hyvä vähän nolata itseään. Olisi hyvä käydä vetämässä myötähäpeää uhmaava stand-up-keikka, käydä puistozumbassa ja alkaa sauvakävellä keskusta-alueella. Olisi ehkä hyvä ottaa vähän vähemmän vakavasti asiat ja etenkin itsensä.
Ja sehän tässä onkin ongelma, kun pelaaminen ja oma pelaaminen on niin helvetin vakava asia. Ku pitäisi vain heitellä muovia puistossa.
-
Tunnistan itseäni tuosta todella paljon, nimittäin yläaste-ajoilta ja sen jälkeen. Vittu että oli vaikeata ihan eläminen, saati jos olisi pitänyt esiintyä vielä. Lukioon menin ilmaisutaitopainotteiseen kouluun ja näytelmien yms. muiden hörhöilyjen kautta se alkoi lukko pikkuhiljaa hellittämään. Toki sitä nyt edelleen jänskättää sillälailla "normaalin verran" joitakin uusia/tärkeitä tilaisuuksia mutta kyllä pahimmat kiusaamisen aiheuttamat umpisolmut on avattu.
Mitä lajiin tulee niin pahiten muistan tällaisen ramppikuumeen vaikuttaneen ekassa "virallisessa" viikkisten ulkopuolisessa kisassa mistä tuloksetkin tulee johonkin julkisesti näkyville, Hyvinkään karviksessa, mitä kolmeko vuotta siitä nyt on. Etenkin putti meni aivan sykkyrään kun sitä mietti miltä se muista näyttää jne. Muunmuassa poolin kansionkin jätin keräämättä kun en kuullut/tiennyt että ryhmän ensimmäisenä huudettu ottaa sen, juoksin sitten senkin hakemaan paniikissa.
No, sen pidempiä omiin historiikkeihini tässä harhautumatta, niin tosiaan tällaisen yleisen itsetietoisuuden rentouttamiseen voisin tosiaan suositella itsekin pohtimiasi keinoja. Josko standup on aika raakaa niin jotain harrastelijateatterin vapaata kurssia tms. että oppii olemaan itsessään luonnollisesti vaikka muut katsoo.
-
Mitä lajiin tulee niin pahiten muistan tällaisen ramppikuumeen vaikuttaneen ekassa "virallisessa" viikkisten ulkopuolisessa kisassa mistä tuloksetkin tulee johonkin julkisesti näkyville, Hyvinkään karviksessa, mitä kolmeko vuotta siitä nyt on.
Joo, hyvä pointti. Huomasin joskus valittelevani aina vain sitä, että mua nolottaa nähdä oma nimenä tuloslistan häntäpäässä. Ja vielä kun on joskus ollut "hyvän pelaajan" maineessa. Ja ainakin foorumihahmona (ja muutenkin) on tällainen itsestään numeron tekevä pelaaja.
"Ja sitten se on tuolla sijoituksella 61.... vittu mikä pelle."
Monta monta vuotta on mennyt niin, että päällimmäisin pettymys tuleekin julkisesta häpeästä, jonka huono suoritus tuottaa. Tai huono sijoitus. Joka tapauksessa se kertoo taas enemmän siitä, että tuntee olevansa katseen kohteena ja luulee, että jengiä kiinnostaa, miten itse pelaan. Ei se tulos, vaan sen julkisuus.
Sinänsä jännää on se, että teen julkista työtä ja olen myös arvosteltavana periaatteessa aina, kun työni teen. Kirjoitan siis tekstejä. Kirjoitan myös musiikkikritiikkejä, eli dumaan työkseni. Jostain ihme syystä se ei enää jännitä juuri lainkaan, eli tekstieni vastaanotto ei ole mikään juttu enää. Lisäksi olen päättänyt ottaa nyrkkisäännöksi sen, että koska olen kriitikko, en ikinä missään tilanteessa voi itse pahoittaa mieltäni minuun kohdistuvasta kritiikistä. ehkä vähän off topic, mutta hei, tää koko ketju on vähän off-topic.
Ja nyt kun miettii, jotkut viikkokisat on pahimpia paikkoja mulle. Niissä kun käy paljon aloittelijoita, niin pelatessa tuntee, että nyt pitäisi itse pelata helvetin hyvin ja esittää jonkinlaista auktoriteettia kokeneempana ja taitavampana heittäjänä. Joskus kuukausi sitten pelasin ihan hyvän hupikierroksen Talissa ja liityin ruuhkasyistä edellä menneeseen kahden hengen höntsäjengiin. Totta kai avasin 100 metriä pitemmälle ja osasin kaikkea hienoa, sain jopa epäuskoista naurua osakseni, kunnes grippari iski. Tai itse asiassa se iski juuri siksi, että olin se vitun hyvä pelaaja siinä kolmikossa. Ei mennyt enää mikään sisään mistään, koska jännitin omaa olemistani ja jotain statusta, jonka kuvittelin omaavani.
Todellisuudessa höntsäjengiä ei voisi vähempää kiinnostaa, miten minä pelaan, mutta onnistuin luomaan pääni sisälle yleisön joka on odotuksia täynnä minun suhteeni.
Jännä.
-
Näitä ajatuksia pyörii myös oman pään sisällä, ja jos sattuu väärä päivä niin ne voivat hyvinkin tuhota pelin totaalisesti. Osin siksi (ja osin monipuolisuuden kehittämiseksi) olen pakottanut itseni "perseilemään" höntsäkiesseillä ja viikkokisoissakin. Käyttäydyn kyllä kunnolla jne mutta olen antanut itselleni luvan heittää huonosti valitsemalla itselleni vaikeita heittoja. Avaan forella, heitän troublesta rollereita, valitsen taivasantsalinjoja joihin käsi ei riitä kuin täydellisessä tapauksessa ja haen linjoja jotka vaatii joulun ja juhannuksen samaan syssyyn onnistuakseen. Kruunaan kaiken heittämällä väliin "väärää" kiekkoa, esim jyrää uutta dessua jota haluan kouluttaa.
Kaikki nämä valinnat luovat tilanteen jossa on käytännön mahdottomuus pelata hyvin saati täydellisesti, ja olen itse tietoisesti aiheuttanut tilanteen että vähän väliä tulee tuplaa tai triplaa tai pakkokakkosilta bogia, mutta se on myös luonut tilanteen jossa en suuremmati enää välitä miltä peli näyttää ulospäin. Pelaan paskasti välillä, so what. Sitten kun kynnän kisassa niin tilanne ei ole enää uusi, eikä ne gripparit tai puskien kyntämykset niin vaikuta enää mihinkään. Plussana, osaan tulla sieltä puskista pois miljoonalla eri tavalla koska olen treenannut rämpimistä.
Tekemällä itsestäni "pellen" tahallisesti jopa viikkokisatasolla pysyy sipuli kasassa kun aina ei tarvitse olla täydellinen.
-
Täydellisyyden jahtaaminen takaa tuhon, koska sellainen suoritus on ajoittaista tuuria. Biologisesti mahdotonta onnistua koko ajan. Parhaat tupeksii harvoin ja kun tekevät sen, ei haittaa, kun he tietävät, että golf kuin elämä on vähimpien virheiden voittavaa, ei kaikkien virheiden eliminoivaa.
Jäykkyys tappaa varmasti. 2010 Dutch Openin aikaan mulla oli pahin puttilama tai jaettu pahin. Talven yli unohtui rentoutua ja pakottaen runnomalla kävi juuri, kuten kuvasit. Kun muistin rentoutua, normitekniikka ja normitulokset palasivat.
Pää ei ehdi ohjaamaan heiton jokaista liikettä. Vielä vähemmän dumaamaan. Ei voi onnistua kaiken yrittäminen samanaikaisesti. Kurantti kokemus tältä viikolta. 10 kierrost tänä vuonna ja kuukauden countdown kivuttomasta fysioterapiasta siihen, kun saan heittää oikealla kädellä, ei ole alkanut. Joten vasuria treenaan ja on niin jäykkää, etten haukottelulla ja käden ravistelulla sekä kyynärpään eteen lyönnin liioittelullakaan usein onnistu kyynärpään taitto yli 15 astetta. Vaikka kuinka keskityn ja kylmätreenaan käsivetoa ennen heittoa. Kunnes kokeilin, mitä tapahtuu, kun menen vaistolla ajattelematta täydellä taakse vedolla. Kun lyhyellä vedolla vaikka kuinka ajatellen, ei tule mitään tällä treenimäärällä. Vartalon hallinnan ollessa pikkulapsen tasoa. Ajattelematta täysi taakse veto toi niin paljon alkuvauhtia käteen, että käsi meni kyynärpää edellä tiukalla taitolla rentona eteen. Ja loppukiihdytys oli suunnassa oikein tehoissa ylivertainen. Eka sessio 90 m enkka. Toka tekniikkaa ajatellen pakottamalla liikkeitä ohjaten 80 m huonommin kaikki muukin. Kolmas sessio 100 m hitaammalla lyhyemmällä kiekolla paljon paremmalla toistettavuudella, silti räpeltäen liikaa. Kolmas sessio nou hätä. Osaan antaa anteeksi itselleni mokat, koska tiedän, että ei ole mahdollista onnistua tällä treenimäärällä.
Vanha totuus on, että täydellinen on riittävän hyvän pahin vihollinen. Joka täydelliseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa...
Miksi täydelliseen pyritään ja kuinka totaalisesti on yksilöllistä. Oppiakseen kannattaa yrittää kehittyä. Jos ei anna itselle arvoa muuten kuin täydellisyydellä you are setting yourself up to fail. Sen verran yleinen ilmiö, että siitä on olemassa yo. sanonta. Psykologeilta kuultua: Jos ei rakasta itseään, ei osaa rakastaa kunnolla muitakaan. Kun mustavalkoisuutta ei ole paljon, on eri määriä, miten paljon ihmisarvoa antaa itselleen ja muille. Se näkyy sitten vaatimustasossa. On itselleen aiheutettuja paineita ja ympäristön paineita. Ydinvoimalan räjäyttämättömyys vaatii paljon. Itseltään voi vaatia vielä niin paljon enemmän, että ei voi onnistua. Siitä ei voi seurata kuin räjähdys.
Ahneutta on kaikkimullehetinytannajolisäämitäodotat? On luultavaa, että ei saa, vaikka vaatii. Mitä siitä seuraa on itsensä ja maailman tutkiskelun paikka, johon on moni uskonto ja filosofia pyrkinyt vastaamaan tuhansien vuosien aikana. Syviä kysymyksiä, kuten kuka olen, mitä haluan, mikä on tavoittelemisen arvoista ja millä keinoin ym. Sotia käydään parhaillaan noiden pohdintojen seurauksena.
-
Olen saanut apua oman sipulin kesyttämiseen ja turhautumiseen tuosta Tumin toimintamallista. Siinä on sellainen positiivinen puoli, että se ei ole pelkkää psykologisten faktojen pyörittelyä, vaan käytännöllinen sovellus probleeman hoitamiseen.
-
Mä annan itselleni siimaa epäonnistumisten hyväksymiseksi, mutta silti se löysin rantein mitään ajattelematta heitto auttoi paljon. Eli on käytännöllistä, vaikkei mulla ole tarvetta nolata itseäni, kun en ole nostanut rimaa liian ylös. Etu tuli samuraiden tuntemasta ja opettamasta ilmiöstä käytäntöön. Ajattelu tuppaa hidastamaan liikkeitä ja tekee osasta tarkempia ja toisista epätarkempia. Yleensä jälkimmäistä. Samurait opettivat liikkumaan ajattelematta, koska ajatteleva kuolee ollessaan liian hidas. Sitä tarkoitan, kun toistuvasti sanon, että heitettäessä ei saa ajatella. Ainoa poikkeus on treeni jonkin asian parantamiseksi ja suorituksen puhtauden seuraaminen, jos pystyy tekemään sen häiritsemättä, jotta kolmas syy, eli aiemman tunnistetun virheen välttää keskittymällä siihen. Eli rutiinilla pää tyhjänä heittosuorituksen ajan niin kauan kuin menee hyvin. Kun ei mene, unohda moka janegatiiviset tunteet ja paineet ja keskity virheen poistoon suorituksesta. Ajatusongelma mättää, jos ajatuksia ei häivytä. Jos kesken suorituksen iskee jännitys, harvoin ehtii keskeyttämään, mutta kannattaa. Muuten menee useimmiten läskiksi. Minulla ei niin paljon jännäkakat kesken heiton ole tulleet, jotta tietäisin niistä. Ja miten pääsee eroon muuten kuin lajin ulkopuolisin itselleen armon antamisen keinoin.
Epäile itseäsi. Tuomaroi itseäsi. Mieti, mitä muut ajattelevat minusta. Ym. Jokainen yksinään tappaa pelin. Yhdessä hyh hyh.
-
Aivan mahtava blogi! Itellä on tällä kaudella ollut peli melkoisen hukassa. Tai no tekniikka on aina vaan parempaa, mutta tulokset putoaa. Tiedostan tämän hetken heikon tason, koitan sen mukaan asettaa kisoihin tavoitteet itselle, mutta en tunnu pääsevän niihinkään. Jotain lukkoja olen itsestäni tämän blogin kautta kieltämättä löytänyt.
Ensinnäkin juuri tuo "julkisuus" on tuonut omaan peliin paineita. Ei varmasti ketään oikeasti kiinnosta olenko jossain MA2 sarjassa sijalla 10 vai 30. Ainoastaan minä itse mietin sitä. Toinen ajatus mikä itselle nousi juuri näitä juttuja täällä lukiessa oli ajatus "voinko oikeasti olla vaikka vuoden kisaamatta???". Jotenkin nyt kun on neljä vuotta kisannut, niin huomaa kuinka hauskanpito kisoissa on muuttunut kilpailevaksi suorittamiseksi. Kovilla odotuksilla lähdetään kisoihin ja lähes aina on pää painuksissa tultu takaisin.
Alkuvuodesta itselle tuli elämänmuutos, jonka takia muutin toiselle paikkakunnalle kauemmaksi omasta seurasta ja sen jälkeen pelaaminen on muuttunut omalta osalta aika paljon. Tämä on myös varmasti näkynyt tämän vuoden peleissä, kun hypättiin totutusta "tyhjän päälle". Ennen kun olin joka viikko viikkokisoissa ja pääsi pelaamaan tuttujen ihmisten kanssa, niin tällä kaudella olen tasan yhdet viikkokisat päässyt oman seuran kanssa vetämään. Sen olen hyvin huomannut kuinka paljon oma treenaamisen määrä ja motivaatio muuttuu, kun stemppaavien kavereiden kanssa vedetyt höntsärundit jää kokonaan pois ja jäljelle jää yksin harjoittelu.
Harjoittelen tällä hetkellä 90% yksin tai tyttöystäväni kanssa. Tai en oikeastaan edes pidä sitä harjoitteluna sanan varsinaisessa merkitysessä. Lähinnä taitojen ylläpitämistä. En ole tuntunut kehittyvän tällä kaudella mihinkään, koska tietty kipinä on hiipunut sisältä yksin pelatessa. En oikeastaan edes nauti tällä hetkellä pelaamisesta. Kilpailuissa kyllä tykkään käydä, mutta lähinnä sen takia, että saan olla osana seuran kisaporukkaa. Pelaaminen tuntuu jotenkin toissijaiselta. Tämänkin takia nyt mietin, että pitäisikö vaan raa'asti perua loppuvuoden kisat, antaa tämän kauden lipua ohitse, pelailla silloin kun hyvältä tuntuu ja katsella sitten ensi kaudella uudestaan menoa...
-
Pidä tauko.
Pelaa huviksesi tai jätä pelaamatta.
Minäkin tein niin, ja katso mihin päädyin! Foorumille kirjoittamaan :) .
-
Pidä tauko.
Pelaa huviksesi tai jätä pelaamatta.
Minäkin tein niin, ja katso mihin päädyin! Foorumille kirjoittamaan :) .
Se vois kieltämättä toimia, että vaan jättää hetken pelaamatta ja lähtee vaikka vaan katselemaan kisoja. Saa sen fribaliekin taas palamaan, joka potkii treenaamaan ja sitäkautta sais onnistumisia & motivaatiota takaisin.
-
Pidä tauko.
Pelaa huviksesi tai jätä pelaamatta.
Minäkin tein niin, ja katso mihin päädyin! Foorumille kirjoittamaan :) .
Se vois kieltämättä toimia, että vaan jättää hetken pelaamatta ja lähtee vaikka vaan katselemaan kisoja. Saa sen fribaliekin taas palamaan, joka potkii treenaamaan ja sitäkautta sais onnistumisia & motivaatiota takaisin.
Tai lopeta treenaaminen ja heittele vaan höntsäkierroksia vaikka pelkällä putterilla tms, ei odotuksia tuloksesta mutta vahingossa voi vaikka kehittyäkin. ;)
-
Talissa putterilla ja Skellefteån Scandi open 2010 radalla Rocilla porukkaa on alitellut koko bägin tuloksia. Good times 8) Suositan myös yhden kiekon kierroksia.
-
Mulla on Talissa apinaväyliä, kuten varmaan monella muullakin, joka on pelannut kotirataansa satoja kertoja. Joka kerta, kun astelen tiille nro 1, 2 ja 5, alkaa vähän ahdistaa. Etenkin vitoselle olen luonut itselleni tilanteen, että en voi vain osua siihen melko isoon aukkoon, koska... no kun en voi. Olen osunut siihen aukkoon viimeisen vuoden aikana alle viisi kertaa, jos mulliganeja ei lasketa. Kun vuoden verran missaa jonkun väylän, on jo ennen heittoa alistunut kohtaloonsa, ja tämä taas ei ainakaan auta heittämistä. Näin on itseasiassa käynyt putillenikin. Se on sitä, kun apina hyppää niskaan tietyissä kohdissa rataa.
Kas kummaa, kun viikko sitten kävin pelaamassa, ja olin vaihtanut draivitekniikkaani melko isostikin, yksikään apinaväylistä ei jännittänyt. Ykkösellä jäin kaksi metriä vajaaksi sweet spotista, kakkosella heitin korin alle enkä treeniheitoillakaan missannut porttia ja vitosella pistin myös kupille; ekaa kertaa ainakin vuoteen.
Tämä kehitys on puhtaasti tekniikasta kiinni. Lyhensin reach backia merkittävästi niin, että käsivarsi ei suoristu taakse vedossa, vaan jää vähän koukkuun. Pituus ei näytä kärsineen lainkaan, ehkä jopa päin vastoin. Tämä toi luottamusta jo tiille astuessani, että voin päättää laskeutumiskohdan ja lentoreitin ja sen jälkeen toteuttaa se. Aiemmilla kerroilla olen vain pelokkaasti räimäissyt skutsiin ja tyytynyt niska-apinan pölötykseen pään sisällä.
Tämä sai miettimään myös puttiani. Olisiko mahdollista, että keksisin niin "varman" tekniikan, että en pelkäisi puttaamista ja gripparia? Olisiko tekniikassa avain henkisen peliin?
-
Tämä sai miettimään myös puttiani. Olisiko mahdollista, että keksisin niin "varman" tekniikan, että en pelkäisi puttaamista ja gripparia? Olisiko tekniikassa avain henkisen peliin?
Minä olen kärsinyt vahvasti kuvaamastasi puttiongelmasta jo muutaman vuoden. Itse kutsun sitä käden katkeamiseksi. Siltä se tuntuu, kun mikään ei toimi kyynärpään alapuolella. Pahimmin se iskee 2-4 m puteissa. Pidemmissä puteissa ei ole ongelmaa (mistäköhän sekin johtuu :o). Siis 2 metristä ei osu edes kethuihin, kun putteri jää käteen kiinni.
Viime kaudella alkoi jo pientä parannusta tulla, kun lisäsin voimaa noihin tuuppauksiin (kiekkoa ei tarvitse irrottaa, vaan se irtoaa). Aika ajoin tuli tolpasta pihalle, mutta sekin tuntui paremmalta kuin kokonaan ohi.
Tällä kaudella olen käyttänyt aika paljon myös haaraputtia (pitkällä vedolla jalkojen välistä). Ja hyvällä prosentilla toiminut.
Eli kun käsi tuntuu katkeavan (sen huomaa ennen puttia), niin on reservissä muutamia eri tyylejä hoitaa se 2m:n putti säkkiin. Ja se on antanut itsevarmuutta, eikä se pelota enää yhtä paljon (joskus toki lipsahtaa, mutta ei tule apinaa selkään).
-
Tämä kehitys on puhtaasti tekniikasta kiinni. Lyhensin reach backia merkittävästi niin, että käsivarsi ei suoristu taakse vedossa, vaan jää vähän koukkuun. Pituus ei näytä kärsineen lainkaan, ehkä jopa päin vastoin.
Eikö hermeettisen pitkä reach back ollutkaan salaisuus ylivertaisiin metreihin? ;-)
Pajullahan taitaa olla aika lyhyt reach back myös. Jossain Alkkiomäen postauksessa oli pysäytyskuva kohdasta, jossa käsi oli taaimmillaan ja se ei ollut kovin takana.
-
Tali ei ole varsinaisesti pyssytysrata, vaan sijoitusrata ja aikamoinen henkinen ahdistin.
Minulla ainakin urani pahin puttilama johtui ihan vain tekniikasta, tai unohdetusta lihasten rentouttamisesta. Homma korjautui heti, kun muistin vaihtaa tismalleen samaan tekniikkaan, mutta rennoin käden lihaksin. Ihan hullua, että en edes vaihtanut tekniikkaa, ainoastaan toteutus muuttui, eli kineettisen tehon tuotto kasvoi ja lyhyemmässä ajasssa tapahtunut suoritus auttoi aiemmin tehdyn rollaattorivauhdin sijaan. Voimaahan käytin ainakin yhtä paljon, luultavasti enemmän jäykistellessäni, mutta silloin vain jarruttaa lihaksillaan koko käden liikettä niin paljon, että tulokset leviävät käsiin.
Ei se Stokely turhaan suosita lyhyempää taakse vetoa tarkkuusheittoihin, kyllä siitä apua on noissa ahtaissa paikoissa verrattuna tasapainoa, ajoitusta, räjähtävyyttä ja visuaalista tähtäämistä haastavaan pitkään taakse vetoon.
Jännä juttu sinänsä, että ahtain väylä 8 ei kuulu apinalistaan Jaanilla. Onhan se aika mörkö väylä.
-
Kasi ei ahdista, koska siihen osuminen on niin epätodennäköistä joka tapauksessa. Vitonen ja kakkonen ovat ihan perusjuttuja, mutta rankaisevat virheestä.
Eikö hermeettisen pitkä reach back ollutkaan salaisuus ylivertaisiin metreihin? ;-)
Pajullahan taitaa olla aika lyhyt reach back myös. Jossain Alkkiomäen postauksessa oli pysäytyskuva kohdasta, jossa käsi oli taaimmillaan ja se ei ollut kovin takana.
Koulukuntia on erilaisia ja kehoja. Hermeettisen pitkä reach back olisi minullekin ehdoton ykkönen, mutta luulenpa vain, että en osaa käyttää sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos pystyn lyhyemmällä reach backillä heittämään tarkemmin (ehkä jopa pidemmälle), tyydyn siihen. Mulle riittää 140 metrinen golfdraivi.
-
Koulukuntia on erilaisia ja kehoja. Hermeettisen pitkä reach back olisi minullekin ehdoton ykkönen, mutta luulenpa vain, että en osaa käyttää sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos pystyn lyhyemmällä reach backillä heittämään tarkemmin (ehkä jopa pidemmälle), tyydyn siihen. Mulle riittää 140 metrinen golfdraivi.
Joo, vakavasti puhuen oletan, että olet aika pitkälti samaa mieltä, että golfdraivin mitta on lopulta monen asian summa: heittotekniikka, ajoitus, vauhdinotto, kehon käyttö, keskivartalon voima, kehon ja käden sopiva vireystila, käden nopeus(voima), henkinen kyky ottaa kaikki nopeus/voima irti heitosta, irrotuksen puhtaus, nokkakulma, kierteen määrä, taito käyttää kiekon potentiaali hyödykseen, sopiva rentous, jne. Näistä tietysti osa toisistaan riippuvia ja osa edellytyksiä toisille. Yhden osa-alueen "puutteita" voi kompensoida tiettyyn pisteeseen asti toisen osa-alueen vahvuudella. Se on sitten yksilöllistä, että millä osa-alueella on puutteita ja mitä niistä kannattaa lähteä kehittämään eli millä saa parhaiten helpoiten lisää metrejä.
Itseä vaan häiritsee (joidenkin, ei kai sinun) liiallinen yksinkertaistaminen tyyliin "se on pelkkää tekniikkaa" tai "se on pelkkää voimaa", kun noinkin monimutkaisessa suorituksessa kuin frisbeegolfdraivi on kuitenkin lopulta monta eri tekijää.
-
Hyvä listaus Jajvirralta. Allamainittuja jäin vähän pureskelemaan lisää:
-henkinen kyky ottaa kaikki nopeus/voima irti heitosta = henkinen kyky olla korvienvälin vaikuttamatta kaikkiin muihin tekijöihin
-taito käyttää kiekon potentiaali hyödykseen ja/tai valita oikea kiekko yritämäänsä heittoon
-sopiva rentous = menee ehkä tuohon ensiksimainittuun tämäkin, eli henkiset asiat ei aiheuta kiristystä. Toisaalta voihan sitä tietty jos on lihakset oikein jumissa, olla kireänä vaikka pääkoppa olisi aivan tyhjä.
Itellä noi lähiputtiongelmat (siis joku 5m, sen alle vaan tuikkaan kiekon koriin, ja erittäin harvoin on mitään ongelmia. Sen sijaan tuo "välimatka" on se hankaluus eli on epävarmaa vaan nakata koriin, mutta normaali puttiliike tuottaa ongelmia tehonsäädön vuoksi. Ratkaisuna itsellä oli sellainen äärimmäisen löysä liike, ikään kuin saatan kiekkoa koko matkan koriin kurottaen ja annan heiluriliikkeen viedä sen perille käyttämättä voimaa juuri lainkaan. Jos käytän voimaa, tulee sitä mahdollisesti liikaa ja pamahtaa yläpantaan.
Ja sitten tuohon tarkkuusdraiviin, eli pilleihin. Lyhyempi reachback, niin että silmäkulmasta vielä juuri ja juuri näkee menosuuntaan, rento vedon alku ja vasta lopuksi räjähtävämmin että saadaan riittävä spinni. Ei liikaa kuitenkaan tai ei osu tunneliin.
-
Itseasiassa sain ideani tähän lyhyempään reachiin katsomalla Seppo Pajua ja Christian Sandströmiä. He ovat mielestäni ihan okei draivaajia :)
-
Pahimmin se iskee 2-4 m puteissa. Pidemmissä puteissa ei ole ongelmaa (mistäköhän sekin johtuu :o). Siis 2 metristä ei osu edes kethuihin, kun putteri jää käteen kiinni.
Lyhyessä putissa saattaa hiipiä mieleen se: "tää on niin lähellä, et pakko saada". Siitä voi tulla turhaa painetta, joka siirtyy sitten suoritukseen. Kauempaa putatessa sitä on itselleen armollisempi jo ennen suoritusta ja toteutus on sitä myöten rennompi.
Mulle riittää 140 metrinen golfdraivi.
Eiköhän tuolla jo pärjää. Hohoh!
Uskon, että hyvä puttitekniikka voi tuoda itseluottamusta. En tiedä sitten auttaako lisääntynyt itseluottamus grippariongelmaan? Olisiko ennenmminkin syytä oppia olemaan sinut sen kanssa, että et täytä kaikkia niitä odotuksia ja vaatimuksia, joita itsellesi näytät asettavan. Omasta ja muiden puolesta. Vaikea kuvitella, että hyvä tekniikka auttaa, jos ajatuksesi on kuitenkin jossain muualla. Mitä muut ajattelevat tai vastaavaa... Etsisin aktiivisesti uutta tapaa ajatella (tai olla ajattelematta) noissa tilanteissa, sillä peli on hyvää vasta, kun pystyt pelaamaan rennosti, hyvällä fiiliksellä ja keskittyneesti. Virheitä tehdessäsikin.
-
Niin, siis totta kai suurin vika on korvalehtien välissä. Ajatusmalli on päin persettä ja keskittyminen jossain poolikaverin katseensuunnassa.
Sitä mietin, että voisiko jollain teknisellä parannuksella, ja esimerkiksi otteella tai muulla pienentää virhemmarginaalia. Ainakin tuon Daven videon katsottuani sain joitain ideoita putin parantamiseksi, ja ainakin kun keskityin niihin parannuksiin, ei tullut grippareita. Itseasiassa kiekko irtosi todella mukavasti kädestä ihan "vahingossa" oikein. Moni muu seikka sitten olikin pielessä.
Olisipa kiva käydä pelaamassa taas, mutta on niin paljon kaikkea muuta hommaa, että ei kerkeä.
-
Jos miettii uutta tekniikkaa ja otetta, niin mieli täyttyy siitä. Ei muut ajatukset mahdu silloin valtaamaan tilaa. Toimiva tapa.
-
Jos miettii uutta tekniikkaa ja otetta, niin mieli täyttyy siitä. Ei muut ajatukset mahdu silloin valtaamaan tilaa. Toimiva tapa.
Jos asia olisi noin, olisin huolissani. Sehän päättyisi aina aika lyhyeen, viimeistään silloin kuin tekniikkaa ei enää tarvitse miettiä, joskin hetken aikaa voi ongelmia pakoilla uusilla jutuilla.
Nyt olen astetta toiveikkaampi, koska olen tässä kevään ja kesän aikana puttaillut uusilla tekniikoilla ja miettinyt niitä kierroksellakin, ja silti on aina tullut grippari jossain vaiheessa.
Viime kerralla ei, vaikka kokoajan sitä pelkäsinkin.
-
NO FEAR ALLOWED!!! Noin olen aina sanonut jenkiksi puttausohjeena, koska jos päässä on pelkoja, silloin ajattelee ja se on pois suorituksesta. Ja kun ajattelee kaiken lisäksi kauhua, tekee tuhon tuplaten todennäköisemmäksi. Jos pelottaa, kannattaa heti lopettaa putti ja kääntyä pois. Sitten itseä niskasta kiinni ja rentoutus. Vaikka väkisin, eli perusbiologiaa nisäkkäille yhteisellä rentoutuskikalla haukottelulla. Lisäksi käsiä kannattaa ravistella lihasten rentouttamiseksi. Vielä parempi on nostaa kädet ylös ja tiputtaa ne ihan kuolleen löysänä alas.
Idea lihasten rentoutuksessa on se, että ainakin alitajuisesti olet tietoinen lihaskireydestä, minkä tietää haittaavan puttia, joten syntyy huoli jo ennen heittoa. Ehkei tietoisesti, jollei sitten tule epämääräinen tunne, että jotain on pielessä, muttei tiedä mitä ja tulee ikävä olo, kun ei tiedä miksi. Ja syytä tietämättä sitäkin voi huolehtii, että mitähän tässä jo mättää ennen heittoakin ja ahdistuksen tunne tuplautuu. Siihen päälle mitä muut ajattelevat, niin soppa on valmis ja grippari ei ihmetä ollenkaan.
Toki lihasten rentoudella on etua varsinaisen puttausliikkeen kannalta, joten rentoutumisella henkisesti ja fyysisesti on apua. Lukion psykologian ekalla tunnilla sanottiin, että ihminen on psykofyysissosiaalinen eläin. Rentous ekoilta kahdelta osalta tuli yllä käytyä läpi ja jälkimmäisen tunnistit jo aiemmin itsestäsi. Miten saisit rentouduttua muiden ihmisten suhteen, jotta voit tehdä normisuorituksen? Toistuvasti ja etukäteen onnistumiseen luottaen ja oharin jälkeen tietäen, ensi kerralla osuu taas ja siten katkaista hermostuneisuuden noidankehän?
-
Isojen turnausten ykkösväylät ovat pahoja paikkoja.
Muistan European Openin 2013. Jännitti kovasti, kuten kaikkia muitakin siinä kohtaa, kun yleisöä on selän takana ja niskassa tuntuu sellainen painostava hiljaisuus. Ei siinä mitään, pistin midarilla joka kerta ihan onnistuneen avauksen, joskaan yhtään birkkua en ottanut.
Muistan Tali Openin (vuosi ?), jossa oli silloin ameriikan poijjaatkin mukana. Yleisöä oli. Ykkösväylä on Talissa paha, kuten jo aiemmin kirjoitin, sillä heiton on oltava pitkä ja suora. Kaikki muu on metsää tai outtia. Jännitti niin perkeleesti tulla tiille joka kerta. Normaalisti avaan siinä Rocilla, jolla pääsen ihan hyvin sweet spottiin n. 90 metrin päässä. Siinä kisassa jouduin tekemään poikkeuksen, kun kokoajan tuntui siltä, etten pysty irrottamaan kiekkoa kädestä. Hoidin homman kuten jännitystä joskus voi hoitaa: vedin totaalisen läskiksi sen avausheiton. Otin hirmuiset vauhdit ja paiskasin kuluneen Star Bossin (parhaan yksilön, jonka olen koskaan omistanut) niin kovaa väylälle kuin ikinä lapasesta lähtee.
En epäonnistunut kertaakaan pahasti, joskin aineksia monenlaiseen lopputulokseen oli.
European Open Tukholmassa 2012. Avausväylä on ehkä radan helpoimpia birseväyliä, ja ainakin avausheitto on helppo. En onnistunut heittämään 120 metristä hyzer-heittoa oikein kertaakaan, ja viimeisellä kerralla pistin 40 metriä pitkän heiton suoraan maahaan. Silloin nolotti.
Mulla tuppaa tekniikka hajoamaan aika pahasti, ja etenkin sormet kramppaa kovassa jännityksessä. Ihailen niitä, jotka sepittävät tarinaa "helvetinmoisesta jännitykestä" ja silti pystyvät tekemään normaalin suorituksen.
-
Pelasin toissailtana hupikierroksen Talissa, seuranani kovimmat pelimiehet T. Nissinen ja T. Asikainen.
Pelasin piiiitkästä aikaa sellaista peliä, jossa olin (viimeistä väylää lukuunottamatta) kokoajan itsevarma, luotin siihen, että heittoni menevät kuten haluan enkä pelännyt. En ainakaan pahasti. Viimeisellä väylällä avaus lähti jonnekin perttulaan ja ob:n jälkeinen kolmosheitto oli ihmeellinen kutrollaus niinikään outtiin, mutta muuten oli kivaa.
Olin puttaillut ennen kierrosta monta tuntia (välillä istuskellen ja muuten vain pelaillen) Jallena. Valitsin Suomen parhaan pelaajan, ja puttasin hänenä, vähän niinkuin valitsisin videopelihahmoa.
Vaihdoin putteria: KC Aviar.
Vaihdoin otetta: pikkurilli rimmiin kiinni, etusormi beadiin ja nimetön ja keskisormi pohjalle.
Kaikki muu on periaatteessa Daven videon mukaista, mutta puttiin valmistaudutaan tähtäämällä kiekkoa silmänkorkeudella koria vasten. Siitä hitaasti lasketaan kiekko alas ja nosto-työntöliike tapahtuu kiihtyvästi loppua kohden.
Ai että, kun irtosi kivasti kädestä ja lensi komeasti. Totta kai se tuntui aluksi todella omituiselta, mutta hiljalleen pikkurillin paikka alkoi vakuuttaa, sillä noin saa kiekkoon enemmän voimaa vähemmällä teholla. Kun vielä kulmat oppi kuntoon ja ajoituksenkin aina silloin tällöin, aloin ymmärtää, miksi Jalle puttaa tällä hetkellä paremmin kuin kukaan suomalainen.
Tietenkin kierroksella tilanne on eri, etenkin kun mukana on ehkä kaikista kilpailuhenkisin vastustaja T. Asikainen, joka käytti kaiken energiansa psyykkaamiseen. Ei sillä, hauskaa oli, sillä kyseessä oli hupikierros ja mulle nyt oli se ja sama voittaa taikka hävitä. Siinä vaiheessa, kun olin Talin ekan osion jokaisella reiällä ollut puttaamassa birdietä alle 10 metristä ja neljä jo saanutkin, halusin pelata vain ja ainoastaan katsoakseni griplockin tilannetta.
Tulos oli lopulta par, mikä on (säälittävää kyllä) paras kierrokseni kahteen vuoteen Talissa. Plussat tulivat tavalla, joka ei jäänyt harmittamaan. Kasilla megaskippi outtiin (sillä väylällä jopa todennäköinen tapahtuma), bunkkeriväylällä bunkkeriin ja 17:llä ikävä puttirolli tyhmän kaukoyrityksen jälkeen. Toki se 18. reiän draivailu oli sitten oma lukunsa, mutta siinäkin plussat on ihan selitettävissä.
Muuten en putannut huonosti enkä hyvin, mitä voidaan pitää onnistumisena. En putannut yhtäkään kuusimetristä ohi, ja säkitin joitakin putteja, joita en normaalisti ole viime vuosina laittanut muuten kuin hurmoksessa. Ylämäkeen pystyin tekemään kiusallisia kuusimetrisiä paikkoputteja ja kaikki tuntui ihan hyvältä.
Tää putin jallettaminen näytti toimivan. Hyvä tyyli, vielä kun sen saisi automatisoitua, niin siitähän voisi tullakin jotain. Ainakin vihdoin käsitin, mistä hän saa tehonsa siihen ja miten se toimii. Vielä pari viikkoa sitten kun Jallen kanssa puttailin, en mitenkään pystynyt tekemään perässä. Se saattoi johtua liian pehmeästä putteristakin.
Vitsi, kun tekee mieli pelata taas! Ei kilpailla, mutta pelata.
-
KC eivi on hyvä putteri, mutta ite vaihdoin mcprohon ja kun puttaan spinillä ni aijehna.. mulla on samaa puttiongelmaa ollut kauan mutta nyt tuntuu että se on selätetty, sillä puttaaminen on perkeleen kivaa ja välillä tunnen olevani Tapani Aulu, kun pistän kaikki sisään.
Mutta hienoa että peli maistuu. Toivottavasti kisaaminenkin joskus ilman painetta. Tali Open 2014 oli mulle ensimmäinen sellainen kisa, missä oli erittäin nautinnollista pelata ja vielä kun pääsi pienelle gallerylle pelaamaan. Ennen saatto hermostuttaa se että mitä jos jotkut tulee seuraan peliä, mutta nyt oli aivan saakelin hienoo pelata heidän edessä ja kun laitto vielä muutamia pitkiä puttejakin sisään niin ei haitannut vaikka tulos olikin huono.
-
Tuo putterinvaihto joskus kannattaa. Ei välttämättä siksi, että joku toinen putteri olisi parempi kuin toinen, vaan välillä sekin voi ihan puhtaasti johtua pään sisäisistä jutuista. Itse olen vaihtanut putterimallia vähän väliä. Tosin kiekko on lentoradallisesti silti pysynyt lähes samanlaisena, jottei putti kärsisi hirveästi. Lopulta sillä on itselle enemmän psyykkinen kuin fyysinen vaikutus parempaan suoritukseen. Nyt kun löysin Prodigyn putterit, niin sain siitä hirveät kiksit ja nyt välillä ei malta odottaa että pääsee koittamaan puttia :D
Seurakaverini antoi hyvän vinkin, että vaikka hän puttaa aina yhdellä putterimallilla, niin hänellä on niitä pari eriväristä bägissä. Jos tuntuu että toisella ei uppoa, niin vaihdetaan väriä. Samaa taktiikkaa olen itse käyttänyt nyt pari vuotta. Valkosella yleensä uppoo paremmin :D
-
Mulla oli joskus toi että "tänään ei mene tällä keltasella P-P2, putataas sensijaan tolla valkosella huklabilla". Voi toimiikkin tällänen ittensä harhauttaminen mutta tietty vaara että entä jos silläkään ei mene, vaihdetaanko taas... itellä G-P2 käytössä nyt sen julkaisusta lähtien ja pitoa on niin että hirvittää, ennen kun oli tietystä virheajoituksesta riippuvaa lipsumista millon viidestä metristä meni koko korin ali. En oo vaihtamassa.
Jalle on kyllä kova. European Masters lähetyksessä ilo seurata tekemistä.
-
Tällä kertaa ei ollut kysymyksessä fiilisvaihtaminen, vaan ihan oikeasti ajattelin, että kova ja syvä putteri toimii push puttissa paremmin.
Vanhat ja kuluneet p2-putterit eivät kunnolla irronneet kädestä eivätkä tuntuneet lentävän sittenkään luotettavasti. Spin Puttiin ei KC Aviaria käyttäisi, koska on niin ylivakaa. Muuten mulla ei ole ollut erityistä ykkösputteria noista viidestä P2:sta mitä mulla on ollut. Valkkaan kassista iihan randomilla minkä tahansa. Aina se ohi menee kuitenkin.
Nyt ajattelin lopettaa sen ja alkaa putata sisään Jallena. Musta tulee Jalle 2.0.
-
Mä oon aina putannut Aviareilla, ja enimmäkseen mallilla kivi (Classic), kova, syvä ja hyvä. Kylmällä kelillä (lähinnä talvella) on käytössä R-Pro tai pehmeämpi DX-muovinen Aviar koska sillon nuo kivet saattaa olla vähän liukkaita, myös vanhoihin seppokoreihin (esim. Meikussa) tulee pelattua pehmeämmällä (nii ei mee läpi;).
Mulla ei oo ikinä ollut putissa paria väylää pidempään kestänyttä "ongelmaa", mutta pientä itseluottamuksen puutetta ja turhautumista on kyllä voinut kestää kauemmin;) En ikinä oo ajatellut että sen on putterista kiinni jos ei putti kulje (muutenkaan en jaksa kiekkoja syytellä... tai no joskus tulee vähän niille manattua;), enkä puttaustyyliäkään jaksa ruveta ruotimaan jos ei putti kulje, kyllä se on se käyttäjävika se yleisin tässäkin hommassa.
Yks iso juttu mikä itellä on jo pitkään auttanut siihen että putti kulkee (vaikka ei se nyt niin tikissä oo ku vaikka McBeastillä;) on se että ajattelen ja uskon että laitan tästä keskelle pönttöä (oli matka, asento, linja tai score mikä tahansa), jos ei mee nii ei mee, eikä se todellakaan aina mee ja sillon pitää vaan forget about it.
Ps. Jalle on kyllä hyvä puttaamaan, kerran haastoin Jallen puttiskabaan... hävisin. Taidan muuten vieläkin olla Jallelle limpparin velkaa ;D
-
Kuullostaa merkittäviltä edistysaskeleilta onneksi olkoon! Harvoin sitä saa kiessiä, jossa draivi ei menisi pieleen millään väylällä. Joten ei se par kiessi mikään huono suoritus ole ollenkaan edes sinun tasoisellesi pelaajalle.
-
Kuullostaa merkittäviltä edistysaskeleilta onneksi olkoon! Harvoin sitä saa kiessiä, jossa draivi ei menisi pieleen millään väylällä. Joten ei se par kiessi mikään huono suoritus ole ollenkaan edes sinun tasoisellesi pelaajalle.
Tämä onkin jännä ajatus, että "minun tasoiseni pelaaja". Mistä taso lasketaan? Minun tasoiseni on nykyään aika helvetisti huonompi kuin minun tasoiseni vaikkapa viisi-kuusi vuotta sitten. Tästä kertoo esimerkiksi se, että voin olla ihan tyytyväinen pelatessani Talissa 58, vaikka ei siitä kauan ole, kun par tuntui oikeasti epäonnistuneelta kierrokselta.
Näin se minun tasoinenkin vaihtaa tasoa.
-
Lihasten jäykkyys on make or break luokan juttu heittämisessä. Heitin väärällä kädellä eilen Meikussa, eli ekan kerran epätasaisella alustalla. Ei siinä mitään, mutta Munkka ei vaadi antsoja pystyäkseen väylällä vasurilla. Eli viides vasuripelikerta ja eka antsatarpeilla. Ei yllättävästi kovilla antsoilla kontrolli puuttui ja joka kerta olkapää muljahti antsaan pahimmillaan rolleriksi. Vikalla väylällä paikaltaan puhtain vasuri ikinä pitkäksi hyssenä. Kun selvästi antsa ja tehon tuotto puhtaasti mättää, menin kentälle. Rolleri, jyrkkä antsa flättiheitossa grip lock ja 90 asteen grip lock myöhemmin totesin, että onpa jäykkää, kun en saa ristiaskeleinkaan taitettua kyynärpäätä enää. Kunto loppui ja tai aiemman päivän pyörämarathon vaikutti jäykkyyteen. Venyttelin, pyörittelin kättä ja huomasin olkapään ympäristön olevan ihan jumissa.
Tein paikaltaan kiekko kädessä käsivetoja ja huomasin pystyväni yhtä räjähtävältä tuntuviin vetoihin kuin oikealla kädellä. Eli hallinta hajoaa ristiaskeleilla normivauhdilla. Innostuneena kokeilin paikaltaan ilman kiekkoa vetoja ja tuli sikana lisää rentoutta ja räjähtävyyttä sekä notkeutta. Käsi liikkui vaivatta ilman mitään vastuksen tunnetta kyynärpää reilusti edellä hirveisiin piiskoihin verrattuna kiekko kädessä vetoihin. Yksi oli niin kova, että saatto meni niin pitkälle kuin käsi ylettyi ja vauhtia oli niin paljon, että voima riitti nostamaan takajalan maasta vieden sen niin pitkälle, että oikea kylki osoitti kohti kohdetta. Kaikki vain käden lihasten rentoutta muuttamalla. Ei mulla oikean käden paikaltaan heitotkaan yleensä vie takajalkaa eteen.
Selkeästi mulla on paljon opittavaa otteen rentouttamisessa vasurina ja muutenkin koko vedon ajan lihadten löysentämisessä. Tuli testattavaa oikealle kädelle, kun se paranee, koska siinä saattoi tulla mulle jonkinlainen läpimurto vasurin opettamana. Luulin jo oikeaa kättä rennoksi vedon aikana, nyt en ole ollenkaan niin varma. Pakko aloittaa paikaltaan oikealla, kun parannusta saattaa olla tarjolla.
Minulla on yhtä dramaattiset erot tulleet putissa tuloksissa ja tekniikassa kuin paikaltaan draiveissa löysin lihaksin vs jäykin.
-
Kuullostaa merkittäviltä edistysaskeleilta onneksi olkoon! Harvoin sitä saa kiessiä, jossa draivi ei menisi pieleen millään väylällä. Joten ei se par kiessi mikään huono suoritus ole ollenkaan edes sinun tasoisellesi pelaajalle.
Tämä onkin jännä ajatus, että "minun tasoiseni pelaaja". Mistä taso lasketaan? Minun tasoiseni on nykyään aika helvetisti huonompi kuin minun tasoiseni vaikkapa viisi-kuusi vuotta sitten. Tästä kertoo esimerkiksi se, että voin olla ihan tyytyväinen pelatessani Talissa 58, vaikka ei siitä kauan ole, kun par tuntui oikeasti epäonnistuneelta kierrokselta.
Näin se minun tasoinenkin vaihtaa tasoa.
Sinun jo osoitettu tasosi. Vaikuttaisi siltä, että sait aimo askeleen kohti parhaiden aikojesi tekniikkaa. Siten tuloksentekopotentiaalia. Aina voi tulla huippu- ja hutikierroksia, mutta tekniikan ja pääpelin parantaminen luo mahdollisuudet toistettavalle tuloksen teolle. Kun sekä pääpelisi ja tekniikka putin aikaisessa käden rentoutumisessa on edistystä, on loogista odottaa parempia tuloksia jatkossa, kun nousit paremmalle tasolle kuin viimeiseen kahteen vuoteen. Kun kuullostaa siltä, että on mahdollista rentouttaa puttia otteelta enemmänkin, uskoisin lisää edistystä olevan tarjolla. Vertaa äskeisen viestini havaintoihin rentouden muutoksissa tuloksiin nähden. Tsrmppiä kuullostaa siltä, että hyvää tästä seuraa sulle.
-
Eka kerta.
En muista ekaa kertaani, mutta muistan milloin havahduin ongelmaani ekan kerran. Sen jälkeen se tuli ja meni satunnaisesti, kunnes viimeisten vuosien aikana se on ollut melkein jokaisen rundin kiusana ainakin kerran.
Tämä oli Stockholm Openissa 2007. Silloin rataa uudistettiin roimasti ja seassa oli paljon paskojakin väyliä. Se oli ensimmäinen vuosi, kun rata oli 27-väyläinen eikä todellakaan valmis sellainen. Joukossa oli mm. n. 60 metrinen lähes täysin avoin ja mitään sanomaton töppäisy. Manasin, että on ikävä pelata paskoja pakkokakkosia vain sen takia, että saadaan enemmän väyliä radalle. Tämän sanottuani nappasin muistaakseni kutosen siltä väylältä.
Silloinen liiton PJ Sami Poimis oli nykyistä nenäkkäämpi poolikaveri ja huomautti toki jälkikäteen, että ei se ollutkaan pakkokakkonen.
Vastasin, että "noita nyt tulee joskus, ei niille voi mitään."
Se, että olin viettänyt viimeiset pari minuuttia sahaten korin ympärillä ei muistikuvan mukaan ollut siis uutta, mutta kyseessä oli griplocki ja siitä seurannut yli-löysä putti ja siitä seurannut griplocki... no sellainen noitarinki.
Muistan myös väylällä 14 (majorin 17.) että olin puttaamassa maksimissaan kolmosta, ehkä kakkosta ja sahailin siinä aikani eikä mikään vain mennyt sisään. Silloin muista, että aloitin tavaksi muodostuneen anteeksipyyntämisen siinä puttirallin aikana, koska poolikavereilla on vähintään yhtä kiusallista seurata sivusta kuin minulla olla suorittamassa sitä häpeällistä manööveriäni.
Sittemmin on tullut pyydeltyä anteeksi monesti.
Lähdenkin tästä pelaamaan.
-
Ei ole tullut gripparia nyt pitkään aikaan, vaikka toki huonoja putteja. Ne ovat kuitenkin ihan okei, jos pitäisi valita gripparin ja muuten vain ohiputtaamisen välillä.
Blogin pitäminen on ollut hyvä juttu. Tulee keskityttyä tähän apinaan, haastettua sitä ja tökittyä niin, että se voisi siitä vaikka lannistua ja valita uuden uhrin minun sijaani! Nykyään kierroksella en oikeastaan jännitä sitä, vaan jopa odotan, että tulisi. Odotan sitä, että voisin tuoreeltaan miettiä, miksi se tuli ja mikä meni ajattelussani pieleen, jotta se pääsi tulemaan.
Ehkä se on juuri se syy, miksi nyt en ole joutunut analysoimaan jälkikäteen gripparia; koska en pelkää, vaan annan sen tulla. Haluan, että niin kävisi, koska se on oleellinen osa tutkimustani. Tutkimukseni menee ihan perseelleen, jos en pian ala tarraamaan putteja käteen.
Ilmiö voi olla vähän sama kuin hikan parannusleikissä, jonka faija opetti mulle kun oli aivan pieni. Olen menestyksekkäästi vienyt leikkiä eteenpäin. Se menee näin, ja se parantaa hikan nopeasti:
Aina, kun olin saanut sitkeän hikan, faija leikki tosi innostunutta siitä; nyt päästään asiaan. Hän kaivoi sekuntikellon tai sekuntiviisarilla varustetun rannekellon esille ja näytti jotain tasalukua.
"Kun sekuntiviisari on kolmosen kohdalla, hikkaa. Ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin, vaan tasan."
Saatoin hikata aikaisemmin, jolloin hän esitti pettynyttä. "Hei, nyt pitäisi vähän skarpata. Kutosen kohdalla hikkaat, muuten pitää lopettaa tää leikki."
Yleensä jo siinä vaiheessa näytti siltä, että hikka loppuu. Jos hikkaa ei kuulunut, niin taas siirrettiin tähtäintä eteenpäin. Ja vielä kerran, mutta hikkaa ei enää ollut. Loppuun kuului todeta, että "heti lopetit, kun päästiin asiaan."
Griplocki on ihan oikeasti tahdosta riippumaton ilmiö vähän kuten hikka, joka vain on ja istuu tiukassa. Etenkin jos sitä pelkää, mutta ainakin silloin kun sen unohtaa. Kyllä se takaraivoon jää, vaikkei juuri sillä hetkellä muistakaan sen olemassa oloa. Kun oikein keskittyy siihen ja miettii, että nyt olisi oikea hetki sen tulla ja nyt just tuntuu siltä, että voisi pistää puttiralliksi griplockin vuoksi, niin se jättää tulematta. Jos hikka paranee sillä, voisiko lockikin parantua?
Turha sitä on erikseen miettiä, että onko se lähtenyt vai ei. Ainakin mun pitää keskittyä siihen todennäköisesti tästä lähtien aina, koska se on sitkeää sorttia. Sitä paitsi peli pysyy mielekkäänä, kun voi tutkiskella tunteitaan.
Olen sellaisenkin määritelmän kuullut, että neuroottiset eivät tule hulluksi. Miksi? Siksi, koska ne pelkää sitä ja pitää huolen, että niin ei pääse käymään.
Lohdullista.
Ainiin, pelaaminen oli tosi kivaa. Pelasin Kivikossa Mikon kanssa kiessin, ja kutosella seuraamme tuli aiemmin tuntematon pelaaja. Hyvä tyyppi. Eikä mun peli mennyt sekaisin, ihme kyllä. Itse asiassa pidin pienen puttiklinikankin hänelle, ja uskoakseni siitä oli hyötyä. Meille molemmille. Pelasin -7, joka sellainen ihan pakollinen minimitulos Kivikossa, joskin olen keväällä paukutellut plussaakin siellä... Paranemaan päin.
-
Kestäisin kyllä sellaisenkin kesken jääneen tutkimuksen, jossa apina kuoli vanhuuteen :-D Mitä sellaisia kaipaamaan, et kai sä nyt sellaisesta tykkää, sehän on masokismia?
-
Kestäisin kyllä sellaisenkin kesken jääneen tutkimuksen, jossa apina kuoli vanhuuteen :-D Mitä sellaisia kaipaamaan, et kai sä nyt sellaisesta tykkää, sehän on masokismia?
Ei tää kuole, mutta aktiivisella odottamisella ja maanittelulla se saattaisi esiintyä vain ani harvoin. Kivaa mulla on, ja se onkin juuri sitä masokismia.
-
Ikävä ongelma, mutta kiva tätä blogia on lukea. Tänks siitä. Vähän tartun, joka mun mielestä oleellistakin: neuroottiset eivät tule hulluiksi. Hullu? Mitä hulluksi tuleminen tarkoittaa? Mitä sitten, kun on hullu?
-
Sellanenkin fobia on että pelkää tulevansa hulluksi. :'(
-
Ikävä ongelma, mutta kiva tätä blogia on lukea. Tänks siitä. Vähän tartun, joka mun mielestä oleellistakin: neuroottiset eivät tule hulluiksi. Hullu? Mitä hulluksi tuleminen tarkoittaa? Mitä sitten, kun on hullu?
Olisikohan hulluus tässä tapauksessa psykoottisuutta. Neuroottinen pysyy niin kahleissa, ettei psykoosi pääse päälle.
-
Kestäisin kyllä sellaisenkin kesken jääneen tutkimuksen, jossa apina kuoli vanhuuteen :-D Mitä sellaisia kaipaamaan, et kai sä nyt sellaisesta tykkää, sehän on masokismia?
Ei tää kuole, mutta aktiivisella odottamisella ja maanittelulla se saattaisi esiintyä vain ani harvoin. Kivaa mulla on, ja se onkin juuri sitä masokismia.
Tullut sellainen ilmiö tutuksi käden hajoillessa aika ajoin, että parannuttua ja treenattua alkaa tado nousta jaihmettelen, tulisiko tästä jotain. Kun treeni ja duuni tukkouttaa paikat, ei pysty ennustamaan, milloin käsi toimii ongelmitta ja milloin on puhki. Väsymystä ei tiedä etukäteen ja jos kokeilee kuntoaan liian aikaisin estää tukkoutuneen käden lepäämisen. Odotusten nousu ja porkkana aasin nenän edestä veto tukotuksrn tai uuden kolhun muodossa se vasta löysässä hirressä oloa onkin. Vähän kuin toi apinan epäennustettavuus.
Mulla kun olisi tarvetta treenata paljon, niin ei passaisi jättää treenejä väliin, niin tukotus on normitila ja riittävän levon sasminen on tuuria, kun koskaan en tiedä, mikä on liikaa treeniä tai mikä on liian pitkä tauko. Mihinkään kiinteään ohjelmaan ei pysty, kun työrasitus vaihtelee ja työ yksin tukottaa usein. Kun ei ole pysyvää rutiinia ja en saa riittävää palautetta kropasta treenin ja levon tarpeesta, yleensä menee yliradituksen puolelle. Ja plonks tippuu suoritustaso. Epäennustettavuus on tuttua. Ja raivostuttavaa. Viime kiessillä tuli uusi ongelma, kun putissa tuli tuplatehoja kolmesti. WTF? Hohhoijaa.
Masokismia on kuvitella kehittymistä, kun joka kerta on joku kolhu katkonut nousun ja poistanut rutiinista parhaan vireen.
-
Ikävä ongelma, mutta kiva tätä blogia on lukea. Tänks siitä. Vähän tartun, joka mun mielestä oleellistakin: neuroottiset eivät tule hulluiksi. Hullu? Mitä hulluksi tuleminen tarkoittaa? Mitä sitten, kun on hullu?
Olisikohan hulluus tässä tapauksessa psykoottisuutta. Neuroottinen pysyy niin kahleissa, ettei psykoosi pääse päälle.
Eikö psykoosin määritelmä ole todellisuuden tajun alenema? Eli ei ole ongelmasi. Sen sijaan henkinen pakkopaita, on pakko tehdä näin, ei voi poiketa on oiva keino nostaa paineita itselleen. Ja jos neuroottisuus itsensä kahlitsemisella aiheuttaa kovat paineet, saa äkkiä eläintarhallisen apinoita niskaansa.
-
Ei mittää gripparii?
Ei.
-
Hyvä sulle mutta huono lukijoille... vaihtuuko blogin nimi vai laitetaanko tää lukkoon ???
-
Tälle kaudelle on vielä erilliskisoja jäljellä..? ;)
-
Ei mittää gripparii?
Ei.
Upeeta kuulla.
-Essi
-
Mä olen "kilpailukiellossa", joten kisatilanteessa ei päästä kokeilemaan tämän vuoden puolella.
Meikku Millenium on eka kisa, johon voisin osallistua, jos nyt siltä tuntuu. Se riippuu kelistä ja fiiliksestä.
Olin Kivikossa pelaamassa toissailtana, pelasin aika paskaa peliä alusta lähtien ja päädyin johonkin -2 tmsp. Otin loppumetsästä pari bogiakin puttimokilla. Oli kiva olla aidosti yllättynyt ja pulteissa siitä, että puttasi ohi. Se siis ei tuntunut siltä, että "noniin, tää nyt on tätä niin kuin aina". Mä puttasin paskan putin, ja se VITUTTI, koska niin ei ollut tarkoitus.
Mutta vitutus loppui myös aika äkkiä, kuten pitääkin.
Ei jäänyt käteen. Oli vain huono putti. Se on ihan okei, tässä vaiheessa ainakin.
-
Itsellä noissa lyhkäsissä ns. "varmoissa" puteissa on taktiikkana vain kävellä paikalle ja nakata sisään. Jos yhtään alkaa hunttaamaan suoritusta niin menee kasetti ihan sekaisin. Hetken arvottua ei enää edes tiedä miten päin kiekkoa pitäisi kädessä pitää. Pitkät putit menee sitte ihan rennosti. Jostain syystä sitä tuntee häpeää ja suurta epäonnistumisen tunnetta kun puttaa läheltä rautaan tai ohi. Toinen henkinen ongelma johtuu siitä että ei saa nollattua sitä yhtäkään kämmiä. Jotenki menee kasetti ihan sekasin ku pelaa yhden huonon väylän.
Kyllä tässä jonkinlaista henkistä tutkiskelua on tehtävä. Hyvä blogi, kiitos Jaani ja mukava että olet löytäny pelistä sen oleellisen eli voi se muovin paiskaaminen joskus olla ihan mukavaakin :)
-
Siinä mun lyhyessä puttimokassa oli sellainen ikävä päähänpinttymä, että mä en osaa putata haaralla jos joutuu laittamaan vasemman jalan merkille. Kuulostaa tyhmältä, mutta niin se on, koska en saa haaraan (nyt uudella uljaalla puttitekniikallani, joka muuten on hyvä) voimaa ellen kaadu vähän vasemmalle kiekkon irrotessa. Jos vasen on markkerilla, pitää vain olla ja kestää se, että voimaa ei tule ja tehdä enemmän kädellä. Ja sitten kun sitä miettii, niin tulee ylimääräistä huitomista mukaan.
Mulla ei toimi toi, että tulee kiekolle ja roiskaisee vain. Kokeiltu, ei auta. Keskittymällä menee paremmin ja mokia nyt tulee anyway silloin tällöin.
Kiessin jälkeen otin perinteisen Seppo-kisan (sellainen puttikisa, jossa mokasta saa kirjaimen ja häviäjä on seppo tai mitä nyt sovitaan. Nimi on keksitty ennen Pajua, btw.) Fyhrin kanssa, ja siinä kokeilin haaraa vasen jalka markkerilla. Kyllä se meni ihan okei, mutta kiessillä taso vähän putoaa aina.
-
Just tuossa mietin, että olisi aivan mahtavaa, jos voisin vain pelata ja treenata. Mutta kiinnostaako se tarpeeksi? Tulisiko sitä tehtyä, vaikka voisikin. Ja tulisiko siitä kauheat paineet pärjätä, ja täten jossakin kohtaa kääntyisi haitalliseksi?
Viime vuosina on alkanut yhä enemmän kiinnostaa ihan perusbodaaminen, joskin siihen joutuisi panostamaan vielä kolme kertaa enemmän kuin fribaan koskaan. Tänä kesänä on ollut tosi kivaa pumppailla siksi, että ei ole tarvinnut miettiä kisoja ja himmailla salilla niitten vuoksi. Kehitys on hidasta mutta varmaa, ja toisin kuin fribakentällä, ei joku penkkipunnertaminen jännitä.
Hemmetti kun niin moni asia kiinnostaa, ettei osaa keskittyä mihinkään. Ja töitäkin pitäisi tehdä välillä.
-
Ja töitäkin pitäisi tehdä välillä.
Tuota itsekin harmittelen, kun työt haittaa harrastuksia.
-
Ja töitäkin pitäisi tehdä välillä.
Tuota itsekin harmittelen, kun työt haittaa harrastuksia.
Mulla haittaa aika vähän vielä kaiken lisäksi, kun on niin vapaat työajat.
Radalle tosin menee aina se 45 minuuttia, ellei aja pyörällä ja kovaa. Tekosyitä on.
Ensi vuonna enemmän. Paljon.
-
Haa, bodijuttuja. Annoit pikkusormen!
Treenaatko salilla talvisin frisbeegolf mielessä vai onko silloin ihan eri tavoitteet päällimmäisenä? Mun pitäis nyt pikkuhiljaa palata salille ja haluaisin tehdä sen lajia auttavasti.. En vaan tiedä miten. Aerobisen kunnon kohotus ois varmaan ihan hyvä, mut perhana et se on tylsää puuhaa. Puntin nosto kiinnostaa enemmän.
-Essi
-
Haa, bodijuttuja. Annoit pikkusormen!
Treenaatko salilla talvisin frisbeegolf mielessä vai onko silloin ihan eri tavoitteet päällimmäisenä? Mun pitäis nyt pikkuhiljaa palata salille ja haluaisin tehdä sen lajia auttavasti.. En vaan tiedä miten. Aerobisen kunnon kohotus ois varmaan ihan hyvä, mut perhana et se on tylsää puuhaa. Puntin nosto kiinnostaa enemmän.
-Essi
Mä aloittelin punttia joskus kymmenen vuotta sitten nimenomaan frisbeegolfmielessä. Silloin kävin tekemässä ihan päättömästi ja paljon, toki kehitystäkin tuli kiitos kokemattomuuden. Sitten aloin käydä "oikein" ja kehitystä tuli edelleen, mutta olen sen verran neuroottinen kaikesta ylimääräisestä fläsästä, että kunnon bulkkaaminen ei ole koskaan onnistunut. Viime talven aikana "sain" lisää painoa kahdeksan kiloa, ja kyllähän se tuntui keväällä. Nyt hiljalleen olen aloittanut terveellisemmän elämän ilman, että tulokset olisivat pudonneet. Piti kuitenkin kokeilla, miten sitä painoa saa.
Viime kesän mahalaskun jälkeen aloitin Wendlerin 5-3-1-ohjelman, http://www.muscleandstrength.com/workouts/hardcore-look-at-jim-wendlers-5-3-1-powerlifting-system.html. Muistaakseni aloitin marras-joulukuussa, ja olen siitä lähtien tehnyt sitä ja vain sitä. Painot piti kalkyloida uudelleen huhtikuussa, kun tuli seinä vastaan.
On vaikea sanoa, onko "bodaamisesta" varsinaista hyötyä distancen suhteen, mutta kyllä mä uskallan sanoa heittäväni pitkälle. Tekniikkani ei ole optimaalinen, mutta voimaa on etenkin yläkropassa. Penkkimaksimi on nyt just jossain 130+ (perse penkissä, kantapäät maassa, ilman pomppua), ja kiekko lentää ns. normidraivilla siitä vielä parikymmentä metriä pitemmälle metreiksi muutettuna.
Pituutta en ole voiman karttuessa saanut lisää ainakaan mainittavasti. Suurin pyrähdys tuli jo monta vuotta sitten mahdollisesti siksi, että opin heittämään paremmin, mutta saattoi fysiikan kehittämisessäkin osansa olla. En tiedä.
Voimasta on hyötyä AINA, teki ihminen sitten mitä vain. Isot lihakset ovat asia erikseen. Salilla en ajattele enää heittojuttuja lainkaan, koska heittoliikkeiden matkiminen painoilla ei ole hyödyllistä tekniikan kannalta. Toki keskivartaloa pitäisi kehittää enemmän ja etenkin heikko alaselkäni (kiitos skolioosin ja muiden perinnöllisten seikkojen vuoksi) saattaa vähän jarruttaa draivipituuksia, ja siihen pitäisikin keskittyä enemmän kuin vain maastavetotreeneillä.
Suosittelen, että käyt puntilla vain kehittääksesi punttituloksia. Ei kannata sekoittaa päätään ja hidastaa fysiikan kehittymistä fribahommilla, koska heittämään opit vain heittämällä. Lihaksisto on vain taustalla tukemassa. Panosta keskivartaloon, etenkin selkäpuoleen, ja jos haluat hifistellä, niin tasapainoon. Etenkin yhden jalan kyykyt ovat hyödyllisiä sekä lihaksille että heittämiselle.
Ja aerobinen on todella tylsää, samaa mieltä siitä. Kesällä tulee pyöräiltyä paljon, mutta ei se riitä mihinkään. Nyt olen löytänyt hyppynarun ihanuuden, se kehittää hyvin. Aerobisesta on toki hyötyä siinä, että sillä saa ylimääräisen painon pois (tätä sun on turha ajatella) ja kyllähän joku pitkä neljäpäiväinen turnaus voi olla raskas kokemus. Ensi vuonna, kun uskallat tulla kisoihin, saat siitäkin kokemusta. Terve sielu terveessä ruumiissa pitää paikkansa siten, että kunnon loppuessa alkaa vituttaa harmittaa helpommin, mikä kyllä pilaa kiessin ja kisan äkkiä.
-
Penkkimaksimi on nyt just jossain 130+ (perse penkissä, kantapäät maassa, ilman pomppua), ja kiekko lentää ns. normidraivilla siitä vielä parikymmentä metriä pitemmälle metreiksi muutettuna.
Oma penkkimaksimi myös 130kg (ilman plussaa), mutta mullapa kiekko lentää sen parikööt metriä vähemmän 8)
Toisaalta, niin sali kuin fribailu on sellaista ohjelmatonta puuhastelua, mennään päivän fiiliksen mukaan. Eihän siinä nopeasti kehity, mutta aina vähäsen silloin tällöin.
Näin puuhastelijan näkökulmasta on kyllä vaikea keksiä juuri nimen omaan fribaukseen sopivaa salireenimuotoa. Kaikkea sopivasta. Ja kroppa vetreänä pitäen, ettei tarvitse keväällä repiä umpijumista kroppaa auki.
-
Just puhuin siitä, että pitäisi toi rangan tukilihaksisto kuntoon, kun skolioosin vuoksi munkaan selkä ei kestä ihan hirveästi rasitusta. Mulla on selkä leikattu, kun olin 16-vuotias, mutta edelleenkään ranka ei kulje täysin niin kuin pitäisi. Alaselän lihakset sit kompensoi mitä pystyy. Selkä väsyy esim pitkistä puttitreeneistä ihan kohtuuttoman paljon, muutaman päivän levolla kuitenkin tokenee ja ei rajoita liikaa elämää.
Pitää siis varmaan muokata treemiohjelmaa niin, että yksi päivä olis corelle. Sääli, että se kuten aerobinenkin, on mun ihan inhokkeja. Yläselkää ja hauista jos vaan harjoittais? Kai siitäkin sais ihan järjettömän edun... penkkimaksimiakin voisin kehittää.
Noh. Mä pohdin tätä kaikkea ja katson itselleni sellaisen kultaisen keskitien, joka tuntuisi parhaalta. Johon tosiaan ympätään aiempaa (nollaa) enemmän selän tukilihaksiston treeniä ja sitä hemmetin hyppimistä ja pomppimista.
-
Vaikka ei salilla treenaisi mitään muuta kuin keskivartalolihaksia, niin kroppa kiittäisi ja elämä pitenisi.
Ne on "elämälihakset", sit haukat ja pecsit on "biitsilihaksia".
-
Live hard on the beach and die young!
-
Vaikka ei salilla treenaisi mitään muuta kuin keskivartalolihaksia, niin kroppa kiittäisi ja elämä pitenisi.
Ne on "elämälihakset", sit haukat ja pecsit on "biitsilihaksia".
Kertaakaan en päässyt biitsille kesällä, nyt on kyllä likan prioriteetit ihan päin huttuja.
Mutta jos taas totisempaan sävyyn, niin kyllä sä oikeassa olet. Aina mä tota tympeetä lihasryhmää treenannut olenkin, mutta nyt sit pitäis ottaa se pääasiaksi. Jotenkin kun siitä sais hauskaa, ni ois helpompi pysyä suunnitelmassa.
-Essi
-
Korsettia ja koipia tarvitaan ryhdin, eli nokkakulman ja hyssen säätöjen pysymiseen. Toki kädessäkin voi mennä molemmat pieleen, mutta kättähän Essiltä löytyy. Tukijalan pönkkäys keihäänheittäjällä tuo tonnin painon hetkeksi ja ei se paljon kevyempää ole kunnon junttauksella fribassakaan. Käsittääkseni. Koipea ja korsettia sekä tasapainoa plus lihaskoordinaatiota auttaa seuraava treeni. Yhdellä jalalla seisten kurkotus saman puolen kädellä maahan tai lähelle vastakkaisen puolen jalan sivulle kyykistymällä tehoa säätäen ja pystyyn palaaminen on aika häijy treeni. Molemmin puolin toki. Nimimerkki kulumaa rangassa alaselässä ja väsyessä lantion yläpuolelta voi selkä taipua yli 10 astetta huti hyssessä tarkoitettuun verrattuna. En tiedä, miten vaarallinen liike on skolioosista kärsivälle.
McBethillä on video, jossa hän puntti kädessä sivunojapunnerruksesta kiertyy nenä ja napa kohti maata ja takaisin. Kroppaa kannatteleva käsi voi olla suora tai kyynärpäästä taitettu rasittavuuden säätämiseksi.
-
Viikko Saksassa vierähti mukavissa merkeissä. Paljon tuli opittua taas henkisestä puolesta, mikä konkretisoitui kävellessäni n. 75 metrin korkeudessa Kölnin tuomiokirkon portaita pitkin. Muutaman hengähdystauon ja seuralaiseni korkeanpaikankammon pidättelemänä totesin rautakehikkoon nojatessani, että "olen päättänyt, että pelkoni ei saa estää minulta mitään kokemusta". Sain tällä lauseella maaniteltua toisenkin meistä korkeanpaikankammoisista jatkamaan matkaa vielä 20 metriä ylöspäin näköalatasanteelle 100 metrin korkeuteen.
Totta on, että olin jo kolmatta kertaa tornissa ja homma oli sinänsä tuttu juttu. Tällä kertaa minua ei vain huimannut, ei pelottanut, eikä ahdistanut. Jo kaksi päivää aiemmin olin uhmannut korkeanpaikankammoani punnertamalla Rhein Turmin lasia vasten 168 metriä vapaata pudotusta allani. Sillä hetkellä tiesin, että olin voittanut jo aika paljon. Ominaisuus, jonka olen liittänyt itseeni yli 20 vuoden ajan, pelko korkealla, näyttää häipyneen ainakin nurkan taakse. Oli mahtava katsella maisemia tuntematta vatsan pohjassa jäätelökauhan liikkeitä.
Lennot olivat toinen kulmakivi. En ollut lentopelkoinen ainakaan vuonna 2003, kun lensin Englannin EM-kisoihin, enkä ollut sitä ennenkään, mutta joskus niillä main muistan saaneeni lentopelosta tartunnan. Jokainen lasku ja etenkin nousu kului penkkiä puristaessa ja vapistessa ellen ollut muistanut vetää loiventavaa hiprakkaa lentokentän baarissa tai tax freen taskupulloista. Lennolla yleensä nappasin vielä viiniä, jotta pienet ilmakuopatkin uppoaisivat humalaisen välinpitämättömyyteen.
Tällä kertaa huomasin menomatkalla jossain Baltian kohdalla, että kaukaa viisaana Helsinki-Vantaan tax freesta ostamani Fernet Branca odotti edelleen korkkaamatta taskussani enkä huomannut pelätä lähtöä lainkaan. Olin vain mennyt koneeseen ja noussut sen kyydissä ilmaan lukieassani kirjaa. Unohdin pelätä. Ei tuntunut missään, vaikka kaikkia järjen lakeja uhmaava rautalintu kannetteli minua 10.000 metrin korkeudessa ja vain odotti oikeaa hetkeä mahalaskuun jonnekin keskelle Puolaa tai Itämerta. Ei tuntunut missään, vieläkään.
Vitutti vain välilaskupisteessä, että piti heivata hyvä viinapullo roskiin turvatarkastuksessa. Tosin en olisikaan tarvinnut sitä enää, koska en pelännyt lentämistä. Ensimmäistä kertaa 10 vuoteen lentäminen oli jopa ihan kivaa.
Pitäisikö mun muka pelätä puttaamistakin?
Tuskinpa.
Pitäisikö vain putata ja katsoa meneekö sisään?
Ehdottomasti.
Myös paluulento oli pelkkä muodollisuus. Olin vähän ylpeä itsestäni. Hyvä reissu, monellakin tavalla.
Olipa opettavaista.
-
Tämä onkin jännä ajatus, että "minun tasoiseni pelaaja". Mistä taso lasketaan? Minun tasoiseni on nykyään aika helvetisti huonompi kuin minun tasoiseni vaikkapa viisi-kuusi vuotta sitten.
Tuli tästä vielä mieleen, että kun olen rämpinyt rapapooleissa muutamia vuosia peräkkäin, olen saanut kuulla useasti kommentin "jätkä pelas elämänsä kierroksen" heitettyäni jotain 990 reitatun rundin. Taso on sellainen asia, että se ei ole pysyvä. Pian unohtuu se, että 1000-reitatut rundit eivät olleet minulle mitenkään harvinaisia vielä ennen vanhaan, joskin epätasaisuudellani onnistuin aina pudottamaan kokonaisratingin sinne 970-980-hollille. Sitten kun tarpeeksi pitkään jaksaa mokeltaa putkeen, on "elämäni kierros" asettunut jonnekin 990-tasolle. Elämä = viimeisin pari vuotta.
Kyllähän sekin on totta, että pieni kuittailu kuuluu lajiin. En silti soisi kuulevani pelanneeni parasta peliä koskaan, kun pelaan vain ihan okei rundin. Ei sillä, että olisin koskaan mikää huippupelaaja ollut, mutta en nyt sentään näin huono.
Toinen kommentti, jonka muistan vaikka olen kuullut sen vain kerran, jotenkin summaa fiilikset koko hommasta: "Toi Jaani oli ennen kova pelaaja, mutta nykyään siitä on tullut ihan paska."
Surullistahan tuossa on se, että vielä tuonkin toteamuksen jälkeen tasoni laski jonkin verran.
Kuittailu on ihan jees ja se pitää kestää. Tavoitteeni tulveisuudessa on, että edellisen kaltaisilla kommenteilla ei olisi enää pohjaa.
-
Oot kokenut jonkun valaistumisen sun pelkojen suhteen. Hienoa kuulla. On ehdottomasti aihetta olla ylpeä.
-Essi
-
Jep. Positiivisia juttuja.
-
Tänään kaksi kiessiä Talissa. Ei jumalauta, plussaa pukkaa, vaikka ei se kovin vaikea rata ole. Plussaa... tavallaan positiivista sekin :)
Koska tämä blogi on henkisen pelin blogi, niin sanotaan nyt se, että toiseen kierrokseen meni 2,5 tuntia kahdestaan. Siellä oli _muutama_ aloittelija edessä. Koska radalla oli ruuhkaa, moni ajatteli aloittavansa kierroksensa keskeltä rataa, joten ruuhkat sen kuin lisääntyivät.
Tämä otti koville, koska jokaisella tiillä piti odottaa ja kauan. Lisäksi jostain syystä käsi väsyi, mitä en muista aiemmin tapahtuneen. Yleensä huomaan silloin tällöin kantavani bägiä yhdellä olalla niin, että pidän kädellä kiinni hihnasta. Tänään ihan ranne tärisi rasituksesta, mikä toki näkyi puteissa ja otteen epävarmuudessa.
Ei sillä, ihan kivaa pelaaminen on kuitenkin ollut tänä kesänä. En sentään pelaa aivan sysipaskoja kiessejä, ellei sellaisiksi lasketa näitä +2 kiessejä Talissa... no, ei ehkä nykykunnossa lasketa.
-
Huomenna alkaa taas hard core bodybuilding! Viikon totaalitauko sekoittaa pään, ja muutenkin nyt on sellainen olo, että kahta kovempi sälli näkyy huomenna salilla.
-
Hienoa tomintaa pelkojen taakse jättämisen suhteen. Samaa lisää myös fribaradalla, olet jo voiton puolella ja pitkällä, onnea sitä!
-
Vielä kun saisi taidot kohdalleen, niin tässähän saa Jallekin kohta vapista :)
-
Vähän ruosteiden karistelua vielä niin kyllä se siitä. Rutiini rules.
-
Eilen ja tänään kiessit Talissa, ja paskan maku se ei suusta lähde vaikka tekisi kauden parhaansa. Kahdesti.
Eilen pelasin -2. Kiessistä ei oikeastaan jäänyt mitään mieleen, muuta kuin se, että pitkät putit eivät mene sinne päinkään. Edelleen on kauhea hätä suorittaa puttiliike vain alta pois ja heittää kiekon mukana kaikki toivo siitä, että edes osuisi koriin. Ei yhtään yli seiskametristä sisään, ei edes sinne päin. Toisaalta ei ole mitään ongelmaa myöskään alle seiskametrisissä, eli jotain hyvääkin. Se kyllä harmittaa, että en kierroksella osaa tehdä puttiliikettä oikein. Tiedän, että käden pitää olla suorana, nousta siitä vipuna eteenpäin ja lopussa kiihdyttää ylös saakka ja jättää liike kesken kuin seinään... mutta tämä viimeinen unohtuu aina! Tuloksena on löysä saatto, josta kiekko sitten lurpsahtaa etiäppäin jahka siltä tuntuu.
Tänään lähdin heti sillä asenteella, että vähintään -5 on tultava, koska siitä alkavat ns. hyvät kiessit. Joo, on miinukselle pelaaminen aina ihan mukavaa, mutta ei siitä oikein tässä vaiheessa pelihistoriaa saa paljon potkua päivään. Noh...
Ykkösellä mokelsin jotain karseeta, kunnes lähestyin nopeasti suoristavalla air-bounce-antsalla n. 80 metristä korin alle. Birkku.
Seuraava birkku tuli vitoselta, HUIMALLA kasimetrisellä ylämäkiputilla. Tähtäsin korin yläpuolella roikkuvaan vaahteranlehteen, niin jaksoi koriin asti. Mahtavaa!
Kutosella rutiinihysse korille ja nosto sisään. Etusektori -3.
Kasiväylällä tunsin, että birkku olisi tulossa jo ennen heittoa. Saattelin kulahtaneen Rocin matkaan ja täysin sukkanahan se sujahti jälleen johonkin seiskaan, mutta ylämäkiputti teki tepposensa. Par. Paskaa.
Kymppiväylällä pistin pitkästä aikaa mukille, ja tästä on kiittäminen ainoastaan Pro Starfire -kiekkoa, johon sain eilen Suomen mestari Jalle Stoorin nimmarin. Ilman Jallen nimmaria se ei lennä vittu mihikää. -4.
Yhdellätoista ei voi ottaa muuta kuin birkkua, koskaan. No okei, joskus oon ottanut muutakin. -5.
Kahdellatoista heitin tuttuun tapaan korkeahkon laakahyssen Bansheella, ja sehän putosi mukavasti griinin tekonurmimatolle ja siitä viiteen metriin. Öh, siis olisi saumat jo ohittaa tavoitteeni -5 laittamalla sisään ja nyt alkoi ekaa kertaa sitten ahdistaa, vähän. Toisaalta, täydellinen putti keskelle koria nosti tuloksen jo -6:een.
Kolmellatoista lähdin hakemaan pommihysseä kaiken yli. No ei se mennyt kaiken yli, vaan oli pikkaisen lyhyt. Mutta jos kiekko odottaa kuudessa metrissä maassa pystyssä sojottaen, ei se huono voinut olla. -7.
Seuraavat väylät 14,15,16,17 heitin kaikki par-tulokseen ei niin kummoisilla heitoilla, muttei huonoillakaan. Oikeasti draivasin ihan hyvin koko päivän, mutta nyt ei osunut niin, että olisin päässyt rinkiin.
Kahdeksallatoista sanoin Mikolle, että se ois nyt tuplabogin paikka, koska se riittää tavoitteeseen. Avausheitto oli karsea, olihan tässä hyvä kiessi tulossa. Se jäi kuitenkin sisälle noin 80 metriä vajaaksi mantereen päästä. Siitä Gatorilla hysse kympin vajaaksi mantereen päästä, ja sehän tarkoittaa sitä, että PAR ON VARMA!
Vitut.
Kahdeksallatoista on noin 30 metriä leveä aukko sillä kohtaa, missä manner loppuun ja saari alkaa. Olin keskellä sitä, ehkä jopa vähän vasemmassa reunassa, mikä jättää hyvin tilaa hysselle. Siihen tähtään aina, jos joudun lähestymään vain mantereen päähän enkä yritä korille ja birkulle. Koska tiesin, että PAR ON VARMA ja sillä tulee tulos -7 ja varmaan moneen vuoteen paras kiessini, päätin pistää reteesti griplockilla VITUSTI oikealle ja koivuihin. OOOBEEE.
Mantereen päästä siis vitosheittoa heittämään, ja siinähän pitää osata niinkin vaikea suoritus kuin 40 metriä suora/hysse lirvasu. EIIIII, ku minä heitän 30 metrisen.
Nyt jäljellä on 10 metrinen tuplabogiputti, jolla pääsisin tavoitteeseeni -5, mutta joka on silti karmean mokelluksen jälkeinen tulos. Oikeasti vitutti siitä vaiheessa niin paljon, että puttasin siksikin päin persettä jonnekin vain, vaikka toki yritin tosissani pelastaan ne rippeet, mitä tuloksesta oli jäljelle jäänyt. Tripla korttiin, tulos -4. Kauden paras, ja varmaan muutenkin paras tulos Talissa moneen vuoteen. Mutta kyllä on surkeeta, että lopettaa triplaan vikalla väylällä, ja ihan puhtaan jännityksen vuoksi. Siis hupikiessin jännityksen. HUPI VITUN KIESSI jännittää minua.
Koska olen päättänyt olla avoin ja rehellinen tässä blogissa, niin oikeasti nolottaa nimittää -4 tulosta parhaakseni moneen vuoteen. Ja nolottaa myös se, että kirjoitan sen nolottavan, koska varmaan se on monen mielestä hyvä tulos ja sitten syytetään lesottelusta.
Siitä ei ole kyse, että lesottelisin selittämällä hyviä tuloksia "itseni tasoiselle pelurille" paskoiksi. Tali miinukselle nyt ei vain ole sitä, mistä jaksaisin iloita tällä hetkellä, etenkään kun lopetan kiessini tavalla, joka osoittaa minun olevani edelleen täysin raakile mitä tulee henkisiin ominaisuuksiin.
Sentään en missannut yhtään alle seiskametrin puttia, joskaan en laittanut yhtään kunnon puttia sisään lukuunottamatta vitosväylän ylämäkisäkitystä. Onneksi mä olen niin hyvä heittäjä, että paskallakin putilla voi saada jotain aikaiseksi.
-
Sen verran lajia seuranneena tiedän, että olet kova luu ja ollut erittäin kova luu (ja mitä tulet taas olemaan). Sen verta haluan udella, että mikäs se sun Talin ennätys on?
-
Enpä muista. Tämänpäiväinen -4 on siis paras ainakin tänä vuonna, ja viime vuonnakaan ei monta kertaa alle menty, tai ainakaan monella heitolla.
Jotenkin sellainen kutina on, että -8 olisi enkka, mutta sitten taas Tali on muuttunut niin monta kertaa ja joskus pelaan eri leiskaa, että varmaksi en osaa sanoa.
Kiitos kannustuksesta! En lupaa olevani kova luu jatkossa, mutta siihen pyritään.
-
Tähtäsin korin yläpuolella roikkuvaan vaahteranlehteen, niin jaksoi koriin asti. Mahtavaa!
Tästä hyvät naurut. Kiitos.
Hienoa, että pelit kulkee. Jos paskalla fiiliksellä kelpo tulosta, ni suunta on oikea.
-
Nyt kun muistan mainita, niin on eräs kova ruotsalaispelaaja, joka ei enää ole kovin kova. Juttelin hänen kanssaa viime vuonna ja ihmettelin, miksi hän heittää nykyään niin paljon rollereita sellaisillakin väylillä, joissa ei ole mitään hyötyä rollata.
"Muutaman vuoden ajan olen nyt pelännyt draivaamista. En vain luota yhtään siihen, että kiekko lähtisi niin kuin haluan, vaan pelkään, että se kääntää yli tai lipeää tai lähtee ihan mihin sattuu."
Siksi hän heittää rollereita. Äkkiä vain maahan, niin ei käy pahempaa, on hänen hassu ajatusmallinsa siinä asiassa.
Hyvin erikoista, mutta niinpäs useimmat pelot ovat. Tiedän pelaajia, jotka ovat vaihtaneet Turbo Puttiin gripparin pelossa.
Kyllä minäkin pelkään kaikenlaisia asioita, kuten juuri gripparia tänään 18:n lähestymisessä, ja sehän tulikin. Olin ensin heittämässä putterilla, kuten 40 metrinen suora heitetään aina. Sitten vaihoin Rociin, koska siitä ei ole niin pahoja kokemuksia. Sekin jäi käteen.
Olisin hyvin voinut heittää foren vaikka sillä Rocilla, ja luultavasti olisi ollut parempi lopputulos. Kyse on kuitenkin siitä, että pelkäämänsä asia jotenkin houkuttelee luokseen ja sitä alkaa toteuttaa kauhuskenaariota ellei ota täysin eri lähestymistapaa. Mun täytyy jatkossa vaihtaa foreen, jos tuntuu pahalta heittää bäkkäriä. Osaan sen kuitenkin yhtä hyvin, ellen paremmin aina tuonne 90 metriin saakka.
Tämä ruotsalainen on ratkaissut draivipelkonsa niin, että heittää vain rolleria ellei olla jossain soramontussa tai jotain vastaavaa.
Aika paskoja rollereita ne olivat, täytyy sanoa.
-
Tuttu juttu. Monesti itellä vast. tilanteessa siinä on joku vähintään semisti epäonnistunut heitto jo alla (miks piti heittää noin korkee että se feidas tähän mistä on nyt vähän ahdas lähestyä, nyt joudun heittämään tälläsen-ja-tällasen heiton mikä ei oo oikein vahvuusaluetta...) ja sit jo etukäteen manaa sen (...koska tää jää näppiin monesti, noin nyt se taas jäi VOI V**** mä arvasin että tästä tulee bogi, ainakin nyt kun toi putti jäi noin pitkäksi - niin se sitä seuraavakin heitto on jo valmiiksi manattu) ja sit vasta myöhemmin huomaa (jos huomaa) että niin siinähän oli ihan hyvä vaihtoehto vaikka forelle ihan eri välistä, mutta kun se ajatusketju lähti länkyttämään sieltä jo ekan draivin jälkeistä lietä lähestyttäessä kun näkee sen tilanteen. Että josko sitä joku kerta kun huomaa tähän luuppiin lähtevänsä, niin koittaa tyhjentää pään ja keskittyä käsillä olevaan heittoon eikä edelliseen eikä seuraavaan niin saattais nähdä ne vaihtoehtoisetkin linjat.
Täytyy varmaan vaan koittaa ottaa jokainen lie ihan sinällään, vaikka ajatella että tää on tällanen peli missä tulee randomilla arvottuja liejä mistä pitää heittää, ihan joku muu tyyppi on heittäny ne siihen, ja koittaa paras mahdollinen heitto pistää jokaisesta ilman sen suurempaa kokonaisuusmerkitystä. Tietty fiksu peli vs. aggressiivinen peli arviointi huomioiden tilanteessa riippuen.
-
Joo, hyvä muistutus tuo, että jokainen heitto erikseen sen kummempia tuloksia miettimättä. Yhtä tärkeitä ne ovat, samaan lopputulokseen lasketaan se kolmosväylän lähäri kuin viimeinen puttikin.
-
Mulla tulee aika ajoin, esimerkiksi eilen Kukkulan Kuninkaan tokalla kierroksella, tilanteita jolloin yksi heitto lipsahtaa esimeriksi sateen takia. Sen jälkeen alan pelata liian seiftiä, ja vaikka se tavallaan onkin perusteltua, jälkikäteen mietin että "mitä jos?". Mitä jos en olisikaan seiftaillut, että olisiko tulos parantunut vai huonontunut. No eilen sitten testasin sitä ja heitin esimerkiksi 120-metrisen taivasantsan bäkkärillä kun olisin 100/100 tosikisassa seiftannut kahdella forella. Ja onnistuin täydellisesti.
Jossakin vaiheessa tuo rohkeus pitää varmaankin ottaa peliin, mutta koska on sen aika? Ja mistä senkin voi tietää? Tämä mun seiftipeli on henkisesti erittäin helppo tyyli. Kun ei ota riskejä, ei juuri koskaan epäonnistu.
-
Tapani eniten surkeaa on seiftin epäonnistuminen ja sitäkin tapahtuu.
Jaani, ei tuo minusta hupikierroksen jännittämiseltä kuullostanut, vaan tavoitteeseen pääsyn jännitykseltä ja siihen tavoitteenasetannan syyhyn. Eli miksi sinulle on tärkeää saada tulos x alle parin? MOnille urheilijoille identiteetti rakentuu urheilussa menestymisen ympärille ja sitten on paska olo, jos menestystä ei tule. Mitä luulet syyski sille, että näit tarpeelliseksi asettaa tisellesi edes jotain tulostavoitetta? Climo ei pelaa kisaajia vastaan, vaan rataa. Muka. en usko tuohon joka tilanteessa, mutta silloin kun hän oli huipulla, se oli helpompa. Pyöräilykilpailujen selostaja sanoi pyöräilijöiden sanoneen, ettei rata ole haastava, vaan kilpailijat tekevät kisasta kovan. Michael Schumacher sanoi Mika Häkkisestä, että hän on pelottavan nopea nopeissa mutkissa ja tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta arvosti Mikaa siksi, että antaa kovan vastuksen ja jokainen suri mestari tarvitsee kovan kilpailun, jotta voitto on arvokasta. On vähän eri asia pärjätä maailman parhailla tiukassa hermopainekisassa kuin Southparkin esimerkki aikuisesta kisaamassa mäenlaskussa 8 vuotiasta vastaan ja tuulettavansa jee mä voitin. Vastauksena, mä olen 8. Mitä sitten mä voitin JEE! Tuo on ulkopuolinen paine. Entä se itselleen aiheutettu sisäinen? Miksi sellista ja jos sen päättää valita, auttaako se tavoitteeseen pääsemistä, jos tulee triplabogia vuosiin parhaalla kiessillä tai vuosien ongelmia? Mitä pitäisi muuttaa, jotta et stressaisi niin paljon? Tavoitteiden asetantaa? Tyyliin pyrit tekemään jokaisesta heitosta niin hyvän kuin pystyt ja tulokset sekä sijoittuminen lasketaan myöhemmin? Vai yritätkö ylittää tasosi kiristäksesi ruuvia naapurin päässä? Olisiko kuitenkin käynyt niin, että kiristit itseäsi kovempaa ja tulos oli päinvastainen tarkoitukseen nähden?
Epäilen silti, ettei kukaan tai mikään väylä ja olosuhde ole kiristänyt ruuviasi niin paljon kuin sinä itse tavoitteenaasetannallasi.
-
Täytyy palata tähän kun olen hetken miettinyt, mutta sen vannon, että toisia pelaajia vastaan en kilpaile koskaan. Kilpailen aina itseäni vastaan, vaikka tietäisinkin toisen tuloksen ja miettisin, paljonko ero minuun on. Koska en voi vaikuttaa (enkä halua voida) toisen tulokseen, ajattelen vain omaa tekemistäni. Tietty jos näyttää siltä, että seiftaamalla 10-metrisen korin alle voitan kisan, teen sen.
Mutta normikiesseillä teen aina parhaani riippumatta siitä, mitä joku toinen siinä vieressä tekee.
-
Jossakin vaiheessa tuo rohkeus pitää varmaankin ottaa peliin, mutta koska on sen aika? Ja mistä senkin voi tietää? Tämä mun seiftipeli on henkisesti erittäin helppo tyyli. Kun ei ota riskejä, ei juuri koskaan epäonnistu.
Seiftiähän kannattaa pelata silloin, kun se riittää. Rohkeampaa peliä sitten, kun sillä on mahdollisuus saavuttaa jotain, mitä seiftimmällä pelillä ei voi. Eli tavoitteiden mukaan se kaiketi kannattaa pelityyli valita. Tähän liittyy toki muitakin tekijöitä, kuten omien rajojen ja onnistumis-todennäköisyyksien hahmottaminen. Turha ottaa riskejä ja pelata agressiivisesti, jos se on isolla todennäköisellä tappiollista toimintaa...
-
Muistelisin kyllä yhdessä Meikun viikkokisasa ainakin sipulisi kuorituuneen muutaman ekan väylän jälkeen Piippoa vastaan pelatessa ja sanoit jotain tyyliin, kun Villen päästää edelle, ei sitä kiinni saa siinä vaiheessa, kun et saanut kai kakkosella pirkkoa ja Villellä oli kaksi peräkkäin. Yritit jotain sankariheittoa seuraavan väylän alkuun saadaksesi pakkopirkon ja kun ei onnistunut, paitsi Villelle, homma lähti sinulta syöksykierteeseen. Joissain muissakin viikkiksissä sulla meni hermo ja lähdit heittämään hupiheittoja kisamentaliteetin sijaan. Ja ne ovatkin olleet ainoat kerrat, jolloin olen heittänyt paremman tuloksen kuin sinä muistaakseni. Kun sulla on ollut oma peli käynnissä, olet muistaakseni aina voittanut minut. Ja tästä taitaa olla yli pari vuotta, eli ennen vaikeuksien laaksoa sulle.
-
Jaa, no voi olla... Kyllähän sipuli on kuoriutunut monesti, ja eri syistä. Ehkä eniten viikkokisasyistä.
Viikkokisoissa käymisen käytännössä lopetin kokonaan jo monta vuotta sitten. Ei vain pystynyt. Mä en vain koskaan enää saanut itseäni sellaiseen pelifiilikseen, että olisin jaksanut yrittää täysillä. Kun siinä ei saa kunnollista kisafiilistä tietenkään, mutta sitten kuitenkin se on vähän eri kuin kavereiden kanssa huvikseen kiessillä. Se osuu johonkin väliin niin, että ei osaa suhtautua siihen oikein mitenkään. Aina kun olen käynyt, olen muistanut jossain vaiheessa, miksi en viikkiksissä käy.
Että heitellään tässä nyt jotain ja jos onnistuu, niin ihan kivaa. Jos epäonnistuu, niin ei ole kivaa, koska ryhmään ei kuitenkaan satu ketään kaveria ja toisaalta ei voi heittää vaikkapa treeniheittoja ja sitten pitää pelata jotenkin tosissaan ja olla heittämättä läppää, koska jollekin ne ovat ne vuoden tärkeimmät kisat ja pahassa tapauksessa joku luulee, että oon se Jaani joka on hyvä ja varmaan heittää saatanan pitkälle, ja ei se näköjään ookaan hyvä ja paska tekniikkakin näyttää olevan ja mulkkukin se on, ja käykö toi kynäkeppi muka salilla, miksi se ei hymyile vaikka otti birdien...jne.
Alamäkihän alkoi joskus 2010 olla jo hyvässä vauhdissa, vaikka silloin tuli vielä joitakin hyviä kiessejä silloin tällöin. 2011 oli jo aika rämpimistä ja kaksi edellistä vuotta vielä surkeampaa. Tää vuos on ehkä kaikista paras pelivuoteni koskaan!
Ehkäpä siellä viikkokisoissakin voisi yrittää taas käydä ja koettaa vaikka viihtyäkin.
-
Erilaiset ihmiset saavat iloa erilaisista asioista ja jos liian ryppyotsaisesti viikkiksissä käy, ei siitä varmaan paljon kukaan iloa voi repiä, ainakin jos ei suju. Ja jos ei keskity, harvemmin onnistuu, joten noidankehä on kyllä korteissa.
-
Tulin aamulla katsomaan, et joko se Jaani olis jotain päivittänyt, ni ihan hyvät aamunaurut sain sun kommentista. Jos mä yritän saada tänään jotain ulos, ni kirjoittaisitko säkin vähän jotain?
-Essi
Ps. Vieläkin odotan et törmättäis jossain et tulisit neuvoo. Voisit kirjoittaa sun aikataulun ylös niin vahingossa törmääminen olis helpompaa.
-
Joo, pitää lähtee ensiksi edes pelaamaan joskus, niin kaikki on sen jälkeen mahdollista. Myös päivittäminen käy helpommin, kun on jotain mistä kirjoittaa.
Ainahan voi muistella menneitä vuosia. Siinä mä olen hyvä.
-
Joo, pitää lähtee ensiksi edes pelaamaan joskus, niin kaikki on sen jälkeen mahdollista. Myös päivittäminen käy helpommin, kun on jotain mistä kirjoittaa.
Ainahan voi muistella menneitä vuosia. Siinä mä olen hyvä.
Jaani. Pelaamaan siitä. Sun seuraajat vaatii. Kiitos.
-Essi
-
Voisi alkaa pitää Iholla-tyylistä videoblogitilitystä. Ottaisi kameran mukaan kiessille ja tilittäisi joka heiton jälkeen vähän tuntemuksiaan.
-
Tee se. I dare you. I double dare you.
-Essi
-
Vieroitusoireisiin luin sun "Viikon vieras" -ketjun. Mielenkiintoista juttua, ois kiva tietää miten jos laisinkaan on ajatukset muuttuneet tässä parin vuoden aikana.
-Essi
-
Voisi alkaa pitää Iholla-tyylistä videoblogitilitystä. Ottaisi kameran mukaan kiessille ja tilittäisi joka heiton jälkeen vähän tuntemuksiaan.
Tähän ehdottomasti pitää ottaa myös vaikutteita Blair Witch Projectista. Räkä valuu kun sateessa istuu jossain kuusenpe**essä. ;)
-
Vieroitusoireisiin luin sun "Viikon vieras" -ketjun. Mielenkiintoista juttua, ois kiva tietää miten jos laisinkaan on ajatukset muuttuneet tässä parin vuoden aikana.
-Essi
Luinpahan minäkin sen nyt sitten. Ei mikään ole muuttunut, en ainakaan myönnä. Sama jätkä kesät talvet (paitsi ei ole, talvisin tulee kyseenalaistettua olemisen mielekkyys. Kesäisin olen). Eikä tuostakaan ketjusta ole kuin kaksi vuotta aikaa, minkä ajan olen ollut lähinnä tauolla kisoista ja muuten vain pelannut vähän, kuten vuonna 2013.
Mutta hei, One more Year, Vain mestaruus kelpaa, Stadin Ykkönen ja mitä näitä sloganeita on. Sitten ensi vuonna.
-
Vieroitusoireisiin luin sun "Viikon vieras" -ketjun. Mielenkiintoista juttua, ois kiva tietää miten jos laisinkaan on ajatukset muuttuneet tässä parin vuoden aikana.
-Essi
Luinpahan minäkin sen nyt sitten. Ei mikään ole muuttunut, en ainakaan myönnä. Sama jätkä kesät talvet (paitsi ei ole, talvisin tulee kyseenalaistettua olemisen mielekkyys. Kesäisin olen). Eikä tuostakaan ketjusta ole kuin kaksi vuotta aikaa, minkä ajan olen ollut lähinnä tauolla kisoista ja muuten vain pelannut vähän, kuten vuonna 2013.
Mutta hei, One more Year, Vain mestaruus kelpaa, Stadin Ykkönen ja mitä näitä sloganeita on. Sitten ensi vuonna.
Hei, kiva kuulla. Mäkin meinaan ens vuonna vaikka ja mitä. Ylittää itseni ainakin. Voiko ahdistukseen kuolla?
Toi arktinen tuuli, joka tänään ilmestyi aiheuttaa mussa paniikin ja pakokauhun. Miten talvesta selviää?
-Essi
-
Sisätilaheittelyä joko hallissa tai ikkunattomassa paikassa, jossa ei ole helposti hajoavia esineitä ja mitään arvokasta pressuun, paksuun peittoon tai verkkoon. En tiedä muista seuroista, mutta tallaajilla on hallivuoro 100 m pitkässä verkoilla ympäröidyssä hallissa. On ainakin yksi halli maksullisista Hesassa, jossa usein mahtuu keihäänheittopaikalle heittämään. Kunnon vaatteet ja kuumaa juomas lämmön oikeasti tunteja kuumana säilyttävään termariin, niin talvellakin voi heittää. Eroja on toki, mutta usein alkutalvesta hanget eivät ole korkeita etelässä. Paitsi kaksi viimeistä kauhutalvea, kun pitkään Suomen lumisin paikka oli Helsinki kinoksen korkeudella mitattuna ::)
Talvikiekoiksi räikeän kirkkaita vähän feidaavia kiekkoja. Ja vaakana laskeutuminen, jotta harvemmin sukeltaa hangen alle. Mieluiten parhaat kiekot talvilomalle. Edes kirkkaat värilliset valot kiekossa eivät riitä aina kiekon löytymiseen hangesta. Jälkikoiran taidot tarvitaan kiekon löytymiseen. Onneksi usein jää jälki. Jotta jäljet löytää helpommin lumesta, kannattaa minimoida jalanjälkien määrä ja pyrkiä kevyempään vanhoja jälkiä pitkin kävelyyn.
-
Jos sitä vähän kirjoittelisi aikansa kuluksi...
Mulle on joskus sanottu, ehdotettu, syyksi mun surkealle kisa- ja pelipäälle, että mä oon hyvä koko ajan kaikessa, että väkisin alan sössiä tasapainottaakseni menestystäni. Kuulostaa aika omituiselta, mutta on siinä perääkin. Että en siksi pärjää pelaamisessa, koska pärjään niin hyvin kaikessa muussa että runnon väkisin sen "tärkeimmän" persiilleen, vähintään siinä vaiheessa kun onnistuminen häämöttää.
Nimittäin ei mulla ole oikeutta menestyä. Ei mulla ole ollut tukenani sellaista kannustusta koskaan, että olisin kokenut oman pärjäämiseni jotenkin mainitsemisen arvoiseksi. Voittaminen tai onnistuminen ylipäänsä on tuntunut siltä, että sitä ei olisi minun kohdalleni saanut tulla, koska en ansaitse sellaista. Se ei ole toivottua, ja jos se minun kohdalleni sattuu, niin ei sovi iloita.
"Hieno juttu, että sulla menee niin hyvin ja olet onnistunut siinä, mihin olet ryhtynyt. Olet sen ansainnut!" Utopistinen lause, jota en ole koskaan kuullut. Kyllä, olen asiasta katkeroitunut, sillä perkele vieköön olen nähnyt vaivaa asioiden eteen ja monesti jopa onnistunut. Silti tuntuu usein, että en saa tunnustusta.
Olen oikeasti todella tyytyväinen moneen asiaan. Ja aion nyt kehua itseäni, koska olen kova jätkä ja uskallan sen tehdä.
Vähäpätöisintä on, että olen elämäni parhaassa kunnossa. Olen tehnyt salilla kovasti hommia, pitkäjänteisesti ja systemaattisesti ja nauttinut siitä suuresti. Peilistä katsoo hyväkuntoinen mies, ei mikään kilpabodari, mutta ihan hyvältä näyttää. Painot nousevat kokoajan, oma paino ei. Mahakin näyttäisi pienemmältä kuin ennen.
Olen avautunut aika paljon. En ole koskaan ollut mikään sosiaalinen hirmu, mutta hiljalleen siihen suuntaan ollaan menossa. En tiedä, mistä se johtuu, että osaan avata suuni nykyään helpommin. Ehkä olen saanut itsevarmuutta, koska koen saavuttaneeni elämässä edes jonkinlaisen tason, edes jonkinlaista feimiä, edes vähän arvostusta. Kylllä kyllä, myönnetään, että ulkopuolelta saatu arvostus on minulle tärkeää ja mittaan sillä omanarvon tuntoa, mutta mitä sitten? Jostainhan se on aloitettava.
En ole samanlainen kusipää kuin ennen. Tai tietenkin olen monen mielestä, ja se on ihan okei, se kuuluu asiaan. Mutta noin niinkuin tuntemattomille ja vähemmän tuntemilleni ihmisille en ole lähtökohtaisesti kovin tyly. On sekin jotain. On helvetin hienoa huomata, että jotkut tutut ja kaverit näyttää nykyään siltä, että niiden ei tarvitse spennata mua kun en ole takakireä.
Mua ei vituta niin paljon kuin ennen, ja ehkä tuo ylempi johtuu paljolti siitä. Se, että ei vituta on monen asian summa, enkä osaa avata sitä kaikkea tai edes vähää nyt. Mutta on se aika kiva juttu. Nimittäin on vituttanut aika paljon aika pitkään aika vitun kovaa.
Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että teen työtä, josta nautin. Minun ei tarvitse tehdä hommia, joista en nauti. Voin valita työtehtäväni aika vapaasti ja saan palautetta siitä, mitä teen. Koen, että saan arvostusta töistäni, ja olen myös itse usein tyytyväinen aikaansaannoksiini. On todella harvinaista, että mun alalla tällainen alle 30v hyypiö voi freelancerina elättää itsensä aikalailla mukavasti ja jopa kieltäytyä joistakin hommista kiireisiin vedoten.
Olen aidosti iloinen, kun joku laittaa mulle yksityisiviestillä kiitokset siitä, että kirjoituksistani on ollut iloa. Olen paitsi ylpeä itsestäni myös todella iloinen toisen ihmisen puolesta, jos olen neuvoillani auttanut häntä paremmaksi pelaajaksi. Tänään sain todistaa yhtä nopeimmista oppimisprosesseista IKINÄ. Neuvoin poolikaveriani draivissa, ja ensimmäisellä yrittämällä hän sai varmaan 20 kilometria tunnissa lisää lähtönopeutta ja mittaakin tuli mukavasti. Jotenkin tunsin olevani osallinen siihen, että toinen pelaaja kehittyy ja saa siitä myös lisää iloa omaan peliinsä.
Mä olen helvetin hyvä siinä, mitä mä teen.
Paitsi... kun oppisi vielä itsekin pelaamaan...
[Jos joku koki vaivaantuneisuutta tätä lukiessaan, hyvä.]
-
Kuullostaa siltä, että olet kasvanut henkisesti ja saanut itsevarmuutta ja ymmärryksen, että olet arvokas. Sitä kautta olet muuttunut vähemmän riippuvaiseksi muiden mielipiteistä. On ihan normaalia molemmin päin joko toimia itse energian lähteenään tai tarvita muita motivaattorikseen. Kymmenen prosenttia ihmisistä on introvertteja ja loput ekstroverttejä. Kuullostat jälkimmäiseltä, mutta olet oppinut myös hyödyllisiä puolia toisesta porukasta. Hyvä niin, voit siis tehdä vaikka yksin erämaassa sankaritekoja, kun et tarvitse energiatankkausta muilta. Omilla jaloilla seisominen henkisesti on pirun paljon arvokkaampaa kuin jossain pelissä pärjääminen, koska siitä on hyötyä kellon ympäri, kun fribaosaamisesta on lähinnä vain radalla. Siksi mad props henkisestä kehityksestä.
Suomalaiset ei juuri kehu, joten sen puutteesta ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hyvän tuloksen ansaitsee hyvillä heitoilla ja romahdusten välttämisellä. Sulla on vinoutunut näkemys siitä, mikä on hyvä tulos. Luultavasti johtuen siitä, että et arvosta kuin huipputuloksia ja muusta viis. Sä olet viikkiksissäkin alipanostaen henkisesti keskittymiseen tehnyt hyviä kiessejä. Vaikka et niitä ole arvostanutkaan. Aina ei voi tehdä hyvää kiessiä sun mittapuulla. Tai maailman huippuihin verrattuna. Sellaista on elämä.
Sä olet tehnyt oikeasti hyviä kiessejä uskot sitä tai et. Ne eivät ehkä ole maailmanennätyksiä, mutta niillä on silti arvoa. Ja jos olisit satsannut esivalmisteluun ja suorituksern keskittymiseen ja epärelevanttien asioiden unohtamiseen, kuka tietää, vaikka olisit tehnyt maailmanluokan tuloksen. Sillä uskot tai et sä osaat ja hyvin osaatkin. Olet hankkinut riittävät heittotaidot pärjäämiseen tosi hyvin. Siitä mad propsit ja parempaa lienee tulossa, kun valmiutesi henkisellä puolella paranevat jatkuvasti ihmisenä kasvamisen myötä. Uudelle tasolle vaan tuloksissa ensi kaudella ja älä ota fribailua niin vakavasti. Stressaamalla heikentää tulosta ja enkkatasollesi päästyäsi ensi kaudella ei kannata huolia siitä, pystytkö pitämään tason. Murehtien tuskin pystyy, koska silloin ei ajattele enää suoritusta heittäessä, vaan sitä, mikä varmasti pilaa heiton ja siten tuloksen -epäonnistumista. Se on itsensä toteuttava ennustus usein. Sä olrt parempi kuin olet uskonut ja sun pitää uskoa siigen ja antaa itsesi päästä flow tilaan tekemään sitä tulosta, johon taitosi riittävät. Et luultavasti ole vielä siihen päässyt. Ja siksi uskon sinulla olevan kasvupotentiaalia. Ja se on kova juttu jo nyt noin kovalle heittäjälke. Respect ja nyt vaan jahtaamaan uusia tekemisen tasoja. Ne ennustavat tulevaa menestystä.
Älä mieti kisamenestystä, koska pitkässä juoksussa muut tekevät, mitä tekevät, he voivat vain kampata itsensä, kun sä voit toimia heittotaitosi rajoissa ilman murheita ja itsesi kamppaamista. Menestys muita vastaan ei ennusta tulevaa niin hyvin kuin menestys heittotekniikassa ja henkisen puolen hallinnassa. Jäämieheksi vaan. Siihen taas pääsee karkaisulla, eli asettamalla itsensä haasteen eteen. Joten viikkiksiin, heikkoon lenkkiisi vaan. Ja isompiinkin kilpailuihin kannattaa mennä ennen ensi kautta. Tarkkaillen sitä, miten henkinen puoli toimii. Se on siis oikeasti treeniä, kisoissa käynti, jotta henkinen puoli kehittyy. Siksi siitä ei tarvitse vetää iloa ja se saakin ja pitää tuntua työltä. Koska muuten ei voi saada työvoittoa kehittymällä. Mikä antaa avaimet pärjätä isoissa skaboissa ensi kaudella. Jotta voit sitten hakea ansaitsemasi tulokset uusien kykyjesi avulla. Kyllä sä ensi kesään mennessä osaat, olet jo niin lähellä ja edistyt hyvin. Loppukiri ja rutinoituminen vielä ja tulevaisuus on aurinkoinen. Tsemppiä hyvä siitä tulee.
-
Ihana lukea sun juttuja pitkästä aikaa. Erityisesti näin pitkää pohdintaa omanarvon tunteesta ja niistä mentaalipuolen möröistä. Rohkea olet.
Hyvä että alat ymmärtämään, ansaitsevasi sen hyvän mikä sun elämässä on. Sä oot tehnyt vuosia töitä sun pelin eteen, eikä se ole reilua sua kohtaan, jos kyseenalaistat oikeutesi olla hyvä. Sä olet varmasti myös pakertanut duunihommiesi eteen paljon ja se yhdistettynä lahjakkuuteen on saattaneet sut tähän nykytilanteeseen, joka kuulostaa hienolta.
Jaani, upeeta että sä olet onnistunut sulle tärkeissä asioissa ja kaikki sun tekemä työ sen eteen näkyy menestyksenä. Sä ansaitset sen kaiken. Ihminen, joka avokätisesti jakaa sitä osaamista, jota itse joutui vuosia keräämään, ansaitsee nauttia osaamisestaan.
Voin muuten kuvitella, että tää sun poolikaveri on ollut päitäräjäyttävän onnellinen, kun olet neuvonut häntä ja onnistuessaan niin ylpeä itsestään, että saa siitä voimavaroja pitkään. Hän teki jotain, mihin ei uskonut heti pystyvänsä ja jatkossa tietää, epäonnistumisen hetkelläkin, sen olevan mahdollista. That's on you Jaani, olit isoimmin osallinen ja saat kokea sinäkin siitä ylpeyttä. Yhdessä onnistuitte.
Mä en tiedä millainen ihminen olet ollut, mutta siinä olet oikeassa, että nyt olet hyvä tyyppi. One of the good guys. Et kusipää ja selkeästi olet myös avautunut, koska introvertti et ole. Sisäänpäinkääntyneisyys ei siis mun kirjassa ole huono asia, olen sitä itsekin. Musta sitä ei vaan välttämättä näe jatkuvasti. Avoimemman ihmisen on vaan ehkä hieman helpompi selvitä täällä.
Nyt sanon itsestäänselvyyden jonka tiedät kyllä.
Sä osaat pelata.
Ne henkiset puut on tiellä, mutta kuten sanottu, ne on vaan henkisiä. Jos osaisin, niin auttaisin sua metsurihommissa. Mutta ehkä tässä molemmat vielä valaistutaan, kun näitä asioita pohditaan
-Essi
edit. Ajatuserhe
-
Siistii!
-
Hyvä viesti Essiltä!
-
Niin duoda duoda introverttiyshän ei ole häpeä ja synti, vaan julmettu voimavara. Kumpi kävelee aavikon halki yksin ilman varusteita ja ei masennu, se joka tarvitsee muiden hyväksynnän ja kannustuksen jaksaakseen, vai se, joka omaa oman voimalansa? Ei sillä, etteikö introverttiakin ilostuttaisi muiden kehut. Saa kehua ja sitä tehdään liian vähän tässä maassa. Hyvä me!!!
-
Vauhtiin kun päästiin, niin tänään olin vähän tyytyväinen taas itseeni, kun nostin penkistä 132,5 kiloa. Oli kyllä ihmeellistä, että se nousi, nimittäin aloitin 105:lllä ja vitonen tuli aika nihkeesti. Nostin painot 117,5 kiloon ja kolmonen nousi, mutta piti vähän ähistä peräti.
Preppasin itseäni viimeiseen nostoon, eli ykköseen 132,5 kilolla aika pitkään. Koska lähistöllä ei näkynyt ketään potentiaalista spotteria, laitoin tukiraudatkin varmuuden vuoksi jos tosiaan käy niin kuin näyttää käyvän, eli jää rinnalle. No, otin oikein tukevan asennon, runnasin lapaluut yhteen ja oikein kaivauduin penkkiin ja syvälle. Ja tanko oli helvetin kevyt. Pystyin laskemaan tangon todella kontrolloidusti, jopa pysäyttämään rinnalle ja nostamaan ilman että se pakollinen pikkuähkäisy tuntui edes tarpeelliselta. Jätin kuitenkin painot telineisiin yrittämättä toistoja. Jatkoin treenejä normaalisti, mutta olin tyytyväinen.
Niin ja tänään sain vietyä keväällä tekemäni gradun painoon, koska kai se pitää joillekin asianosaisille antaa vähän niinkuin kiitokseksi. Vähän olen tyytyväinen siihen, että sitä on ladattu Helsingin yliopiston nettipalvelusta jo yli 300 kertaa ja kovin moni ammatti-ihminen on tullut puhumaan siitä kanssani. Mukavaa, että se on löytänyt lukijoita. Se on ihan hyvä teksti tuollaiseksi opinnäytteeksi anyway.
Tänään ostin myös uudet heittokengät ja täytyy sanoa, että pelaaminen tuntuu taas vähän kiinnostavammalta. Muutamat viime kerrat olen joutunut heittämään slikseillä skeittikengillä, joita en kelpuuta edes roskisreissulle. Mun varsinaiset pelikengät on edelleen Tapanilla, jolle ne unohtui Tukholman-reissun tuoksinassa.
Tapani on varmasti ottanut huomioon häntä kohtaavat vakavat seuraamukset, mikäli joudun kyselemään kenkiäni vielä pitkään. Tunnen porukkaa itärajan takaa, ja he eivät ole aivan yhtä sovittelevia kuin minä.
-
Tapani on varmasti ottanut huomioon häntä kohtaavat vakavat seuraamukset, mikäli joudun kyselemään kenkiäni vielä pitkään. Tunnen porukkaa itärajan takaa, ja he eivät ole aivan yhtä sovittelevia kuin minä.
Ihmettelinkin jo vähän, että mikä se perseessä kutitteli. Pelkohan se siellä. PPP:nkö pistit perään? Eli Perintätoimisto Petroskoi Playboysin?
-
Holy shit, onnittelut hurjasta ykkösmaksimista! Jätkä on rautaa.
-
Holy shit, onnittelut hurjasta ykkösmaksimista! Jätkä on rautaa.
Kiitos! Se on kuukauden kuluttua 135 137,5. Mä nimittäin olen nostanut sitä erittäin maltillisesti, ja tänään oli helppoa.
Sitten joulukuussa ajattelin pitää pitkästä aikaa "perinteisen synttärisalin" ja kokeilla vaikka yhteistulosta. Muistaakseni uhosin vuosi sitten, että tänä vuonna pitää olla rautaa tangossa vähintään 500 kilolla. Vähän epäilyttää nyt tuo, koska kyykky on kyllä surkeaa touhua. Se tälli täytyy kuvata, jotta on todisteita, mikäli se 500 meneekin rikki.
-
Tapani on varmasti ottanut huomioon häntä kohtaavat vakavat seuraamukset, mikäli joudun kyselemään kenkiäni vielä pitkään. Tunnen porukkaa itärajan takaa, ja he eivät ole aivan yhtä sovittelevia kuin minä.
Ihmettelinkin jo vähän, että mikä se perseessä kutitteli. Pelkohan se siellä. PPP:nkö pistit perään? Eli Perintätoimisto Petroskoi Playboysin?
Se on yksi puhelu ja ne on sun ovellas.
-
Kovat on tavoitteet, mutta niin on itse mieskin. Missä tuloksissa noi kaks muuta tällä hetkellä kulkee?
-
Kiitos kysymästä. Vastaan, koska en mielelläni vastaisi.
Kyykky taitaa olla huomenna ykkösvuorossa 140 kilolla (kolmonen tulee varmasti) ja maastaveto oli pari päivää sitten 165 kiloa (nelonen meni, ehkä vitonen olisi tullut irvistämällä).
-
Riko nyt vähintään mun höntsäkisaenkat 507,5 kiloa.
-
Riko nyt vähintään mun höntsäkisaenkat 507,5 kiloa.
Juu, kiitti nyt vain tuostakin. :D
Se on toi perkeleen kyykky, mikä lagaa 20 kiloa suhteessa muihin liikkeisiin.
-
Awkward-Essi paikalla kysymässä ne kysymykset mitkä vaivaannuttaa. No sense of boundaries.
-
Riko nyt vähintään mun höntsäkisaenkat 507,5 kiloa.
Juu, kiitti nyt vain tuostakin. :D
Se on toi perkeleen kyykky, mikä lagaa 20 kiloa suhteessa muihin liikkeisiin.
Ei mullakaan ihmeellinen kyykky ollut (enkka 177,5). Mave oli suhteessa hyvä 227,5. Penkki paska 117,5.
Nykyäänhän en saisi varmaan puoltakaan tosta. Mut keväämmällä sitten taas.
-
Mavellahan se yhteistulos nousee. Sitten 10 viikon kuluttua kun testaan, niin penkki on 142, Mave 200 ja kyykky 160. Siinä se 500 kiloa menee rikki.
Kyllä mä tuota tietenkin jatkan, ja vuoden päästä menee 550.
-
Awkward-Essi paikalla kysymässä ne kysymykset mitkä vaivaannuttaa. No sense of boundaries.
Joo, kun ei nämä tulokset ole mitään henkseleidenpaukuttelutuloksia, niin ei tunnu kivalta kirjoitella. Varmaan puolet foorumilaisista nostaa enemmän kuin tuo 500, jos laitetaan galluppi pystyyn. Ja penkki on kaikilla 130 vähintään.
Suon sinulle oikeuden kiusallisiin kysymyksiin, koska itsekin avaudut aikalailla julkisesti.
-
Awkward-Essi paikalla kysymässä ne kysymykset mitkä vaivaannuttaa. No sense of boundaries.
Joo, kun ei nämä tulokset ole mitään henkseleidenpaukuttelutuloksia, niin ei tunnu kivalta kirjoitella. Varmaan puolet foorumilaisista nostaa enemmän kuin tuo 500, jos laitetaan galluppi pystyyn. Ja penkki on kaikilla 130 vähintään.
Suon sinulle oikeuden kiusallisiin kysymyksiin, koska itsekin avaudut aikalailla julkisesti.
On ne jumppailijoille ihan kelpo lukuja. Urheilijat on sitten erikseen.
-
Grr lihaskuntotestissä duunin takia lue antavatko kenkää pitkän saikun jälkeen polvet napsui stereona lähes jokaisessa kyykkäyksessä ilman painoja. Käsi tykkäsi kyttyrää eilen duunissa ja nipistää siihen malliin, että lihaskalvo repesi lievästi, joten penkltä nousee korkeintaan kädessä olevan kinesioteipin paino. Maven olen kuullut terminä, eli tuskin olen tehnyt koskaan. Joten hyvin menee mä sain yhteistuloksena kärsien kinesioteipin painot ylös, jos uskaltaisin penkiltä työntää kättä ylös. Nyt nostin painoa(ni) vain veden ja tulehduskipulääkkeen verran nielemällä.
Perkeleen urheilijat, kun tunnustavat vain kuntoilijat ikään kuin ei olisi sohvaperunoita ja vammaisia viskomassa lättyjä ;)
Anyway onnea valmistumisesta, se on tärkeämpää kuin fribajutut. Kuten olet havainnut siitä tulee massia eri tavalla kuin fribailusta :) Ei haittaa, että gradusi keräsi mielenkiintoa.
-
Anyway onnea valmistumisesta, se on tärkeämpää kuin fribajutut. Kuten olet havainnut siitä tulee massia eri tavalla kuin fribailusta :) Ei haittaa, että gradusi keräsi mielenkiintoa.
Nääh, duuniasiat ei oikeastaan valmistumisen vuoksi lisääntyneet yhtään, mutta sen sijaan kaikki opiskelija-alennukset lakkaavat olemasta viimeistään huomenna. Sen kunniaksi syön tänään UniCafessa helvetin halvalla viimeistä kertaa.
Kiitos kuitenkin onnitteluista! Henkisesti on kiva ajatella olevansa edes jonkun paperin elämässään saanut kuin "viittä vaille" valmis. Ja kuka tietää, ehkä siitä paperista on vielä apua joskus.
-
Ja penkki on kaikilla 130 vähintään.
;D
Oma penkkikunto taas kesäkauden jäljiltä tällä hetkellä ihan mitä sattuilee mutta olisi kiva saada enkkaa paremmaksi, se 130kg kun on tullut tehtyä kuitenkin nyt jo vissiin kolmisen kertaa muutaman viime vuoden sisällä. Mutta 2,5kg siihen lisää on tuntunut mahdottomalta. Noinkohan sitä jaksaisi talvella treenata oikein järjen kanssa, mutta toisaalta kävi mielessä josko reenaisikin talven ihan vaan ensikesän fribailuja silmällä pitäen. Ledejäkin tuli ostettua taas parisenkymmentä lisää, saas nähdä miten malttaa salilla käydä ollenkaan!
-
Hyvää ruokahalua! On sulla silti terveys tallella. Se on yksinään aika iso etu. Mulla tulot putoaa ja menot kasvavat puhumattakaan elämän laadusta taas. Tää on paska vuosi.
-
Hyvää ruokahalua! On sulla silti terveys tallella. Se on yksinään aika iso etu. Mulla tulot putoaa ja menot kasvavat puhumattakaan elämän laadusta taas. Tää on paska vuosi.
Toi on muuten totta. Mä joskus järkeilin, että mä tulen kuolemaan traagisesti ja tapaturmaisesti, tai vähintäänkin loukkaannun vakavasti vielä joskus, koska olen tähän asti säilynyt aivan käsittämättömän terveenä. Mulla on parin päivän flunssa kerran vuodessa. Sen jälkeen, kun mut on Naistenklinikalta käärössä kannettu, en ole viettänyt yötä sairaalassa. No, kerran puraisin kieleni poikki, mistä on muistona arvet mutta toisaalta minkäänlaista muistikikuvaa ei muuten tapahtumasta ole jäänyt.
Oikein hävettää olla näin onnekas.
-
Ja penkki on kaikilla 130 vähintään.
;D
Oma penkkikunto taas kesäkauden jäljiltä tällä hetkellä ihan mitä sattuilee mutta olisi kiva saada enkkaa paremmaksi, se 130kg kun on tullut tehtyä kuitenkin nyt jo vissiin kolmisen kertaa muutaman viime vuoden sisällä. Mutta 2,5kg siihen lisää on tuntunut mahdottomalta. Noinkohan sitä jaksaisi talvella treenata oikein järjen kanssa, mutta toisaalta kävi mielessä josko reenaisikin talven ihan vaan ensikesän fribailuja silmällä pitäen. Ledejäkin tuli ostettua taas parisenkymmentä lisää, saas nähdä miten malttaa salilla käydä ollenkaan!
Mun punttiurani paras päätös oli kokeilla Wendlerin 5-3-1-systeemiä. Kohta vuosi menty sillä ja edelleen tuntuu kiinnostavalta. Mukavasti kehitystäkin tullut ja jotenkin se systemaattisuus kiehtoo. Kokeilepa nyt ainakin maaliskuuhun sillä, ja sitten fribaan.
Mä ajattelin, että teen helvetisti duunia nyt syksyllä ja otan vähän lungimmin keväällä jotta ehtii viettää aikaa harrastuksien parissa. Nautin niistä enemmän kuin töistä.
-
Toivottavasti tuuri säilyy sulla ja mulla paranisi :D
-
Varmaan puolet foorumilaisista nostaa enemmän kuin tuo 500, jos laitetaan galluppi pystyyn. Ja penkki on kaikilla 130 vähintään.
Nostin mä penkistä 60kg 30 vuotta sitten (joka tosin silloin 12-vuotiaana ymmärtääkseni oli kova tulos).
Nykyään nousee varmaan pelkkä tanko ja ehkä lukot jos oikein yrittää... ;D
-
Tänään kävin pelaamassa, koska halusin kokeilla uusia kenkiäni, jotka hankin siksi aikaa kunnes Tapani suostuu luovuttamaan hautomansa mun pelikengät.
Turhauduin oikein pitkästä aikaa, koska a) kaikki draivit lähtivät ikään kuin läpi ja b) kaikki putit lähtivät ikäänkuin läpi. Sen tietää siitä, että kaikki tuntuu todella kevyeltä, mutta kiekko ei lähde mihinkään. Muistaakseni hra Sandström joskus sanoi, että heiton pitää tuntua vähän raskaalta, niin silloin kiekko lähtee oikein. No ei tuntunut. Kiekko lähti väärin.
Syytän kuitenkin tästä kaikesta punttiharrastustani, josta syystä lihakset ovat joka päivä väsyneet ja toki kankeat, koska on jumi päällä. Kun heittää kankeana ja väsyneenä, tulee kompensoitua asioita runttaamalla koko kropalla, minkä vuoksi kaikki tuntuu kevyeltä, mutta tekniikkahan siinä vain oikeasti sekoaa. Mun ongelma tekniikan kannalta on edelleen se, että draivaan kropalla kun pitäisi draivata kädellä. Jotta tuntuisi vähän raskaalta, eli lähtisi paineella.
Mutta koska tämä on henkinen (henkimaailman?) blogi, niin toteampa turhautuneeni pahan kerran. Meinasin jopa kiroilla...
Oli tänään hetkensäkin, kuten vanhojen ylivakaiden kiekkojen uudelleen käyttöönotto sekä uudet kengät, jotka ovat osoittautuneet hyviksi. Välineillä ei nyt niin kauheasti ole väliä, mutta niiden hipelöimisestä saa uutta intoa. Harmi vain, että se on talvi ihan kohta ja pelaaminen ei käy kuin muhkeasti topattuna, eli ei oikeastaan käy.
Kevääksi täytyy keksiä jokin keino bodata ja pelata. Onko musta tulossa vanha, kun ei se ennen tuntunut olevan mikään mahdoton kombo? Vai teenkö mä salilla vasta nykyään oikeasti tarpeeksi raskaasti? Joka tapauksessa näin ei voi jatkua, jos mielii olla vähänkään kunnossa ensi vuonna pelatessa.
-
Amen brother, kyllä se vaan niin taitaa olla, että ikää kun tulee niin kroppa ei vaan taivu enää kaikkeen. Itse olen viimeiset pari kuukautta jauhanut kovaa punttia 4-5 kertaa viikkoon ja se alkaa näkymään selkeästi pelissä. Vaikka tietää just mitä pitää tehdä ja siellä selkärangassa se heitto on, mutta kun kroppa ei toimi kuin aiemmin niin eihän siitä heittämisestä mitään tule.
Varsinkin tuo kohta missä sanoit heiton tuntuvan kevyeltä ilman että sillä saisi metrejä, tuntuu varsin tutulta. Tänään viimeksi ihmettelin kun hyvän tuntuinen heitto jäikin parikymmentä metriä vakaaksi.
Punttia en lopeta kuitenkaan kun kerrankin paikat tuntuis kestävän vähän kovempaakin runttaamista, eikä kiekon lopettaminen ole yhtään sen parempi ratkaisu. Oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon omalla kohdalla on ollut puntin muuttaminen vähemmän hapottavaksi voimatreeniksi. Treenit ovat olleet suht lyhyitä raskailla perusliikkeillä ja hapotusta välttäen. Mukana on ollut paljon räjähtävää treeniä, kuten rinnallevetoa ja vauhtipunnerrusta. Tommosesta treenistä palaudun paljon nopemmin kuin bodaustyyppisestä hapottelusta. Nyt nämä viimeiset pari kuukautta on mennyt enemmän patin kasvatus mielessä ja kyllä se jumiin vetää paljon enemmän.
-
Joo, näin se taitaa olla. Vanha on vanha, ei sille voi mitään edes Danny vaikka kuinka kulkisi risoissa farkuissa.
Järkeilin, että pidän Wendlerin systeemin, mutta modaan sitä ns. I ain't doing jack shit -metodilla, eli käyn vain nostamassa pääliikkeen kerran ja lähden kotiin palautumaan. Eli 20 minuuttia kerrallaan tulee punttireissulle mittaa. Eiköhän sen jaksa.
-
Alat vetää Animal stäckiä, kuutta loaderii, treeniboosteria, tribulusta, palkkari ja TIETENKIN krea-kolaa.
Kylä jaksaa.
-
Alat vetää Animal stäckiä, kuutta loaderii, treeniboosteria, tribulusta, palkkari ja TIETENKIN krea-kolaa.
Kylä jaksaa.
Kyllä toi Beeta-Alaniini on ollut se puuttuva lenkki tän koko kesän. Onneksi hain just uuden satsin. Kreat otin kans käyttöön. Myös CLA+ tasapainottaa rankkaa bulkkausta polttamalla samaan aikaan rasvaa kun massa kasvaa.
Mutta jos olisin tosissani liikkeellä, vetäisin crack-satsin aina ennen treeniä. Pari kertaa vedin, ja jumalauta oli energinen fiilis. Koskaan en ole sammunut niin totaalisesti heti salilta päästyäni, kuin crack-pärinöiden jälkeen. Harmi, että se vedettiin markkinoilta, kun siitä löytyi kiellettyjä aineita. Ja tämä crack ei siis ole sitä crackiä, jota Comptonissa vedetään poliisilta piilossa.
-
Joo, näin se taitaa olla. Vanha on vanha, ei sille voi mitään edes Danny vaikka kuinka kulkisi risoissa farkuissa..
Älä yhtään pilkkaa mun nuoruuden lähdettä. Kun hätä on kovin, aion yhdistää ne risat farkut napapaitaan. Sit menee ihmiset varmasti halpaan.
Viimeiseen asti tyylikäs.
-
Itsehän en ollut tehnyt minkäänlaisia lihaskuntoharjoituksia yli 20 vuoteen kun aloitin suht kevyellä (jolle mummotkin repeili salilla) ohjelmalla tarkoituksena vaan ylläpitää jotain siedettävää lihaskuntotasoa. Mutta totesin hyvin nopeasti, että heittämisestä ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN pariin päivään. Ehkä se on se vanhuus. Täytän ensi vuonna 40.
Pitänee talveksi kuitenkin aktivoitua taas.
-
Joo, näin se taitaa olla. Vanha on vanha, ei sille voi mitään edes Danny vaikka kuinka kulkisi risoissa farkuissa..
Älä yhtään pilkkaa mun nuoruuden lähdettä. Kun hätä on kovin, aion yhdistää ne risat farkut napapaitaan. Sit menee ihmiset varmasti halpaan.
Viimeiseen asti tyylikäs.
Niin ja räikeästi värjätty tukka tietty.
-
Itsehän en ollut tehnyt minkäänlaisia lihaskuntoharjoituksia yli 20 vuoteen kun aloitin suht kevyellä (jolle mummotkin repeili salilla) ohjelmalla tarkoituksena vaan ylläpitää jotain siedettävää lihaskuntotasoa. Mutta totesin hyvin nopeasti, että heittämisestä ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN pariin päivään. Ehkä se on se vanhuus. Täytän ensi vuonna 40.
Pitänee talveksi kuitenkin aktivoitua taas.
Kyllä sen huomaa että salin jälkeen ei oikeen frisbee lennä.. Kyl pitää yli 8h väliä olla. Hyvin toiminut aamulla aikasin salille ja illalla joko kentälle reenaamaan tai johonki radalle. Ja todellakin vanhuus ei tuu yksin ;D
-
Itsehän en ollut tehnyt minkäänlaisia lihaskuntoharjoituksia yli 20 vuoteen kun aloitin suht kevyellä (jolle mummotkin repeili salilla) ohjelmalla tarkoituksena vaan ylläpitää jotain siedettävää lihaskuntotasoa. Mutta totesin hyvin nopeasti, että heittämisestä ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN pariin päivään. Ehkä se on se vanhuus. Täytän ensi vuonna 40.
Pitänee talveksi kuitenkin aktivoitua taas.
Kyllä sen huomaa että salin jälkeen ei oikeen frisbee lennä.. Kyl pitää yli 8h väliä olla. Hyvin toiminut aamulla aikasin salille ja illalla joko kentälle reenaamaan tai johonki radalle. Ja todellakin vanhuus ei tuu yksin ;D
Mutta kun ei vuorokaudessakaan palaudu niin, ettei tälläinen 175g limppu aiheuttaisi merkittävää rasistusta selkään. Kyllä mä ymmärrän, että kyykkytreenin jäljiltä pitää kaikki jälleenrakentaa hitaasti kuin Kosovossa konsanaan, mutta että penkkaamalla saa koko yläkropan jumiin...
No, ilman punttiharrastusta lihasjumit siirtyisivät päähän, joten kai tämä on parempi vaihtoehto.
-
Mä palaudun duunista mielettömän hitaasti ja päivä on pientä lepona. Venyttely, hieronta jo samana päivänä on ok, mutta valitettavasti se ei riitä ilman palauttavaa treeniä, jonka avulla kuonat saadaan pois lihaksista. Enpä usein ole sitä tehnyt, kun olen niin tööt duunin jäljiltä. Pari viikkkoa sitten vedin dunia seuraavana päivänä puolipökkelöillä jaloilla aloittaen kovinta vauhtia, mitä jaksoin vetää 2h20 min pyörälenkin ja palasin paremmalta ja rennommalta sekä ongelmattomilta tuntuvin jaloin takaisin. Eihän se sprinttitehoja ollut, mutta next best thing ja periaatteessa sen ei pitäisi toimia palauuttavana treninä, vaan rassata enemmän. Mitä vielä, seuravanakin päivänä koivet voivat hienosti. Selvästi ainoa paikka minussa, jossa on jotain kuntoa ja palautumiskykyä. Cool, nyt tiedän, miltä urheilijasta tuntuu.
Ei mulle toimi ollenkaan ensin puntti sitten heitto. Pakko olla toisin päin. Jos ei talvella hallissa heitto maistu, voi ola ainoa mahdollinen tapa rakentaa rutiini ja hioa tatsi huippuun lämpimän sään leirillä. Euroopan eteläosa, saaret tai pidemmälle meno. On siihen syynsä, miksi monissa lajeissa ammattilaiset lähtevät täältä etelään treenaamaan talvella.
-
Itsehän en ollut tehnyt minkäänlaisia lihaskuntoharjoituksia yli 20 vuoteen kun aloitin suht kevyellä (jolle mummotkin repeili salilla) ohjelmalla tarkoituksena vaan ylläpitää jotain siedettävää lihaskuntotasoa. Mutta totesin hyvin nopeasti, että heittämisestä ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN pariin päivään. Ehkä se on se vanhuus. Täytän ensi vuonna 40.
Pitänee talveksi kuitenkin aktivoitua taas.
Kyllä sen huomaa että salin jälkeen ei oikeen frisbee lennä.. Kyl pitää yli 8h väliä olla. Hyvin toiminut aamulla aikasin salille ja illalla joko kentälle reenaamaan tai johonki radalle. Ja todellakin vanhuus ei tuu yksin ;D
Mutta kun ei vuorokaudessakaan palaudu niin, ettei tälläinen 175g limppu aiheuttaisi merkittävää rasistusta selkään. Kyllä mä ymmärrän, että kyykkytreenin jäljiltä pitää kaikki jälleenrakentaa hitaasti kuin Kosovossa konsanaan, mutta että penkkaamalla saa koko yläkropan jumiin...
No, ilman punttiharrastusta lihasjumit siirtyisivät päähän, joten kai tämä on parempi vaihtoehto.
Sen paremmin tietämättä mutta miten on loppuveryttelen laita?? Ei se koskaan pahitteeksi oo vaikka siitä itekkin pakka hiukan luistamaan..
-
Itsehän en ollut tehnyt minkäänlaisia lihaskuntoharjoituksia yli 20 vuoteen kun aloitin suht kevyellä (jolle mummotkin repeili salilla) ohjelmalla tarkoituksena vaan ylläpitää jotain siedettävää lihaskuntotasoa. Mutta totesin hyvin nopeasti, että heittämisestä ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN pariin päivään. Ehkä se on se vanhuus. Täytän ensi vuonna 40.
Pitänee talveksi kuitenkin aktivoitua taas.
Kyllä sen huomaa että salin jälkeen ei oikeen frisbee lennä.. Kyl pitää yli 8h väliä olla. Hyvin toiminut aamulla aikasin salille ja illalla joko kentälle reenaamaan tai johonki radalle. Ja todellakin vanhuus ei tuu yksin ;D
Mutta kun ei vuorokaudessakaan palaudu niin, ettei tälläinen 175g limppu aiheuttaisi merkittävää rasistusta selkään. Kyllä mä ymmärrän, että kyykkytreenin jäljiltä pitää kaikki jälleenrakentaa hitaasti kuin Kosovossa konsanaan, mutta että penkkaamalla saa koko yläkropan jumiin...
No, ilman punttiharrastusta lihasjumit siirtyisivät päähän, joten kai tämä on parempi vaihtoehto.
Sen paremmin tietämättä mutta miten on loppuveryttelen laita?? Ei se koskaan pahitteeksi oo vaikka siitä itekkin pakka hiukan luistamaan..
Kotimatka pyörällä voisi auttaa osin, muttei yläkroppaan kylläkään. Tulo pyörällä on kätsä lämmittelytapa.
-
Lopuksi menen saunaan venyttelemään. Sitä ennen yleensä hypin hyppynarulla tai teen crossarilla Tabata-tyylin intervallitreenin. Usein venyttelen salilla tai saunassa lihakset, joita en ole sinä päivänä treenannut.
Ainiin, hieronta pitäisi kyllä varata. Käsi menee pumppiin pelkästään puhelimessa puhumisesta. Syytä huoleen.
-
Mulla tuli Kippari-Kallemainen mielikuva repeävistä hihoista, kun vastaat puhelimeen. Diggaan.
Hieronta on niin hyvästä. Ite käyn kerran kuussa ja nopeuttaa kyllä palautumista.
-
Teräsmies tai Kippari-Kalle, mitä noita nyt on.
-
Ei sovi unohtaa Hulkkia.
-
Se ei ole koskaan lunastanut hypensä nostattamia odotuksiani. Mulla oli aikoinaan mustasankaiset rillit, ja sain silloin kuulla teräsmiesläppää usealtakin taholta. En loukkaantunut.
-
Mun "repeävät vaatteet" -mielikuvaan Hulk istuu paremmin, sun ulkoiseen olemukseen Teräsmies.
-
Noniin leikki sikseen takaisin ahdistukseen!
Olen aivan järkyttävän kilpailullinen tyyppi. Aina pitää olla testaamassa kuntoaan toisia vastaan, tai ainakin leikkimielisesti laskea tuloksia jos ei nyt aivan vastakkain kilpailla. Tietysti ihan perinteinen leuanvetokisa, juoksukisa, pallonpotkukisa... kaikki ovat tuttuja. Kouluaikoina oli kova skaba siitä, kuka potkaisee palloa pisimmälle: vietiin aina viivaa kauemmas ja mittatikkuna oli aikuisten futismaali. Sen yli piti saada, ja kun sai, niin eikun viivaa kauemmas. Siinä tuli äkkiä potkittua aika helvetin monta kertaa jalkapalloa niin kovaa kuin jalasta irtosi.
Futista pelattiin joka välitunnilla. Mä olin aina maalissa, koska siinä sai potkia palloa pitkälle! Mutta oikeesti olin maalissa myös siksi, että mokke on yksin.
Mokken ei tarvitse ottaa syöttöjä vastaan tai pelata kuviota. Riittää, että seisoo maalilla ja pysäyttää pallon, ja harvoinpa maalit menevät puhtaasti veskan piikkiin vaikka joskus maalin päästäisikin. Jos taas olisi hyökkääjä, olisi missattu maalipaikka usein paha MOKA! Ja yksin on kivempi, kun ei tarvitse olla ihan kauheesti vastuussa kaikesta.
Kyllä mä pienenä ajattelin, että futiksen pelaaminen jengissä olisi kiva juttu. No ei mua mihinkään jengiin koskaan laitettu, koska vissiin olin "niin herkkä" että ei sellainen minulle sopisi. Näin sitä hiljalleen oppi, että olen se herkkä, jolle jokin sopii ja jokin ei. Lisäksi musta varmaan oltiin hyvää vauhtia koulimassa muusikkoa, joten moinen urheilu ei ollut ehkä sopivaa... tiedäpä näistä. Ainakin mun välituntiharrastus maalivahtina oli varoittelun aiheena, jottei vain sormille tapahtuisi mitään. Oikeesti mua kiinnosti muusikon ura tasan kuukauden ajan joskus 15-vuotiaana eikä yhtään sen enempää. Olen joitakin kertoja esiintynyt surkealla menestyksellä, lähinnä jännittänyt itseni pihalle. Ei vissiin auttanut siinä se, että olin "superlahjakas".
Nykyään soittelen pianoa silloin tällöin lähinnä verestääkseni muistiani ja pitääkseni edes jonkinlaista valmiutta yllä. Ja toki nuottien lukeminen on hyvää aivojumppaa. Varmaan joku luulee löytävänsä syyn "epäonnistuneesta" muusikon urastani siihen, että minusta tuli musiikkitoimittaja ja kriitikko, mutta jätän nuo jutut kapakkapuheiden tunkiolle kypsymään. Muusikoilla on kova hinku löytää katkeruutta muista ihmisistä, kun eivät osaa kääntää katsetta itseensä. Nojoo...
En ole koskaan ollut joukkueurheilija, koska en halua olla vastuussa muiden menestymisestä. En todellakaan ota sitä riskiä, että jonkun unelma voittamisesta voi olla siitä kiinni, teenkö minä joukkueelle maaleja. Olen jotain ultimatea tietty höntsäsarjoissa pelannut, mutta en siinäkään kokenut olevani joukkueeni tukipilari. Lähinnä joku sähläri.
Sulkapalloa pelasin, aluksi huvikseni, mutta kun valmentaja päätti että minussa on Suomen mestariainesta, tuli lisäharjoitukset kehiin. Enpä tainnut silti 10-vuotiaana pelata kuin kolmesti viikossa; kaksi kilpapelaajien treeniä ja yksi sunnuntaijunnujen treeni. Helvetin hauskaa oli matsata kaverin kanssa, mutta valmentaja ei ollut kiva. No, jossain vaiheessa homma suli siihen, että Ruskeasuon halli meni remonttiin ja pelotti hengata Maunulassa pimeällä odottamassa bussia iltaisin. Lisäksi Maunulassa oli umpisurkea halli, jossa ei kukaan itseään kunniottava höntsäpalloilijakaan suostu pelaamaan.
Sulkapallossa en montaa ottelua muistaakseni ehtinyt voittaa, mm. siksi että joulukuussa syntyneenä ja sen aikaisilla ikäluokkajaoilla pelasin aina jopa lähes kaksi vuotta itseäni vanhempia vastaan. Ei sillä, osaksi homma kaatui jo siihen kun valmentaja alkoi puhumaan Suomen mestaruudesta 10-vuotiaalle, pelokkaalle jätkälle.
Frisbeegolf oli aluksi paska laji, mutta siinäkin alkoi viehättää varmaan samat asiat kuin pihapalloilussa veskana. Ollaan porukassa, mutta vastuuta toisen menestymisestä en suostu ottamaan. Olen viimeiseen asti yksilöurheilija, koska se vain jännittää liikaa pelata osana koneistoa. Siksi esimerkiksi parigolf on mulle tosi raskasta tavaraa, etenkin worsti, koska mä olen aidosti tosi pahoillani ja häpeissäni, jos mokaan. Ei mua niin paljon kiinnosta, että minä itse en satu pärjäämään, mutta se että vien menestyksen toiselta ottaa päähän pahasti.
Mokailustahan seuraa toki kauhea rangaistus ja yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, joten kyllä perkele vieköön olen aina halunnut olla vastuussa vain itsestäni. Siitä ei enää ulkopuolemmalle voi kukaan sulkea.
Kaikesta huolimatta taitaa mulla olla ainakin yksi frusbeegolfin joukkuekultakin. Että ei nyt sentään aivan yksilökeskeistä ole tämä!
-
Ootkos koskaan kokeillu itse valmentamista (missä vain lajissa)? kuulostat ihan sellaselta tyypiltä, jolla on teoriat hallussa, ja joka selvästi välittää lajista. Sillä ei varsinaisesti ole väliä, miten paljon muiden suorittaminen kiinnostaa, mutta valmentamisessahan pointti ei ole kilpailullisella puolella vaan sillä oudolla itsetyydytyksellä, jonka saa pätemisestä muille. Pätemistähän valmentaminen loppujen lopuksi on. Vaikka päteminen kuulostaa negatiiviselta, ei se välttämättä sitä ole, kunhan saa pointtinsa esiin eikä kestity ihan kokonaan itseensä.
Itsekin valmennan, toisen lajin puolella tosin. Siellä motivaatio kerätään siitä, että saadaan siirrettyä muille se vuosien kokemus, jota itse on intohimoisesti tullut kerättyä. Kilpailupuolen hoitavat muut tyypit ja siitä en ota stressiä (enää). Samalla voi toki kilpailla itsekin, valmentaminen voi olla juuri niin aikaavievää kuin valmentaja tahtoo.
Tietty itsensä näkeminen erittäin kilpailullisena tyyppinä voi aiheuttaa epäluuloja itsessään, mutta ei sen tarvitse. Tämä kilpailullisuus pitää vain saada kanavoitua muualle, ellei olosuhteet pakota sen heijastamista valmennettavaan. Jos näin on, niin lopputuloksena luultavimmin on erittäin asialleen omistautunut valmentaja. Onko tämä siis paha asia. Ei kai?
Lueskelin tuossa ohimenne Essin blogia. Hänen sanojensa mukaan oppimiskokemus kanssasi oli mahtava. En nyt suoraan sanoen jaksa tällä hetkellä kirjoittaa enempää, mutta suorasanaisuus on usein valttia ja sellaiselta vaikutat.
Tämä auttaa usein keskittymään siihen olennaiseen, eli lajiin sekä tiedon ja taidon siirtämiseen.
Itse aloitin, siis pesisvalmentajana, tuossa vajaa 2 vuotta sitten ja koen sen ehdottomana motivoijana ja yleisenä voimavarana oman pelaamisen kohdalla. En tällä hetkellä varmaan edes pelaisi ilman näitä kokemuksia. Vaikkei tämä nyt tätä lajia koske, niin samalla kertyvät esiintymiskokemukset, ja muiden edessä heiluminen ei tunne enää miltään. Lähinnä tuottaa positiivista energiaa, kun pääse pätemään ja näyttämään niitä taitoja ja kokemuksia, joita on yli 2/3 elämästään päässyt keräämään. (pesäpalloilijana siis)
edit: Ja jos ongelma ovat mentaalipuolen jutut, niin itsensä pakottaminen muihin ajatuksiin voi todellakin auttaa. Usein tämänlainen stressihän kertoo liiallisesta panostuksesta. Voin kuvitella pesäpalloilijana samanlaista, puttiin verrattavaa ongelmallista asiaa, joka ei vain ota sujuakseen. Ajan myötä asiaan totuttautuminen toiston myötä tietenkin auttaa suhtautumisen kanssa, mutta se miten tehokkaasti on vain itsestä kiinni
-
Kyllä mä tällaisia epävirallisia ja vähän virallisempia valmennushommia olen tehnyt.
Mulla on sellainen fiilis, että nyt kun on paljon muutakin ajateltavaa ja mulla on ollut oikein hauska frisbeevuosi lunkisti ottamalla, niin osaa varmaan tulevaisuudessa kisatakin vähän rennommilla mielin. Ei musta mitään Suomen mestaria tule, mutta jos viikkokisoissa kolmen sakkiin joku kerta...
-
En muista sanatarkasti, mitä Essille kirjoitit, mutta omaa lääkettä sulle: Mitävit olenhan mäkin ollut kolmen parhaan joukossa Meikun talviviikkiksissä. Ensin voitto yksin pelatessa, sitten tappio Behmille. Jos mä pääsen, säkin pääset kolmen sakkiin 8)
Kuulostaa, että olet kuunnellut junnuna ihan liikaa sitä, mitä muut ovat odottaneet sinulta, etkä tehnyt sitä, mitä itse haluat. Iän tuomaa viisautta olet saanut ja siitä se elämä lähtee nousuun.
-
Tabatasta en tiedä mitään ja en ehdi nyt tutustumaan, mutta pelottava nimi tuo intervalli. Mä yhdistän sen maksimirevitykseen ja se vain jumittaa. Toivottavasti tässä yhteydessä se tarkoittaa paljon kevyempää tekemistä.
-
En lakkaa ihailemasta tämän blogin nimeä. Paras ikinä.
-
En lakkaa ihailemasta tämän blogin nimeä. Paras ikinä.
Thanks, man! Se on sitä kun nokkelaksi syntyy...
Tabata kuulostaa kauhialta, mutta tarkoittaa sellaista intervallisettiä, jossa tehdään neljän minuutin ajan niin, että 20 sekuntia TÄYSIÄ ja 10 sekuntia lepoa. Soutulaitteessa tai crossarissa ei toki voi levätä, koska muuten laite sammuu yleensä, niin teen sen 10 sekuntia vain äärimmäisen löysästi. Aerobisissa laitteissa en onnistu saamaan sellaista hapotusta, jota lihaskuntoharjoitteissa tulee Tabatalla.
Tabata-tyylin punnerrukset on loistokamaa, ja niitäkin tuli joskus tehtyä ennen tätä voimapainotteista ohjelmaa. Yleensä siinä viidennen setin lopussa pitää jo syödä lattialta lisäenergiaa ja siitä tasaisesti joka setti tuo lisää happohyökkäyksiä daisareihin.
-
Mä taon täällä itseäni päähän siitä että en oo aikasemmin yhdistänyt nimeäsi musiikkijournalismipiireihin vaikka kohtuuaktiivisesti tullut genren lehtiä luettua vuosikaudet, ja nyt kun asiaa tarkemmin muistelen niin ne on useasti olleet mieleisiä arvioita, kirjoitustyylin perusteella, arvosanasta riippumatta. Doh!
-
Joskus tuli kokeiltua tabata-treeniä ja tein kaksi neljän minuutin kierrosta, toinen kehonpainolla ja toinen kahvakuulalla. En ole ikinä saanut itseäni niin hapoille, meni seuraavat 10 minuuttia ihan vaan lattialla makoille ja henkeä haukkoen. Varsinkin tällaiselle mitään cardiotreeniä tekevälle tyypille tuo oli vähän turhan kova aloitus.
-
Kiitos palautteesta! Hyvä juttu, että ovat jääneet mieleen.
-
Tällanen turha päivitys sinänsä, koska mitään kovin uutta ja hyvin muotoiltua ei ole mielessä.
Mutta mä oon ajatellut paljon elämää ja pelejäni ja tullut siihen tulokseen, että tän blogin kirjoittaminen ja asioiden tuominen julki on monenna tavalla ollut elämäni paras päätös. Ja välivuosi, tietenkin.
Ilman tätä vuotta en olisi joutunut pohtimaan asioita ihan oikeasti ajalla. Ja kun on päässyt asioiden ääreen pohtimalla pelaamistaan, myös elämässä on moni asia loksunut paikalleen. Toki prosessi on ollut pitkä, mukaanluettuna vuosia kestänyt terapia ynnä muut asiat, jotka ovat taas pakottaneet rakentamaan omaa identiteettiään kuin palapeliä. Niitä paloja on joutunut vähän etsimään eikä se valmiiksi tule, mutta muutama ratkaiseva pala on löytynyt.
Ja oon saanut vihiä, että mun kirjoituksilla on ollut joillekin ihmisille aivan käänteentekeviä vaikutuksia. Sellaisesta olen tietenkin aivan eniten saanut onnea, mutta itsestänihän minä vain kirjoitan. Sille en voi mitään, jos joku saa siitä niin paljon energiaa, että kokee minun vaikuttaneen elämänsä kulkuun.
Täytyy palata asiain äärelle kun palaset loksahtavat selkeiksi virkkeiksi.
-
Mulla on ihan sellanen fiilis, että ensi vuonna voisin jopa kisailla ja nauttia siitä. Kävi miten kävi, pelaaminen ei ehkä olekaan enää niin ahdistavaa. Olen sanonut tätä ennenkin, mutta nyt elämässä on liikaa tapahtunut, jotta mikään olisi enää kuten ennen. Ja silloin kaikki on mahdollista.
Jopa viikkokisojen top-3. Beware.
-
Hienoa! Mutta miksi odottaa? Eikö kovempi oppimistahti sipulin kestämiselle ole huono päivä, joka pitäisi kaiken järjen mukaan tulla, kun olet vielä ruosteessa oletettavan heittomäärien puutteen takia? Kun kyseessä on herkkä laji toistoja tarvitaan paljon, joten on luonnollista, että ainakin toistettavuus kärsii heittotauosta. Sairaudet ovat todentaneet sen mulle ja samaa on monelta muulta kuulunut. Luin joku aika sitten tutkimuksrn tuloksia lahjakkuuden vaikutuksesta urheilutuloksiin ja enemmistö tuloksesta tulee työstä, ei lahjoista. Lahjakkuus oli vain muutaman prosentin luokkaa suorituksesta ja toki poikkeusyksilöillä voi olla hieman suurempi etu. Ja se näkyy maksimivoima tai -nopeussuorituksissa.
Vai onko ennen kunnon treeniä viikkiksetkin liian jyrkkä oppimiskurvi? En osaa arvioida. Kai tähänkin pätee ilon kautta meininki enemmän kuin puntti tutisten neulalla tökittäväksi menemisen meininki. Mutta onko taetta paineiden vähenemidelle sittenkään, kun heitto on palautettu normitasolle? Eikö silloin ole odotukset korkeammalla? Silloin ei ole niin helppoa nauraa omille mokelluksille, kun ei ole niin hrlppoa antaa itselleen siimaa, kun pieleen pitäisikin mennä, kun on ruosteessa. Kun en tiedä, mikä on sulle vaikeaa ja mikä helppoa, en tiedä mikä on avustavin tapa sipulin kehitykselle, kilpailu nyt vai myöhemmin. Olenko lukenut rivien välistäkin oikein, että aiemmin et ole juuri antanut itsellesi anteeksi epäonnistumisia? Jos näin on, sekin voi tarvita treenaamista, kun ei tiedä, minkälaisia tunteita herää ja miten niitä käsittelet. Jos sen testaa nyt, ehdit analysoimaan ja ehkä kovettamaan itsesi harmistumista vastaan ensi kauden alkuun mennessä. Jos edes menee pieleen. Kyseessä ei ole pessimisti voi vain ilahtua odottamattomasta onnistumisesta, vaan henkisten ominaisuuksien testaamisesta ja ehkä jopa kehittämisestä. Jälkimmäisestä ne isot harppaukset taitavat tulla, koska sulla on taidot heittää ja ehdit hankkia rutiinin ja hienotarkkuuden ennen ensi kautta. Joten isoimmat edistysaskeleet kuvittelisi diletantin näkökulmasta olevan saavutettavissa henkisellä puolella.
-
Ensinnäkin olenhan minä pelannut tänä vuonna, ja vaikka heitto onkin ruosteessa, se kyllä ropisee sieltä pois kun pelaan vähän enemmän sitten joskus. Ei nyt olen minkään aika, sitten ensi vuonna on.
Kisajännä on tietysti erikseen, mutta hommahan tämä: mun ei tarvitse mennä mihinkään testaamaan ja opettelemaan kisajännityksen kanssa, koska mä olen niin monella elämänalueella heittänyt jännityksen pois ja parantanut elämänlaatuani vain sillä. Jos nyt joku kisa jännittää, niin so what. Eikä mun kohdalla ole kysymys kokemuksen puutteesta, jos jännittää.
Mä olen siis muun muassa heivannut lentopelkoni ja korkeanpaikon kammoni jonnekin jonkhaan. Siinä on jo muutama kammo, jotka kertovat, että äijä on vähän hermona kentän ulkopuolellakin. Ja monesta muusta pelosta on tullut vähemmän ahdistava. Pelipelot ovat vain pieni sivuhaara tässä kaikessa. Kun on päässyt elämänsä apinoista eroon, mun ei vain tarvitse ajatella, että "nyt vielä nämä kisapaineet kun lähtis". Se menee toisin päin.
Ja jos joku kisa jännittää, niin so what. Vähän saa jännittää, mutta pelkoa ei enää tule. Koska elämä ei pelota.
-
Just noin, mutta mä ajattelin sen kautta testausta nykytilanteestasi, että joko pelot pysyvät poissa. Ehkä jännityskin suuren osan ajasta. Jännitystä on ainakin kahta lajia. Se mikä parantaa keskittymistä niin kutsuttu fight osa fight or flight reaktiosta auttaa. Yleinen kaikille joskus iskevä kisatilannejännäkakka nyt tän on onnistuttava tai muut karkaavat tai nitä jos mä mokaan ei yleensä auta. Jos ei osaa kääntää jälkimmäistä ensimmäiseksi. Molemmat tavat voivat esiintyä yhtäaikaisesti ja jos pystyy sulkemaan jälkimmäistä ja nostamaanbesiin puhtaan ekan on voitto. Kokeilematta ei voi tietää, miten virallinen termi: psychological coping mechanisms toimivat stressille. Niitä voi karkaisemalla, eli siedätyshoidolla, treenata hakeutumalla stressaaviin tilanteisiin. Toistojen myötä ongelmat arkistuvat ja ehkä muuttuvat haittaamattomiksi. Essi on hienosti edistynyt toistojen myötä hermostumisen vähenemisessä eikö vain? Teoria vaikeampien asioiden selättämisessä ja fribajänskän helppoudesta on helppo sanoa, mutta onko se myös totta käytännössä? Vain kokeilu voi kertoa sen. On se helppoa ennen verikoetta sanoa, että ei se juuri tunnu pikkuinen neula, mutta kun neula otetaan esiin, monella nousee pulssi :)
-
Nyt on pakko sanoa, että sä et vaan voi tietää, etkä tiedä.
Tässä ei ole kyse siitä, että pitää testata yhtään mitään. Mun ei pidä enää yhtään mitään muutenkaan.
Siinä on se pointti. Mun ei oo pakko.
Ei ole pakko mennä testaamaan hermoja. Ei ole pakko laittaa puttia sisään. Ei ole pakko pelata. Ei ole pakko näyttää tyyneltä. Ei ole pakko harjoitella. Ei ole pakko osallistua kisoihin. Ei ole pakko elää täydellisesti ja näyttää hyvältä. Ei ole pakko pakottaa muita mun elämäntapaan.
Ja tässä kaaviossa on ihan yks hailee, jos putti menee ohi. Siksi mä en jaksa tehdä numeroa siitä, kestääkö mun hermot pelaamista. Koska kestää. Koska mun hermot kestää elämistä.
Mua ei vois vähenpää kiinnostaa mikään coping mechanism, koska se tarkoittaa mulle pakkoa kääntää ajatuksia pois pettymyksestä tai opetella käsittelemään jännitystä. Se on tuottanut mulle mm. paniikkokohtauksia ja vuosien masennusta.
Mieluummin mä opin olemaan jännittämättä.
Ennen kuin kerron koko elämäntarinani, tästä asiasta ei voi ulkopuolinen tietää. Mä olen käynyt todella raskaan koulun henkisesti tänä vuonna. Ei se siltä ehkä näytä, vaikka mut tuntisi hyvinkin. Mutta mun hartioilta on lähtenyt iso taakka paskaa, ja nyt mun ei tarvi jännittää enää elämääni ja sitä, miltä se näyttää ulospäin. Siksi on aivan turhaa, että menen "kokeilemaan" jotain ja tutkailen vähän.
Mulle tää laji on tärkeä asia. Mutta elämä on parempaa ja helpompaa. Jos laji ei tuu perässä, niin sit ei. Ihan vitun sama.
-
Sä toivot, että sun pelkojen selättäminen hiipii myös fribaan, mikä on ihan odotettavaa. Jos ei, niin paskat väliä, et sä lajissa ainakaan takapakkia ota.
Mä toivon, että mun fribarohkeus vuotaisi muuhun elämään, on se sitä jo tehnytkin. Silti ihan yhtä yks hailee, jos ei peilaannu muuhun. Koska en mäkään mene tän takia enemmän solmuun, että jossain olen rohkea.
Hyvä sä! Hyvä me! Ollaan ansaittu tää.
-
Sä toivot, että sun pelkojen selättäminen hiipii myös fribaan, mikä on ihan odotettavaa. Jos ei, niin paskat väliä, et sä lajissa ainakaan takapakkia ota.
Mä toivon, että mun fribarohkeus vuotaisi muuhun elämään, on se sitä jo tehnytkin. Silti ihan yhtä yks hailee, jos ei peilaannu muuhun. Koska en mäkään mene tän takia enemmän solmuun, että jossain olen rohkea.
Hyvä sä! Hyvä me! Ollaan ansaittu tää.
Niin, mä kuvittelin, että frisbeegolf on syy jännitykseen. Oikeasti syy on se, että multa on vaadittu lapsena ihan liikaa ja epäonnistuminen on ollut kauheaa. Varsinkin silloin oli kauheaa, jos minun epäonnistumisestani kärsi muu perhe. Olin syyllinen, eikä siitä tuomiosta voinut valittaa. Koska ei saanut itkeä. Eikä saanut pyytää lohtua. Eikä saanut ottaa vastaan, jos lohtua olisikin saanut.
Aikuisena sitten kun mokasin, niin opin näyttämään ulospäin, että tuntuu saatanan pahalta tehdä virheitä. Että älkää rankaisko mua siitä, koska teen sen kyllä itse. Ja voi veljet, tein itselleni kyllä pahaa jälkeä. Frisbeegolfin mokissani olin paitsi syyllinen siihen, että oma tulokseni oli huono, mutta myös siihen, että mun huono pelaamiseni hidastutti koko ryhmän pelaamista. Ja sit vielä se, että olin niin huonolla tuulella, että koko ryhmän tunnelma kärsi. Olin vain syyllinen ja koko ajan vitutti.
Siksi jokainen putti oli paljon tärkeämpi kuin mitä kukaan muu voi tietää. Ei Jiiärrä tai kukaan voi tietää, mikä symbolinen merkitys on yhdellä ainoalla mokalla koko kierroksessa. Ei vain voi, ellei ole elänyt sen ihmisen elämää, joka siitä mokastaan itkee.
Nyt just mulla on sellainen olo, että olen tehnyt sovinnon elämäni kanssa. Mä esimerkiksi pystyn kirjoittamaan mun lapsuudestani rehellisesti ja kaunistelematta julkisesti muille, tuntemattomille ihmisille. Mä en häpeä sitä, mä en pelkää että mut tuomitaan, enkä pelkää virheitäkään. Koska mä en pelkää rangaistusta niistä, en itseltäni enkä muilta.
Siksi mä uskallan pelata tätä urheilulajia, joka mulle symbolisoi mun omaa juttuani. Tää on se mun valitsema laji, johon kukaan ei ole painostanut koskaan. Olen vain joskus suorittanut sitä muille ja hakenut hyväksyntää tuloksillani. En ole kokenut ansaitsevani kiitosta, ellen ole ollut paras tai vähintäänkin onnistunut.
Olen jopa ajattelut, että en ansaitse harrastaa lajia, koska olen huono. Olen vain muiden tukkeena kierroksella ja etenkin kisoissa häiritsen muiden peliä mesoamisellani, joka johtuu huonosta pelistä, ja se jo sinänsä on epäreilua muita kohtaan. Tässä blogissakin olen puhunut, kuinka ymmärrän muiden pelaajien kiusaantumisen olevan minun vastuullani. Että mun tulee pyytää anteeksi mun mokailujani, ettei toisia nyt vain vaivaannuta katsoa mun paskaa peliäni.
Parasta on, että en enää ajattele näin. Enkä häpeä sitä, että olen joskus näin ajatellut. Koska mulla oli siihen helvetin hyvät perustelut. Jos joku kiusaantuu toisen ihmisen pahasta mielestä, niin hänen olisi syytä pohtia asiaa ajatuksella.
-
Vautsi Jaani! Nyt on hyvää settii. Oot päässyt ongelmien juureen ja saanut "perustusta" korjattua. Mä en hetkeäkään epäile, etteikö tämä näkyisi myös fribahommissa. (Ja vaikka ei näkyiskään, niin senkin kanssa pystyy elämään. Jahuu!). Vapauttavinta meille perfektionisteille on, kun pystyy (ihan aidosti) nauramaan omille mokilleen ja kuittaamaan keskinkertaiset suoritukset olankohautuksella.
-
Vautsi Jaani! Nyt on hyvää settii. Oot päässyt ongelmien juureen ja saanut "perustusta" korjattua. Mä en hetkeäkään epäile, etteikö tämä näkyisi myös fribahommissa. (Ja vaikka ei näkyiskään, niin senkin kanssa pystyy elämään. Jahuu!). Vapauttavinta meille perfektionisteille on, kun pystyy (ihan aidosti) nauramaan omille mokilleen ja kuittaamaan keskinkertaiset suoritukset olankohautuksella.
Näin on! Odotan kyllä ensi kesää tosi paljon. Luulen, että pelaan silloin hyvin, mutta jos en pelaakaan, niin on mulla paljon muita asioita mistä iloita. Esimerkiksi nätit kelit (toivon suuresti), hyviä ja uusia ratoja (no vähän epäilen), hyvää peliseuraa (todennäköisesti) sekä paljon kisareissuja, uusi muistoja ja mehukkaita anekdootteja jälkipolville (ei voi välttääkään).
Toivon, että muillakin on kivaa ensi kesänä pelin tasosta riippumatta.
-
En tiedä, mitä kirjoittais, mut tuli tunne, et haluun kirjoittaa. Eka kirjoitus koko foorumille. :) Essin blogin löysin vasta ja sieltä sit löysin tänne. En tosin ehtinyt vielä lukea alkua pidemmälle. Arvostan, että ajatuksiasi oot jakanu.
Oma eka griplock tuli Genevessä 2009, muistan sen kuin eilisen. Siitä se alamäki sit alkoi ja niiden määrä lisääntyi. Kaikki oikeastaan huipentui Lausteella 2011 tulokseen 120. (Jonkun ois pitänyt käskee denffaamaan, mun oma ajatus oli, et eihän niin voi tehdä) Onneksi olin raskaana, ei tarvinnut enää pelata. Nykyisin pelaan huonompia tuloksia kuin silloin, kun aloitin lajin. ::)
-
En tiedä, mitä kirjoittais, mut tuli tunne, et haluun kirjoittaa. Eka kirjoitus koko foorumille. :) Essin blogin löysin vasta ja sieltä sit löysin tänne. En tosin ehtinyt vielä lukea alkua pidemmälle. Arvostan, että ajatuksiasi oot jakanu.
Oma eka griplock tuli Genevessä 2009, muistan sen kuin eilisen. Siitä se alamäki sit alkoi ja niiden määrä lisääntyi. Kaikki oikeastaan huipentui Lausteella 2011 tulokseen 120. (Jonkun ois pitänyt käskee denffaamaan, mun oma ajatus oli, et eihän niin voi tehdä) Onneksi olin raskaana, ei tarvinnut enää pelata. Nykyisin pelaan huonompia tuloksia kuin silloin, kun aloitin lajin. ::)
Muistan kyllä nähneeni sun grippaavan useasti. Sympatiani olivat puolellasi, mutta siinä oli niin paljon keskittymistä omaan paskaan, että en jaksanut sympata julkisesti. Eivät syyt ole puttaamisessa tai frisbeegolfissa vaan jossain syvällä lapsuudessa, jossa epäonnistuminen on ollut kauheaa ja siitä on rankaistu. Itse ainakin aloin pelätä paniikkia, joka seuraa siitä, että tukahduttaa raivoaan, joka seuraa epäonnistuneesta putista. Siinä on liikaa pelissä ja sen takia käsi ei toimi, kuten sen pitäisi.
Tulehan takaisin kentille sinäkin.
-
Sä toivot, että sun pelkojen selättäminen hiipii myös fribaan, mikä on ihan odotettavaa. Jos ei, niin paskat väliä, et sä lajissa ainakaan takapakkia ota.
Mä toivon, että mun fribarohkeus vuotaisi muuhun elämään, on se sitä jo tehnytkin. Silti ihan yhtä yks hailee, jos ei peilaannu muuhun. Koska en mäkään mene tän takia enemmän solmuun, että jossain olen rohkea.
Hyvä sä! Hyvä me! Ollaan ansaittu tää.
Niin, mä kuvittelin, että frisbeegolf on syy jännitykseen. Oikeasti syy on se, että multa on vaadittu lapsena ihan liikaa ja epäonnistuminen on ollut kauheaa. Varsinkin silloin oli kauheaa, jos minun epäonnistumisestani kärsi muu perhe. Olin syyllinen, eikä siitä tuomiosta voinut valittaa. Koska ei saanut itkeä. Eikä saanut pyytää lohtua. Eikä saanut ottaa vastaan, jos lohtua olisikin saanut.
Aikuisena sitten kun mokasin, niin opin näyttämään ulospäin, että tuntuu saatanan pahalta tehdä virheitä. Että älkää rankaisko mua siitä, koska teen sen kyllä itse. Ja voi veljet, tein itselleni kyllä pahaa jälkeä. Frisbeegolfin mokissani olin paitsi syyllinen siihen, että oma tulokseni oli huono, mutta myös siihen, että mun huono pelaamiseni hidastutti koko ryhmän pelaamista. Ja sit vielä se, että olin niin huonolla tuulella, että koko ryhmän tunnelma kärsi. Olin vain syyllinen ja koko ajan vitutti.
Siksi jokainen putti oli paljon tärkeämpi kuin mitä kukaan muu voi tietää. Ei Jiiärrä tai kukaan voi tietää, mikä symbolinen merkitys on yhdellä ainoalla mokalla koko kierroksessa. Ei vain voi, ellei ole elänyt sen ihmisen elämää, joka siitä mokastaan itkee.
Nyt just mulla on sellainen olo, että olen tehnyt sovinnon elämäni kanssa. Mä esimerkiksi pystyn kirjoittamaan mun lapsuudestani rehellisesti ja kaunistelematta julkisesti muille, tuntemattomille ihmisille. Mä en häpeä sitä, mä en pelkää että mut tuomitaan, enkä pelkää virheitäkään. Koska mä en pelkää rangaistusta niistä, en itseltäni enkä muilta.
Siksi mä uskallan pelata tätä urheilulajia, joka mulle symbolisoi mun omaa juttuani. Tää on se mun valitsema laji, johon kukaan ei ole painostanut koskaan. Olen vain joskus suorittanut sitä muille ja hakenut hyväksyntää tuloksillani. En ole kokenut ansaitsevani kiitosta, ellen ole ollut paras tai vähintäänkin onnistunut.
Olen jopa ajattelut, että en ansaitse harrastaa lajia, koska olen huono. Olen vain muiden tukkeena kierroksella ja etenkin kisoissa häiritsen muiden peliä mesoamisellani, joka johtuu huonosta pelistä, ja se jo sinänsä on epäreilua muita kohtaan. Tässä blogissakin olen puhunut, kuinka ymmärrän muiden pelaajien kiusaantumisen olevan minun vastuullani. Että mun tulee pyytää anteeksi mun mokailujani, ettei toisia nyt vain vaivaannuta katsoa mun paskaa peliäni.
Parasta on, että en enää ajattele näin. Enkä häpeä sitä, että olen joskus näin ajatellut. Koska mulla oli siihen helvetin hyvät perustelut. Jos joku kiusaantuu toisen ihmisen pahasta mielestä, niin hänen olisi syytä pohtia asiaa ajatuksella.
Hyvin kirjoitettu! Mä itse asiassa ajoin takaa sitä, mitä suossa kirjoitit. Kokemusta on itse asetetuista perfektionismipaineista, muttei ulkopuolisista paineista. Tarkoitin testauksella sitä, että jos olet sinut vaikka pikkukisan tuloksesi kanssa nyt jo, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa ensi kauden kisailussa. Ja jos on jotain kränää, sinulle jää aikaa analysoida syitä ja etsiä korjauskikka, jotta olet täydessä iskussa, kun ensi kausi alkaa. Miten päin tahansa etenetkin, onnea ja peukut ja varpaat ylös sen puolesta, että homma menee nautinnollisesti. Huom. Ilon kautta, ei välttämättä tulostason tai tuloksiin tyytyväisyyden kautta, kun ne ovat eri asia.
Itselleen nauramisen kyky on tosi iso asia tuloksen teolle tässä herkässä lajissa. Tiedän omansta kunnianhimoisuudesta ja vammojen tuloksentekokyvyn kampituksesta sen, että sipuli kuoriutuisi vielä pahemmin kuin tähän asti, kun pahimmillaan olen tehnyt ärtsyydelläni downikset muille jo nyt. Mitähän sitä tulisi, jos lastaisin itseäni ulkopuolisilla paineilla suoriutumisen suhteen? Sikäli psytyn aavistamaan, miten hurjasta tilanteesta sulla on kysyms ilman sen kokemista. Pelottavan kuulloista jo ajatustasollakin! Toivon todella, että olet pystynyt jättämään sen vaiheen taaksesi, mutta se ei ole ainoa tuloksen teon este ja siksi pidän henkisen kasvusi testausta ennen ensi kautta järkevänä. Em. syistä.
On hyvä saada todisteet kehityksestä henkisen kehityksen kasvun jatkon turvaamiseksi. Siihen nähden mahdolliset pelilliset edut ovat pieniä, mutta eikö kaikki edistys ole tervetullutta? :-) Lisää hyötyä=lisää iloa, eikö vain? Ja mitä paremmin pelaa, sitä enemmän iloa. Kuullostaa siltä, että todellakin tarvitset lisää iloa elämääsi korvaamaan lapsuuden ilovajetta. More power to you and fun as well! More laffs to you ja tyyliä laughing with you not at you.
-
Sivuhuomautuksena todettakoon, että en usko ihmisen koskaan asettavan koskaan itselleen paineita. Kyllä siinä on aina taustalla jollekin muulle tehtävä suoritus, koska ei ihminen omaa seuraansa jännitä. Ja nekin, jotka väittävät perfektionisminsa olevan sisäsyntyistä, ovat usein taipuneet myöntämään, että isälle/äitille/veljelle/alakerran pastorille/ tässä oikeastaan yritetään näyttää. Jotain omaa riittämättömyyden tunnetta koetetaan paikata sillä, että ainakin osaan heittää frisbeetä hyvin. Rakastakaa mua, kun en itse sitä tee.
Ei mulla muuta.
-
On hyvä saada todisteet kehityksestä henkisen kehityksen kasvun jatkon turvaamiseksi.
Nyt et vain selkeesti ymmärrä mitä olen kirjoittanut. Tai sitten kirjoitan epäselvästi.
Koetetaan tällain: mua ei voisi vähempää kiinnostaa "todisteet" mistään kehityksestä. Get it? Jos mä haluasin todisteita jostain, se tarkoittaisi sitä, että mä en oikeasti usko mihinkään kehitykseen, ennen kuin pääseen testaamaan jotain puttimokaa käytännössä. Kas, kun mua ei kiinnosta puttimokat. Mua ei kiinnosta testata mun pääkoppaa, koska sillä ei ole mitään väliä. Mä kyllä siedän paineita ja vaikka en sietäisikään, niin ei se mun peliäni kaada.
Avainsana on "saada". Kun saan mokata, saan suuttua, saan pelata paskasti, saan turhautua, saan olla minä. Ja sitten ei paljon kiinnostakaan, saanko vai en, ja silloin ei tule painetta mihinkään suuntaan. Mun ei tarvi asettaa itselleni mitään painetta pärjätä saati testailla sitä, miten otan vastoinkäymiset vastaan. Tai voin tietysti testailla, jos siltä tuntuu.
Mutta lähtöhtainen "testaaminen" kisoissa on just sitä paskaa, jota olen tehnyt kohta kymmenen vuoden ajan. Ei kiitos enää. Menen pitämään hauskaa frisbeegolfin parissa. En koettelemaan itseäni. En testaamaan itseäni. Se olisi taas yksi vaatimus ja pakko, joista olen juuri pääsemässä eroon. Lähden pelaamaan avoimin mielin, ja vaikka kokeilemaan uusia tapoja heittää väyliä, tai ehkä kokeilen uusi taktiikoita. Mutta en missään nimessä jaksa alkaa pelätä omia reaktioitani.
Olisiko siinä sinullekin ohjenuora?
-
Lisää hyötyä=lisää iloa, eikö vain? Ja mitä paremmin pelaa, sitä enemmän iloa.
Huoh. Ei näin.
-
Mä ainakin osaan vaatia itseltäni tasaista suoritustasoa ja eipä sitä saa aikaan, kuin tulee pelitaukoja turhan usein :-( Eli osaan kyllä ihan itse itselleni pelatessa vaatia itseltäni. Ei mulle muiden viihdyttäminen ole mitään, itselleni tätä teen. Sikäli en allekirjoita sitä, ettei itselleen voisi asettaa tavoitetta ja sitä kautta suorituspainetta.
Olen samaa mieltä siitä, että se on varmasti isompi asia elämässä ja kehityksen kannalta, että voi pelata itselleen ja saa olla oma itsensä kuin kehittää peliään.
Kaikkiin lajeihin kuuluu kehityksen testaaminen. On ymmärrettävää, että sulla on ollut lajin ulkopuolisista syistä Pavlovilaista ehdollistumista testaamisen epäonnistumisista johtuen paska maku suussa siitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö urheilullisessa kehityksessä testauksesta ole hyötyä. Vaikka se onkin sulle se vähiten merkitsevä juttu. Onhan sinulla onnistumisen tunteitakin varmasti tullut ja iloa myös testaamisesta, kun olet aiemmin kirjoittanut puntteilussa pyrkiväsi nostamaan useamman toiston tai isommilla painoilla kuin ennen kehitykstä saadaksesi. Ja todistetusti olet siinä onnistunut. Sehän on testausta ja onnistunutta sellaista, joten onnea siitä!
Ei näin sinun ei näinellesi :-) Ja huoh takaisin. On toki selvää, että erilaisille ihmisille ilo fribailussa tulee eri asioista, mutta on se jo lestadioilaista tai kulttimeininkiä, jos ei saa iloa olla ja motivaatiota menestyksen ja edistymisen kautta kele. On aivan ok ilostua kehityksestä. Kuten myös scoren tuijotuksesta, että sen takana olevan tekniikan sekä pääpelin kehityksen seuraamisesta, kun ei score aina kuvaa mokien takia potentiaalista. Ja mokia sattuu, mutta niiden syitä tunnistamalla ja niitä eliminoimalla scoretkin keskimäärin paranevat pitkällä juoksulla. Parempi score, vähempi vitutus voisi olla toinen perspektiivi paremmin pelaamiseen ja vähemmän ketutusta=enemmän iloa, eikö? Kyllä haaskaa olla pittää :-) Johtui se scoresta tai ei ja tuossa palkkaurheilijat usein haksahtavat sinne tuloslähtöisyyteen.
On tuloksen teolla merkityksensä, mutta on se vaan hienoa myös päästä vain heittämään ulos vapaana kaikesta muusta elämän painolastista ja siitä ammattilaiset eivät usein muista tai älyä nauttia. Minusta iloa kaikin tavoin on enemmän iloa=laji on vieläkin mielekkäämpi ja kivempi. YMMV ja se on aivan ok olla eri mieltä. Ei kaikkien tarvitse samoista asioista nauttiakaan, kukin taaplaa tyylillään. Valmennuksellisesti ja pelissä kehittyminen on eri asia kuin ilon saaminen ja henkinen kehittyminen, mutta on niissäkin osittaista päällekkäisyyttä. Riippu ihan tavoitteista, kannattaako käyttää normaaleja treenimetodeja tosin. Entä jos saisit samanlaisia onnistumisen ja ilon tunteita fribailusa testaamisesta nyt, kun on edellytyksiä parempaan, kun aiemmin tällä kaudella, kun olet tehnyt läpimurtoja niin, että voisit keskittyä puhtaasti urheilulliseen kehitykseen aivan kuin punttisalilla? Sehän voisi vaikka onnistua, jos kokeillet, kun edellytyksesi ovat parantuneet. Eihän se mikään pääpointti ole, mutta ei se paljon maksa kokeillakaan. Ei mulla tästä sen enempää, ugh olen puhunut.
-
Mä oon niin paljon korkeammalla tasolla kuin, että "hyvä tulos=hyvä mieli". Pelaa sä silleen ja pidä hauskaa niin, että sun onnellisuutesi ja tyytyväisyytesi itseesi on kiinni niinkin ailahtelevaisesta asiasta kuin tulos.
Anna mä pidän hauskaa silloinkin, kun pelaan huonosti, jookosta?
-
Anna mä pidän hauskaa silloinkin, kun pelaan huonosti, jookosta?
Miljoona peukkua tälle. Tää on se asenne mikä tuntuu monelta unohtuvan radalla, vaikka olis vain casual kiessiä heittämässä. Joo, itsekin guilty. Mut yritän parhaani että pysyis positiivisena.
-
Tänään tuli todistettua ainakin se, että huono mieli=huono tulos. Niin se vain on, että jos miettii pelatessaan kaikkia muita asioita kuin seuraavaa heittoaan, ei pelaamisesta tule yhtään mitään.
Olen kesän aikana oppinut handlaamaan kaikkea pelaamiseen liittyvää siten, että tarkkailen mielentilaani ja reaktioitani kulloisenkin onnistumisen/epäonnistumisen jälkeen. Annan gripparin tulla, kuten annan muidenkin huonojen heittojen vain tulla. Jokainen heitto on hyvää tutkimusmatskua siitä, miten väylä tulisi heittää tai heitto suorittaa. Olen myös aidosti kiinnostunut siitä, mitä mielessäni kulloinkin tapahtuu. Ei siksi, että voisin jotenkin kontrolloida mieleni liikkeitä, vaan siksi, että tietoisuus lisää ymmärrystä itsestäni. Ja täten tunteet on helpompi hyväksyä. Joku voisi kutsua tätä prosessia yksinkertaisesti keskittymiseksi.
Olen useasti harmitellut ääneen sitä, että en enää saa minkäänlaisia kiksejä esimerkiksi 30 metrisestä putista tai holarista. Ne eivät tunnu juuri missään, koska pelaan aina kierrostulosta. Silloin yksikään irrallinen heitto ei ikään kuin merkitse mitään, koska kierros on ohi vasta kuin viimeinen putti kilahtaa. Sitä ennen on turha juhlia mitään, edes holareita.
Eräs viisaimmista ihmisistä totesi tähän pohdintaani kysymällä, että miksi sitten murehdin niin paljon yksittäisiä epäonnistumisia? Miksi se yksi OB-heitto on sitten niin merkittävä, jos kerran sillä yhdellä holarilla ei ole väliä? Se kysymys herätti. Kiitos.
Se on helvetin hyvä kysymys, ja siihen voin vastata vain toteamalla olevani höntti. Pelaajan, joka ei anna itsensä iloita onnistumisista, ei tulisi sallia itselleen myöskään harmittelua epäonnistumisista. On väärin hallita tunteitaan yhteen suuntaan, iloon, mutta sallia itselleen epäonnen tunteet. Entä jos vain sallisi kaikki tunteet?
Antaisi tunteiden tulla ja mennä vapaasti niin, että ne vain piipahtavat tuomassa oman mausteensa elämään ja kierrokselle. Silloin kun tunteitaan ei tarvitse kahlita, niitä ei myöskään pelkää eivätkä ne tule holtittomasti ja hallitsevasti päälle. Ja silloin ne eivät pääse vaikuttamaan suoritukseen läheskään niin paljon kuin jonnekin sisälle padottuna, raskaita kahleitaan viilalla irrotellen. Jokainen varmaan tietää sen, kun tyytyväisyyden tunteessaan alkaa yhtäkkiä räimiä mihin sattuu, koska ei kestä onnistumisen tunteen tuomia paineita. Kiukkuisenakaan ei pelaamisesta tule usein mitään. Silloin kun hyväksyy olevansa tunteikas eikä ala väkisin painaa mitään tunnetta piiloon, mikään tunne ei jää päälle pilaamaan peliä. Tulos paranee, kun voi pelata tyynesti.
Ja tämä pätee myös blogini alkuperäiseen kysymykseen. Jos Griplockia pelkää, se tulee aina yllättäen. Jos sen antaa tulla ja sen sallii itselleen, se ei koskaan ota yllättävää niskalenkkiä ja pilaa peliä. Aloitin blogini toteamalla, että mitä pelkää, sitä on tutkittava. Grippari oli minulle sellainen pimeä huone ja avaamaton ovi, johon ei saa koskaan mennä, sillä huhujen mukaan siellä on jotain pelottavaa. Sellaisen huoneen jatkuva tiedostaminen on hallitseva asia, koska sen salaisuus vaivaa niin kauan, kunnes sen ottaa pelkäämättä tarkasteluun. Avasin tuon pelottavan oven vain todetakseni, että huoneessa on melkoisen paljon pölyä ja monta ruostunutta ja haisevaa roskapönttöä, mutta siivoamalla siitä saisi ihan viihtyisän työhuoneen.
Olen jo vienyt roskat ja pyyhkinyt pölyt. Seuraavaksi on moppauksen vuoro.
-
Toistan itseäni, mutta hyvin sanottu.
-
^^ Helposti yksi parhaista blogiteksteistä!
Tossa oli Jaanilla tosi monta juttua joihin on helppo samaistua... ja joiden kanssa varmasti yksi jos toinenkin painii (tai on ehkä paininut).
En enää saa minkäänlaisia kiksejä esimerkiksi 30 metrisestä putista tai holarista. Ne eivät tunnu juuri missään, koska pelaan aina kierrostulosta. Silloin yksikään irrallinen heitto ei ikään kuin merkitse mitään, koska kierros on ohi vasta kuin viimeinen putti kilahtaa. Sitä ennen on turha juhlia mitään, edes holareita.
Ennen ajattelin juuri näin (jopa höntsäkiessillä) ja manasin jokaista virhettä (tottakai tulee edelleenkin välillä sorruttua tähän), mutta nykyään osaan olla iloinen jopa niistä pienistä yksittäisistä onnistumisista... jos en aina näkyvästi ja kuuluvasti niin ainakin sisäisesti hiljaa juhlien. Vanha "ei se määränpää vaan se matka" -sanonta pitäis toimia tässäkin tapauksessa ;)
-
Kiitos vain samanmielisyydestä. Nämä asiat alkavat vasta pikkuhiljaa aueta enkä ole varma, voinko elää niin kuin saarnaan. Nämä kaikki blogissani ilmi tulleet asiat voi siirtää suoraan elämään, joka on mielestäni vielä aika paljon tärkeämpää kuin frisbeegolf.
Nyt just tosin tuntuu taas siltä, että tästä hommasta ei tule yhtään mitään. Jossain vaiheessa pitää palata vanhoihin teksteihin ja katsoa, onko silti jotain kehitystä ajattelussa tapahtunut, vaikka nyt juuri tuntuukin siltä kuin olisin palannut vuoteen 2000 ja ekoihin kiukun täyteisiin kisoihin ja niitä ympäröineisiin fiiliksiin muussakin elämässä.
Syyt ovat tosin tiedossani. Sinänsä tämäkin vatvonta on auttanut tunnistamaan ajattelunsa kuoppia, syitä ja seurauksia. Siinä on jo avaimet. Vielä pitäisi osata käyttää niitä.
-
Riko nyt vähintään mun höntsäkisaenkat 507,5 kiloa.
Juu, kiitti nyt vain tuostakin. :D
Se on toi perkeleen kyykky, mikä lagaa 20 kiloa suhteessa muihin liikkeisiin.
Tähän on pakko vielä kommentoida, että huomasin jo sali hommistakin tulevan ihan vähän liian vakavaa ja tavoitteellista puuhaa. Täten päätin laittaa tavoitteet tauolle ja tehdä salilla paljon rennommin ja ihan sama mitä, kunhan väsyy ja hikeä pukkaa.
Nyt ei ole tavoitteiden aika. Nyt on relaamisen ja matkanteon aika. Tavoitteet tulevat saavutetuiksi kyllä myöhemminkin.
-
Yllättävän vähän interaktiivisuutta tämä blogi on herättänyt...
Piti kirjoittamani empaattisuudesta.
Kuten jo monesti olen maininnut, omassa pelissäni yksi iso osa on ollut pelikaverit ja niiden oletetut reaktiot. Pelaamistani on monesti häirinnyt aivan valtavasti se ajatus, että olen niin paska, että muita alkaa häiritä se. Että viivytän peliä, kun menee niin huonosti, tai jos grippailen korilla, aiheutan vaivaantumista.
Ehkäpä aiheutankin, mutta se ei ole minun vikani, jos ihminen vaivaantuu huonoa peliä nähdessään. Niin kuitenkin olen ajatellut männä vuosina. Kyse on siitä, että olen kokenut olevani vastuussa muiden ihmisten ajatuksista ja hyvinvoinnista. Se johtuu siitä, että on oppinut tarpeen tulla itse kontrolloiduksi ja myös tarpeen kontrolloida muita ihmisiä. Siksi olen kokenut oikeudeksi ja jopa velvollisuudekseni häiriintyä muiden ihmisten typeryydestä tai mistä tahansa asiasta, joka ei ole täysin mun ajatusteni mukainen. Olen kokenut, että sille pitäisi pystyä tekemään jotain, vähintäänkin puhua järkeä tai keskustella asiasta, jotta voisin sanoa oman mielipiteeni.
Paskaa.
Koska olen ajatellut noin, olen myös antanut oikeuden muille ihmisille häiriintyä itsestäni. Silloin alkaa helposti varoa itseään, jottei vain antaisi itsestään ulos mitään sellaista, että joku voisi häiriintyä. Siksi on helvetin kova homma ollut pitää kiukkua sisällään, ja olen aina tuntenut tosi huonoa omatuntoa, jos olen ajautunut murjottamaan huonon kiessin aikana. Koska se varmasti häiritsee muita. Peli ei muuten parane sillä, että miettii koko ajan muita.
Tämä ei liity vain siihen, että pelkää häiritsevänsä muita. Tämä johtaa myös siihen, että kokee olevansa jatkuvan tarkkailun alla. Silloin ei suorita pelaamista vain itselleen, vaan myös ja jopa ennen kaikkea muille. Se lisää paineita, koska luulee muita kiinnostavan jotenkin todella paljon se, mitä nyt juuri teen. Jopa se, mitä ajattelen.
Mä olen ollut oikein malli-ihminen ja auttanut koko ajan muita. Olen pitänyt perhettä kasassa olemalla helppo lapsi, olen ollut hiljainen ja vaivaton enkä taatusti koskaan rettelöinyt missään. Etten vain olisi vaivaksi. Myöhemmin opin potemaan huonoa omaatuntoa siitä, jos en jotenkin pysty auttamaan vaikkapa tuiki tuntematonta ihmistä, saati sitten kavereita.
Viime talvena löysin kännykän kadulta. Se oli pois päältä, mutta kuvasta näin ja kännykän väristä päättelin (stereotyypittäjä kun olen), että puhelin kuuluu jollekin naiselle. Halusin selvittää, miten sen saisin omistajalleen takaisin. Arvasin pin-koodin kahdesti väärin. Omalla Sim-kortilla sain auki, mutta puhelimessa oli oma lukko. Menin sen kanssa Nokian kauppaan kyselemään, olisiko mitään mahdollista kräkätä sitä päälle. Ei olllut. Seuraavaksi liimailin lappusia lähialueen bussipysäkeille, että puhelin on löytynyt ja sen saa soittamalla minulle.
Parin päivän päästä puhelimeni soi, ja pääsin palauttamaan sen. Ikionnellinen omistaja survoi 20 euroa löytöpalkkiota käteeni kahdesti kieltäydyttäni mistään rahasta.
Eihän vaiva ollut iso, mutta enpä tiedä... koin todella paljon paineita siitä, että koska minä - hyvä ja avulias ihminen - löysin puhelimen, niin minä sen joudun myös oikealle omistajalleen palauttamaan itseäni säästämättä. Se on minun syyni, jos tuo tyyppi menettää puhelimensa.
Tuntuu kuin päähenkilöstä Albert Camus'n kirjassa Putoaminen. Hän kertoo viimeiseen asti välttelevänsä kulkemasta silloilla iltaisin, jottei vain joutuisi todistamaan itsemurhayritystä, koska silloin hänellä olisi velvollisuus hypätä perään ja riskeerata oma henkensä jonkun tuntemattoman ja kuolemaa haluavan ihmisen vuoksi. Hän ei vain voisi antaa sitä itselleen anteeksi, jos ei uhrautuisi.
Samalta on tuntunut. Tuntuu, että olen ollut vastuussa siitä, mitä muut ihmiset tuntevat ja ajattelevat. Ja kun pelaan, en ole vain heittämässä pannua huvikseni. Olen jopa näyttämässä omaa ja jossain määrin hyväksi opeteltua tekniikkaani aloittelijalle, näyttämässä esimerkkiä junnuille, välttämässä aiheuttamasta kiusallisia hetkiä ryhmäkavereille, tekemässä huipputulosta vittumaiselle yli-minälleni (joka ei ole minä vaan minulle lapsena syötetty suoritusvahti), ja vasta viimeiseksi pitämässä hauskaa. Ja jos olen pelannut huonosti, niin olen epäonnistunut kaikessa: tekniikka on ollut paska, käytökseni luultavasti epäesimerkillistä, tunnelma on ollut kiusaantunut ja tulos on tehnyt minusta taas vähän huonomman ihmisen ja laskenut arvoani muitten silmissä.
Mutta hei, onneksi mä olen sitten oppinut auttamaa kaikkia muita tekniikka-asioissa, millä olen anonut anteeksi sitä, etten ole muuten pärjännyt tai käyttäynyt hyvin. Itse ajattelen, että oma vastuuntuntoni on seurausta siitä, että olen kokenut itseni niin riittämättömäksi, että olen alkanut hoidella muitten ihmisten hankaluuksia ja ajatellut, että minusta ei ainakaan saa olla mitään vaivaa.
Olen joskus jopa denffannut muutamaan kertaan, kun olen kokenut itseni lähinnä vaivaksi muille. Ettei tarvitse katsoa niin pahaa peliä.
Koeta siinä mielentilassa nauttia yhtään mistään.
-
Tunnistettavia tuntemuksia monella tapaa, joskin itselläni vähän eri lähtökohdista syntyneet (ja sulla tuntuis olevan nuo probleemit potenssiin kymmenen). En nyt lähde avautumaan, mutta kävin aika syvällä vastaavien ajatus- ja toimintamallien kanssa joitakin vuosia sitten ja paraneminen otti aikaa -- vuosia. Rajusti on tultu ylöspäin ja nykyään helpottunut olo noista kuvioista. Jos asiat tunnistaa ja tunnustaa, niin muutos parempaan on väistämätön. Sikäli mikäli, kun paranemisprosessiin suostuu lähtemään mukaan. Moni lähtee vasta, kun kipu on tarpeeksi kova. Helpompi tie, kun on turruttaa tunteet ja painaa ajatukset taka-alalle... kuka milläkin keinoin.
Tsemppipotku persiille siis vaan. Anna muutokselle aikaa ja ota takapakki-askeleetkin vastaan, kun niitä tulee (ja niitä tulee). Riittää, että suunta on oikea -- näyttäis olevan. Valmiiksihan emme koskaan tule, mutta se on hieno hetki, kun kerrat katsot taaksepäin ja huomaat, että noilla jutuilla ei ole enää valtaa. Ovat muistoja vain, voimattomia ja alati haalistuvia.
Ja mitä frisbeegolffiin tulee, niin laji on kyllä loistava peili ja kamppailukenttä omaan henkiseen kasvuun. Fribakentällä paljastuu usein minkälaisia me oikeasti olemme. Ja kun näemme itsemme tästä peilistä, se antaa mahdollisuuksia muutokseen. Hieno laji. Kertakaikkiaan.
-
Kiitos palautteesta. Muuten, mä kannustan ihmisiä vastaamaan mulle ja esittämään vaikka kysymyksiä. Itse painin useita tunteja päivässä näiden mietintöjen kanssa, olen viisi vuotta käynyt psykonalayysissa ja jauhan näitä kokoajan. Mulla saattaa olla jotain tietoa tai joitain näkemyksiä, joista voi olla iloa.
Kantsii vaikka perustaa feikkinimimerkki, jos ja kun ei halua omalla nimellään kirjoitella. Mä halusin nimenomaan omalla naamallani kirjoittaa, koska pidin tärkeänä tulla omana itsenäni ongelmieni kanssa esille.
Frisbeegolfin osalta lähdin paranemisprosessiin liian myöhään. Tai ei! Lähdin silloin, kun sen aika oli oikea.
Elämäni osalta otin itseäni niskasta kiinni huomattuani pilaavani pari- ja ihmissuhteeni järjestelmällisesti olemalla sietämätön ihminen. Hankala jätkä, joka purkaa oman päänsä ahdistusta olemalla kusipää. Kun tulee tarpeeksi monta paniikkikohtausta, raivokohtausta ja depressiokautta peräkkäin ja lyhyellä varoitusajalla, oli vain pakko alkaa setviä seittejään. Siitä oikeastaan alkoi pitkä alamäki elämässä ja peleissä, joka pelien osalta kulminoitui viime kesään, elämän osalta tähän kesään. Osin siksi, että en päässyt asioitani karkuun kisamatkoille ja pystynyt vain peittämään ongelmiani pelaamisen käsittelyllä.
Tässä sitä ollaan. Suunta on selvä. Pää ei.
-
Kaikillahan meillä on omat luurankomme kaapissa tai seittimme selvitettävänä. Itse olen omista ongelmista saanut tehtyä vahvuuksia ja osittain ehkä se on ollut osa keino selviytyä epämielyttävyyksistä.
-
Olen joskus jopa denffannut muutamaan kertaan, kun olen kokenut itseni lähinnä vaivaksi muille. Ettei tarvitse katsoa niin pahaa peliä.
Ite käynyt parit kisat ja pelannut tosi huonoa peliä, mutta en mä sen anna häiritä. Jos jonkun keskittyminen häiriintyy siitä, että mä olen paska pelaaja niin ei se mun mielestä ole mun syy, vaan se on sen toisen heikkous että ei pysty pitämään omaa peliään kasassa. Turhaan sen takia alkaa muilta anteeksi pyytelemään, ei tää frisbeegolf niin vakavaa ole, päinvastoin, tänhän pitäs olla rentoa mutta turhan usein se tuntuu porukalta häviävän.
Ite välillä pelaan kanssa huonoa peliä jos ryhmässä on heikompia pelaajia mukana, enkä mä nää sitä niitten syynä vaan omana heikkoutena. Hyvänä päivänä kun on tosi keskittyny/tärkeä kisa pystyn sulkemaan kaiken ympäriltä pois ja keskittymään täysillä omaan peliin.
-
Olen joskus jopa denffannut muutamaan kertaan, kun olen kokenut itseni lähinnä vaivaksi muille. Ettei tarvitse katsoa niin pahaa peliä.
Ite käynyt parit kisat ja pelannut tosi huonoa peliä, mutta en mä sen anna häiritä. Jos jonkun keskittyminen häiriintyy siitä, että mä olen paska pelaaja niin ei se mun mielestä ole mun syy, vaan se on sen toisen heikkous että ei pysty pitämään omaa peliään kasassa. Turhaan sen takia alkaa muilta anteeksi pyytelemään, ei tää frisbeegolf niin vakavaa ole, päinvastoin, tänhän pitäs olla rentoa mutta turhan usein se tuntuu porukalta häviävän.
Ite välillä pelaan kanssa huonoa peliä jos ryhmässä on heikompia pelaajia mukana, enkä mä nää sitä niitten syynä vaan omana heikkoutena. Hyvänä päivänä kun on tosi keskittyny/tärkeä kisa pystyn sulkemaan kaiken ympäriltä pois ja keskittymään täysillä omaan peliin.
Kaikilla on omat kykynsä ja rajoitteensa. Mailma antaa mielikuvia kuinka tulisi toimia. Toiset ei halua ja toiset ei pysty.
-
Olen joskus jopa denffannut muutamaan kertaan, kun olen kokenut itseni lähinnä vaivaksi muille. Ettei tarvitse katsoa niin pahaa peliä.
Ite käynyt parit kisat ja pelannut tosi huonoa peliä, mutta en mä sen anna häiritä. Jos jonkun keskittyminen häiriintyy siitä, että mä olen paska pelaaja niin ei se mun mielestä ole mun syy, vaan se on sen toisen heikkous että ei pysty pitämään omaa peliään kasassa. Turhaan sen takia alkaa muilta anteeksi pyytelemään, ei tää frisbeegolf niin vakavaa ole, päinvastoin, tänhän pitäs olla rentoa mutta turhan usein se tuntuu porukalta häviävän.
Ite välillä pelaan kanssa huonoa peliä jos ryhmässä on heikompia pelaajia mukana, enkä mä nää sitä niitten syynä vaan omana heikkoutena. Hyvänä päivänä kun on tosi keskittyny/tärkeä kisa pystyn sulkemaan kaiken ympäriltä pois ja keskittymään täysillä omaan peliin.
Kaikilla on omat kykynsä ja rajoitteensa. Mailma antaa mielikuvia kuinka tulisi toimia. Toiset ei halua ja toiset ei pysty.
Tottakai, niinkun sä tossa aikaisemmin mainitsitkin niin niistä heikkouksista vaan pistäis saada tehtyä vahvuuksia.
-
Puretaas tähän vähän omia näkemyksiä asiasta ja sen vierestä (enemmän vierestä).
Itellä oli lapsena ja nuorenpana kun nyt ihan älytön voittamisenhalu, se meni kaiken edelle. Korttipelissä ja muissa piti yrittää soveltaa sääntöjä sen mukaan, miten mä pärjäsin. Häviiminen missään ja kenellekkään ei ollut vaihtoehto, aina piti olla parempi kun muut ja näyttää se kaikille. Täähän oli omalla tavalla kauhee voimavara tietyissä asioissa, jossa määrätietosesti halus päästä eteenpäin. Toisaalta olin myös samalla se paska tyyppi, joka aina keksi uusia sääntöjä kun ei voittanu.
Parikymppisenä kun tajus, että ei musta enää mitään ammattilaista missään muussa tuu kun omassa työssä. Se pakollinen voittaminen kaikesta katos. Tietysti pelatessa mitä tahansa on voitontahtoa mutta ei sellasta sairasta. Sen tilanteen jälkeen on ajatukset kääntyny siihen suuntaan että, onko tällä oikeesti mitään väliä miten mä pelaan ja mitä mä teen kun kuitenkin aamulla herään töihin tekemään sitä missä mä oon se ammattilainen.
Oon yrittäny oppia siihen että kun mennään pelaamaan niin pidetään siellä hauskaa, jutellaan kaverien kanssa, heitetään läppää ja vähän vinoillaan hyvässä hengessä.
Jos ne pelit menee perseelleen niin ainakin ois ollu hauskaa, ei tää niin vakavaa loppujen lopuks ole.
Omalla tavalla sitä välillä toivoo että, se voittamisen tahto ois edelleen samaa luokkaa kun sillon nuorena. Tiedän vaan että, mun on paljon parempi ja hauskempi harrastaa tätä lajia niin et tää on vaan hyvä harrastus, mitä tehdään monen muun asian takia ku se et olis kaikkia muita parempi.
Kilpailu on kilpailua mutta ei sen aina tarvii olla vakavaa, vaikka se välillä harmittaakin niin pitää muistaa se mikä täs on parasta!
Ps. Ei liittynyt ehkä niin paljon sun asioihin minkä kanssa painit mutta toivotaan että sait näkökulmia asioihin.
-
Ps. Ei liittynyt ehkä niin paljon sun asioihin minkä kanssa painit mutta toivotaan että sait näkökulmia asioihin.
Jokainen näkemys ja kommentti antaa uusia ajatuksia.
Itsellänihän on edelleen hyvinkin voimakas kilpailuvietti ja voitontahto. Se ei ole poistunut mihinkään. Olen vain ehkä päässyt eroon siitä, että määrittäisin omaa ihmisarvoani tulosten perusteella, tai että pelaisin vain menestyäkseni. Enää ei ole siis pakko pärjätä tai pelata. Saan pärjätä, jos niin käy.
-
Tervehdys!
Eilen vasta törmäsin tähän "naruun". Jaani on avautunut oikein kunnolla,aika huimaa tarinaa. Kun kesällä kutsuin Jaanin Nurmigolfin kutsukilpailuun, niin kerroit pitäväsi välivuotta, mutta lupasit silti harkita osallistumista. Ilokseni osallistuit tapahtumaan, mutta enpä tajunnut kuinka vakava syy oli empimisesi taustalla. Tekstejäsi luettujani ymmärrän nyt että vaati varmaan aika paljon lähteä silloin mukaan.
Tsemiä vaan ja toivottavasti löydät peli ilon uudestaan! Ja vaikka frisbeegolf on mahtava laji, niin ei se kuitenkaan ole maailman tärkeintä.
T.-väykkä -
-
Kiitos, Väykkä.
Olivat oikein mukavat kisat. Kerrankin onnistuin pelaamaan ilman pienintäkään yritystä tai turhaa väkinäisyyttä, koska tällä kertaa tuloksella ei ollut mitään väliä. Kunhan pelasin ja kokeilin. Kivaa oli myös pelata vanhojen tuttujen kanssa ja nähdä muitakin konkareita kisaamassa.
Tällaiset tapahtumat ovat tervetulleita jatkossakin. Ja kyllä sinne golfkeskukseen vielä joskus pitää oikein kunnolliset isot kisat saada.
-
Mielenkiinnolla olen seurannut Jaanin blogia. Omien pelivuosien aikana ollaan aina silloin tällöin satuttu samaan ryhmään.
Mieleen on kyllä jäänyt sellainen onnistumisen pakko, joka ei tahdo tietenkään ruokkia sitä onnistumista.
Hienoa kuulla jos siitä on päässyt eroon tai ainakin parempaan tilanteeseen :)
Jokainen painii omien juttujensa kanssa pään sisällä ja yksittäiseen heittoon keskittyminenhän tässä on olennaista, mutta ei todellakaan aina yksinkertaista. Tsemppiä jatkoon :)
-
Tässä kun koko elämä on syksynä mennyt sekaisin ja pää siinä samalla, olen alkanut myös pelata todella epävarmasti. Olen alkanut saada taas mielikuvia, joissa kiekko jää käteen tai lipsahtaa. Jos vaikka katson jotain kisavideota, alan samastua pelaajiin ja koen usein puttitilanteet niin, että minulla jäisi tuossa kohtaa käteen.
Man, that's fucked up!
Olen käynyt kahdesti pelaamassa tässä kuussa. Kiessi Kivikossa oli varsin hauska, koska lähes jokainen putti tuntui ihan paskalta, mutta sattui menemään sisään ihan puhtaasti. Sain myös gripparin, en pahan, mutta kuitenkin. Otin Mikon kanssa pientä tuloskisaa, ja johdin melkeinpä alusta asti yhdellä/kahdella heitolla. Väylällä 13 tyyppi avasi tolppaan, minä kuuteen metriin. Sanoin jo ääneen, että nyt jos tämän mokaan, tulee Miko tasoihin ja aivan varmasti ohi. Arvaahan sen, miten siinä kävi...
Sain tosin paluuputin sisään, vaikka llähes poikkeuksetta gripparin jälkeen alkaa ralli. Hävisin kierroksen. Putti hajosi ko. tapauksen jälkeen pahasti.
Männä (hyh, mikä sana) sunnuntaina kävin testaamassa about Suomen parhaaksi radaksi tituleeratun Kisakeskuksen. En tykännyt, mutta on keskeneräinen, niin ei siitä enempää.
Lämppäsin puttia ja homma kulki. Kiessillä en sitten saanutkaan yhtään yli kuusimetristä sisään. Kerran heitin ihan rennosti bägiselässä kolmesta metristä ohi. Ei siis ollut edes mikään hälläväliä-heitto, en vain jaksanut nähdä vaivaa. Se söi miestä, sillä olen vannonut, etten heitä huolimattomasti noin enää IKINÄ. No, lupaukset on tehty rikottaviksi. Pitäisi vain pelailla kuten huvittaa eikä hikoilla moisia hupikiessejä tuon vertaa, mutta se nosti verenpainetta kai liikaa. Siihen syssyyn kun lisätään huono keli ja pettymys radasta, alkoi huumorimittari vetäytyä pakkasen puolelle.
Seuraavalla väylällä nimittäin otin puttirallin birdiestä bogiin, vaikka olin about kuudessa metristä. Tässä vaiheessa alkoi kaali kuoria jo. Seuraava väylä pelattiin asfalttitien reunaa, mikä on vain rikos lajia kohtaan. Ok, väylä ei jää sellaiseksi, mutta sen kuulin vasta myöhemmin... Koska tieto ei ollut saavuttanut minua ajoissa, olin jo valmiiksi kipinöissä ennen avausta. Heitin luonnollisesti vähän liikaa kääntäneen heiton, joka ihanasti rahisi mustaa pikeä pitkin 15 metrin matkan ja jäi outtiin. Kiinnosti siinä vaiheessa lähinnä heittää bägiä ja huutaa. Minkä sitten teinkin. Vittu. Pitkästä aikaa.
Otin tuplabogin siihen.
Seuraavalla väylällä, 15, heitin tuttuun tapaan lievässä tuohtumustilassa aivan saatanan hyvän ja pitkän heiton lähes keskelle väylää jonnekin 130 metrin kohdalle. Eipä siinä mitään, tunne meni ohi ja peli saattoi jatkua hyvässä hengessä.
Mitä jäi käteen?
No, ainakaan mikään kiekko ei jäänyt käteen paitsi ehkä viimeinen avausheitto väylällä 18. Käteen jäi korkeintaan se, että olen taas psyykannut itseni epävarmemmaksi puttaajaksi jo mielikuvien tasolla. Tai sitten mulla oli vain huono päivä, mitä toivon sen olleen.
Joka tapauksessa draivasin millä tahansa mittapuulla helvetin hyvin ottaen huomioon lumitilanteen, paksut vaatteet ja tuohtumustilan. Itse asiassa toi viimeinen on vain plussaa siihen hommaan. Harmi, että putissa se toimii päinvastoin.
-
Viimeiset kaksi kierrosta olen putannut kuten vanhaan malliin. Ensin jää sormiin kiinni, sitten irrotan niin, ettei varmasti jää kiinni vaan kiekko silleen huljahtaa kädestä löysästi. Yhtä kaikki, koriin se ei mene. Se menee maahan. Kuten mielenikin.
Että näillä eväillä kohti ensi vuotta.
Onneksi nautin pelaamisesta, enkä tuloksesta. Kesällä voi katsoa puiden oksia ja luontoa, ehkäpä kuunnella linnunlaulua. Kiessitauolla voi syödä jäätelöä ja miettiä kaikkea muuta kuin pelaamista, koska selkeesti pelaaminen ei ole se asia, jota mun kannattaisi miettiä.
Onneksi on ilon aiheitakin. Draivaan paremmin kuin kukaan muu*. Siitä taputus olalle ja äänekäs henkselinpaukautus.
*vitsivitsi, en draivaa
-
Njaa, määki meinasin et jos hommais I THROW FARTHER THAN YOU Crush paidan ja laittas vaan lisäks selkään että AND I AM A BIG FAT LIAR ;)
-
Taidat sä vähän tosissasi Jaani olla ja "ihan" syystä!
-
Yritin nopealla 15 sivun kahlauksella päästä jyvälle, mistä on kysymys. En kyllä kaikkea ole vielä lukenut. Ymmärsin että seilataan jossain yleisen itseluottamuksen (tai sen puutteen), jännittämisen ja "yliajattelemisen" vesillä ja siinä, miten se näkyy frisbeegolfissa juuri puttitilanteessa. Ja epäonnistumiset muistuvat mieleen seuraavassa puttipaikassa, mikä muodostaa tietynlaisen kierteen. Voi olla tosiaan helppoa neuvoa sivusta että "älä ajattele mitään, laitat vaan sisään", mutta omien kokemuksieni mukaan mielen tyhjentäminen on pirun vaikeeta. Ja monille ehkä täysin mahdotonta ja vähintäänkin se on helppoa mogata.
Mä oon frisbeegolfin ohella, erityisesti menneinä vuosina, pelannut pöytälätkää (Stiga :) ) kilpailumielessä, ja maajoukkuepaitakin löytyy kaapista. Oon jonkin verran tuonut niissä kuvioissa oppimiani henkisiä/psyykkisiä oivalluksia mukanani fribarundille. Siinä missä frisbeegolfissa on putti ja koriksessa vapaaheitto, pöytälätkässä on sentterikikka. Eli jokin yksittäinen "perussuoritus", joka vaatii keskittymistä ja motoriikkaa. Sentterikikalla ohitetaan maalivahti pyöräyttämällä kiekko sentteriuralta ensin sivuun ja sitten vastakkaiseen suuntaan pyöräyttämällä laukaistaan ohi veskarin. Kikka tehdään (kumpaan tahansa nurkkaan) niin nopeasti, että vastustaja ei ehdi siihen reagoimaan. Kikan suorittaminen vaatii erityistä herkkyyttä sormista, ja voit kuvitella että paineen alla (esim. pakkovoitto heikommasta pelaajasta) kikan tekemisestä muodostuu painajainen. Kädet hikoaa eivätkä tottele, kun kaikki keskittyminen purkautuu tyyliin 0,3 sekunnin kaksiosaiseen suoritukseen. Ja pahimmassa tapauksessa vastustajan puolustus on sellainen, että maaleja voi tehdä vain sentterillä.
Jossain vaiheessa keksin, että jos liitän kikan osaksi suurempaa kokonaisuutta, jonka muut osat eivät voi epäonnistua, voin siirtää ison osan ajatuksista pois varsinaisesta kikasta ja jättää sen lihasmuistin huoleksi. Aloin tehdä senttereitä joko suoraan vauhdista tai pienillä hämäysliikkeillä, ja musiikin harrastaja kun olen, välillä laskin mielessäni tahtia 1, 2, 3, 4 ajoittaen sivuttaissiirron juuri ennen nelosta ja varsinaisen laukaisun neloselle.
Frisbeegolfin puolella "kokonaisuus" vastaa tietysti tarkkaa rituaalia, jonka suorittaa joka kerta identtisenä. Oma pääni ei ole vielä fyysisiä rutiineja tehdessä tyhjentynyt, vaan siellä on elämöinyt ajatuksia kuten "mitä jos rollaa" tai "enkkarundi". Kun olen tajunnut, että en saa päätäni tyhjennettyä ajatuksista, olen syrjäyttänyt ne muilla ajatuksilla (vrt. neljään laskeminen pöytälätkässä). Päänsisäinen rituaali, jota olen toteuttanut (spini)putin yhteydessä on kutakuinkin seuraava:
- Kädessäni on kiekko. Edessä on kori. Kiekosta koriin johtaa noin korin levyinen putki/tunneli. Korin takana on puuseinä. Kiekko tunnelia pitkin ketjuihin.
Eli vähän tollasella hassulla putkiaivo/putkinäkö/koria tunnelin päässä -psyykkauksella yritän sulkea kaiken epäoleellisen pois mielestä. Luon tavallaan muutamaksi sekunniksi universumin, jossa ei ole mitään muuta kuin minä, kori ja putki välissä. Takaseinä vain siksi että uskaltaisin oikeasti yrittää. Jos pystyn putin aikana luomaan tuon ympäristön, en voi ajatella samaan aikaan muuta. Tärkeintä on, että tuossa "todellisuudessa" kiekko ei voi muuta kuin mennä koriin. Mulla on itellä nyt ollut haasteena toteuttaa tuota tunneliajatusta, kun oma puttityyli on muuttunut niin että kiekko lähtee hieman sivusta. Mutta jotain mä siihen vielä keksin. Yksi osoitus tuon psyykkauksen toimivuudesta kuitenkin on, että olen monesti kesken rundin saanut putin korjattua palauttamalla tuon mieleen. Se kun tuppaa välillä unohtumaan. Väsyneeseen käteen tosin ei auta mikään.
Tää tuli mieleen, kun katsoin tuota Tammisaaren pätkää. Sun putti lähtee äkkinäisellä käden liikkeellä ja varmasti pienikin tuulahdus aivopierusta vaikuttaa lopputulokseen. Ehkä olet jotain äsken mainitun tyylistä jo kokeillutkin? Onnistuuko ajatusten syrjäyttäminen korvaavalla matskulla :)?
-
Tää tuli mieleen, kun katsoin tuota Tammisaaren pätkää. Sun putti lähtee äkkinäisellä käden liikkeellä ja varmasti pienikin tuulahdus aivopierusta vaikuttaa lopputulokseen. Ehkä olet jotain äsken mainitun tyylistä jo kokeillutkin? Onnistuuko ajatusten syrjäyttäminen korvaavalla matskulla :)?
Onneksi olen tuosta Tammisaaren pätkästä oppinut paljon. Ensinnäkin heitän siinä todella jäykästi kaikkiaan. Puttaaminen on vain hirveetä, vaikka ihan hyvin se tuossa videolla meneekin. On olemassa kaikenlaisia kikkoja ja ajatusleikkeijä, joilla monet ovat saaneet apua ongelmiinsa. Minun ongelmani eivät valitettavasti ratkea sillä, että tarraudun kiinni johonkin kaavaan, sillä olen elämäni aikana joutunut aivan liikaa tarrautumaan kaavoihin.
Henkisiä ongelmia on niin paljon, että listaaaminen on vaikeaa, mutta ehkä sen voisi tiivistää: Oman itsensä ulkopuolelta liian varhain ja liikaa paineita osaamiselle ja tietyille käytösmalleille. Maailmassa on selviä oikeita ja vääriä ratkaisuja, joiden kanssa tulee olla todella tarkkana. Epäonnistuminen on pahinta mitä voi olla, ja siitä seuraa häpäisyä ja hylkäämistä.
Tämä mielessäni olen pelannut ja pelännyt, mikä näkyy äärimmäisen jäykkänä suorittamisena ja virheiden kartteluna. Frisbeegolfista tuli vain yksi väline saada hyväksyntää, kun pelaaminen muuttui sitten vakavaksi ja tuloslista alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Hauskanpito vaihtoi menestymisen tavoitteluksi, jotta voisin sitten tuloksillani ilmaista olleeni ahkera treeneissä, lahjakas syntymästä ja kylmähermoinen kisoissa. Sillä saisi taputuksen selälle ja ainakin mielikuvituksessani kuulisin sanat "hyvä, Jaani, sehän meni hienosti. Vaikkei olisi mennytkään, niin olet silti tärkeä".
Pelaamisesta ei voi tulla mitään, jos sitä tekee ulkoa tulevan hyväksynnän kiilto silmissä. Jokainen epäonnistunut putti kun murtaa koko ihmisarvon ja itsetunnon. Onhan omanarvontunto hyvin huteralla pohjalla, jos joku yksittäinen suoritus voi sitä heiluttaa. Mutta niin se on, minulla. Siksi lyhyet putit eivät ole mitä tahansa heittoja, vaan henkistä selkärankaa koettelevia vasaraniskuja. Onnistumiset taas eivät merkitse paljonkaan, koska jokainen voi onnistua kerran tai pari, ainoastaan jatkuva menestys ja hyvät suoritukset ovat niitä, jotka lasketaan. Käytännössä voin siis vain hävitä.
Rentoo pelailua sitten vaan. Ilon kautta.
-
Taidat sä vähän tosissasi Jaani olla ja "ihan" syystä!
Hyvä on. Olen tosissani, vaikka en mä tämän foorumin keskimittaa ylitä mitenkään. Lähelle pääsen, jos kovaa heitän.
-
Haluisin kirjoittaa jonkun sarkastisen hauskan kommentin, mutta mun aivot tuottaa vain tämän:
Pah.
-
Minun ongelmani eivät valitettavasti ratkea sillä, että tarraudun kiinni johonkin kaavaan, sillä olen elämäni aikana joutunut aivan liikaa tarrautumaan kaavoihin.
Jep. Ehkä tuollainen itsensä psyykkailu voisi kohdallasi vain korostaa ongelmaa ja muistuttaa siitä. "Tässä minä nyt luon tunnelia mielessäni kun minulla on tämä epäonnistumisen pel.." Sanoisin että tiedän miltä sinusta tuntuu jos olisin joskus kokenut vastaavaa samassa mittakaavassa. Mutta nyt tyydyn vain ymmärtämään, että ihmismieli kykenee mitä eriskummallisimpiin irrationaalisiin asioihin. Stressireaktiot (joiden yhteydessä ongelmien järjetön paisuttelu) ovat tästä itselleni hyvä muistutus.
Rento ilon kautta pelailu on varmaankin hyvä strategia. Olen nyt itse kisannut kaksi kautta, ja molempien kausien pari viimeistä kisaa on ollut tuskaisia. Kisaamiseen on ehtinyt jo turtua ja jopa kyllästyä, jolloin onnistumiset tuntuvat entistä vähemmän missään kun taas virheet tuntuvat vanhaan malliin. Voi pojat miten siistiä sitten lähteä syyslaitumille höntsäilemään kavereiden kanssa ilman tulospaineita. Siksi en ole ollut kauhean innoissani reitatuista talvisarjoista yms.
-
Kävin räimimässä Frisbeepointilla. Tuli heitettyä muutama setti kameran edessä ihan vain kokeilumielessä. Muutama hyväkin veto seassa. Viimeisessä videossa on selkeästi ongelmana kropan liian nopea aukeaminen ja kiekot lähtevät oikealle. Korjaan ongelmaa ja kiekot lähtevät vasemmalle ja alas. Pari ekaa settiä olivat jo parempia.
Sain vain päähän piston lähteä pointille käymään, niin ei sattunut pelivermeitä mukaan. Ei ainakaan ollut apua siitä, että heittää löysillä ja vanhoilla skeittikengillä ja villasukat jalassa. Tai farkuissa...
Siitä vain dumaamaan. Ei ainakaan ole etupainoisia heittoja. Mut saa haastaa lähtönopeuskisaan any day!
http://youtu.be/2kS0XWzqX_8
http://youtu.be/3e7Zv1p0VcU
http://youtu.be/MzHHv-5YoTA
-
Mä haastan sut! Tarviin vaan joku 60km/h eteen.
-
Huh huh kivasti lähtee lötä kädestä. Kohta on pointilla reikä seinässä.
-
En ehdi ekoja videoita nyt katsella, myöhemmin sitten. Vesa on oikeassa siinä, että pän tyhjentäminen suorituksen aikana on vaikeaa kokeneellekin ja sen oppiminen ei edes ole helppoa. Asian tekee ikäväksi se, että kokeneellekin täysissä ruumiin voimissa hyvällä mielellä pelatessa omaan rutiiniin luottaen tulosta tehdenkin on tosi vaikeaa pitää päätä tyhjänä lyhyttäkään aikaa. Puhumattakaan siitä, että jos poiketaan ihannetilanteesta yhtään. Kun putti on niin herkkä laji, siinä minkä tahansa asian pettäminen sortaa koko homman helposti kuin korttitatalon. Se o nhyvä tiedostaa, että puttaaminen on oikeasti vaikea juttu, jos rutiini ei ole kohdallaan. Ja kaiken riittävän tiedon saaminen henkisen ja fyysisen puolen rutiinin luomiseksi on saavutus itsessään. Oikeanlainen treenaaminen on apu, mutta senkin löytäminen on taas yksi askel kavuttavaksi. Itse työn teko rutiinin luomiseksi on jo aika helppo juttu sitten, kun on pohjatyö tehty. Ylläpito ja metodiin luottaminen onkin sitten työlästä ja haastavaa. Kun on niin monta asiaa, mitä voi mennä pieleen ja unohtaa. Ei olisi huono idea kirjata ylös kaikkea, mitä tarvitaan hyvään puttirutiiniin, koska pienenkin yksityiskohdan pettäminen on moido. Ja siitä lähtee puuttuvan itseluottamuksen kierre, joka äkkiä raahaa verkkoonsa mukaan kaiken muunkin painolastin.
Jaani en lukenut edes fribafoorumeita muutamaan viikkoon ja kirjoitit aiemmin, ettei oikein vastauksia tullut. Kirjoitit niin hvyä ja tarkkaa hommaa, ettei kommentoinnin tarvetta muuten ollutkaan kuin, että hyuvä meininki ja taka samalla linjalla henkisen puolen kehittämisessä. On kyllä hurja ajatus se, että joudut miettimään asioita tunteja päivässä. Kun saat pohjatyön tehtyä, eiköhän hommat automatisoidu niin, että pääset jatkossa vähemmällä. Kaikessa oppimisvaihe on hankalaa ja usein ylläpito on vähän kuin pyörällä ajo. Ei se varsinaisesti unohdu. Aina ei polkupyöräesimerkkikään toimi. 15 v pyöräilytauon jälkeen ei kyllä käsittelytaito ja ohjaustarkkus sekä reaktionopeus ollut samaa luokkaa kuin nuorena. 2 vuotta myöhemmin homma alkaa jo sujua ihan toisella tavalla, vaikka periaate olikin hallussa koko ajan.
-
Välikevennys Väykän innoittamana...
Oli kai vuosi 2002, olin kilpaillut vuoden verran ja oli aika palata legendaarisiin Seppo-kisoihin Suomenlinnaan. Mahtavat vallit, komeat maisemat ja pitkät avoimet väylät tekivät kisasta ikimuistoisen. Ratahan oli melko helppo nykyisiin kisaratoihin verrattuna. Pursiokin pelasi sen kerran -15, joten täytyi sen olla tosi helppo.
Ekana vuonna 2001 kisakiekkona oli DX Valkyrie, muistan sen lähinnä siksi, että ystävältäni Mikolta varastettiin kiekkokassi (Jotos-reppu) kesken kierroksen, ja kuinka ollakaan tuo samainen kassi palautui hänelle postissa kuusi vuotta myöhemmin. Kiekot tallella, mehu juotu, paita pesty.
Mutta vuonna 2002 kiekkona oli Musta Wasp. Stampin vanha Suomenlinnan siluetti oli muuttunut Sepon itsensä siluetiksi ja sanat The 18th annual Seppo Nieminen Finnish Flying disc golf classic menivät kiekossa sikin sokin, milloin isoilla milloin pienillä kirjaimilla. Avajaispuheensa Nieminen pyhitti Suomen firsbeegolfskenen ja erään tamperelaisen kiekkokauppiaan haukkumiselle, ja kisastämpin sekavuuskin selvisi puskaradion kautta olevan symbolina kaikelle edellämainitulle hullunmyllylle. No, asiaan...
Tai no ei... nostalgiaan jämähdän.
Itse kisasta ei jäänyt mitään mieleen. Junnuissa pelasin, en muista muuta. Mutta sen muistan, että toisella kierroksella satoi niin perkeleesti. Satoi saavista kaatamalla, tuuli aivan helvetisti, taivas oli synkkä ja kiekot lensivät mihin sattuu. En koskaan unohda sitä keliä. Muistan, kuinka jollain väylällä päätin, että on aivan turhaa tähdätä enää mihinkään koska kiekkoja ei kukaan saanut kuivaksi enää. Heitin pyyhe kädessä ja nakkelin menemään tuloksesta välittämättä, kuten kai suurin osa pelaajista.
Väylällä 17 odotellessani avausvuoroa näin, kuinka Jussi Lindberg sai viisimetrisen putin sisään ja meni tuulettamaan sitä hyppimällä lätäkköön. En muista, montako kiekko sinä päivänä meni veteen, mutta yleensä ns. vanhojen partojen keskuudessa tuo kierros muistetaan kaikkien aikojen paskimmassa kelissä pelatuksi. Ja sitä se on kyllä edelleen ainakin omalla listallani.
Ilta menikin saunassa hytistessä, ja se tulikin tarpeeseen. Olin toki heittänyt tuonkin kierroksen college-paita päällääni, koska takki päällä ei suinkaan kannata pelata. Heitot kärsivät, nääs. Seuraavana päivänä paistoi aurinko ja oli t-paitakeli. Läpällä väitän, että kisan voitti Timo Pursio, Meresmaa oli toinen ja Markus Källström kolmas.
Kivaa oli.
-
Tommosia muisteloita vois kyllä lukea useamminkin, hyvää tekstiä.
Itse kuulun siihen muutaman vuoden lajia harrastaneiden sakkiin, joille Suomen kiekkoskenen historia on täysin tuntematon, joten ton tyyppiset tarinat on just hyviä vähän valaisemaan millaista se meininki oli aikoinaan.
-
Kiitos Jaani!
Ihan loistavaa nostalgoimista! Se kierros on jäänyt minunkin mieleen karmaisinpana kokemuksen fribaamisen tiimoilta. Ikävä lisänä hyvä ystäväni legenda Ilkka Tamminen alkoi olla todella heikossa kunnossa loppu hetkillä.
Siitä ollaan kaikki kuitenkin ja ainakin mulla on lämpimät muistot niistä kisoista.
Luulen että puhumme kuitenkin 2003 kisasta, koska Ratamestarin englannin kielisessä raportissa mainittiin lauantain toisen kierroksen karmeasta säästä.
Tinde tosiaan voitti ja Jussi oli toinen mutta pronssia nappasi Vesalan Tommi.
Sä olit junnujen kuudes ja mä mastereissa kuudes.
Avoimessa 8 pelaajaa keskeytti tokalla rundilla, ja myrsky rundin uuvuttamina mm.avoimissa keskeytti yhteensä 19 pelaajaa!
Ainut sarja missä kaikki jatkoi loppuun asti oli Masters sarja, 13 pelaajaa. Kärki kolmikkona Tamminen - Luuri- Hynönen
-
Korjaus
Siis siitä kierroksesta ollaan kaikki selvitty!
Ja sinä olit sijalla 10
Ja kaverisi Miko keskeytti
-
No, nämä hommat ja vuosiluvut menevät vähän sekaisin. Ehkä kyseessä oli sitten vuosi 2003, kuten varmasti luotettavasta lähteestä olet lukenut. Keli ei tosin muuksi muutu. Se oli helvettiä.
Joskus muistan Yyterissä SM-sarjan ja/tai Amatööritourin päätöskisaa pelatun melkolailla samoissa tunnelmissa, mutta jotenkin ei kuitenkaan aivan noihin Suomenlinnan lukemiin päästy.
Ainiin, se täytyy tuosta Mikon kiekkovarkaudesta sanoa, että kuultuaan tuosta ikävästä tapahtumasta antoi Sami Loukko tälle lahjakkaalle junnulle lahjoituksena mukavan setin uusia kiekkoja. Kenties ilman Samia ei Mikosta olisi tullut noin kovaa pelaajaa, tiedäpä häntä...
-
Eipä se niin tarkkaa ole niitten vuosilukujen kanssa. Sattui vaan olemaan Ratamestareita hollilla niin innostuin katsomaan ketkä kisassa pärjäsi.
Mullakin oli vahva muistikuva että se rankka sää olisi ollut sunnuntaina, mutta kun luki painettua sanaa niin alkoi papan muisti palailla pätkittäin. Sunnuntaina olikin sitten aurinkoinen lämmin sää. Ja sehän taas pelasti kisan.
Tota Mikon reppu juttua en tiennyt tai ainakaan muistanut ollenkaan, mutta iso käsi Samille! Hieno ele hienolta mieheltä.
Jos kiinnostaa niin olet Mikon ja Samin kanssa lunastanut villit kortit Experience 2015 kisaan!
Seuraa liiton sivuilta kisan infoa!
-
Itelläkin on kiekko ollut teillä tietymättömillä kauden kaksi, ja sitten palautunut mutta mutta...
Ekana vuonna 2001 kisakiekkona oli DX Valkyrie, muistan sen lähinnä siksi, että ystävältäni Mikolta varastettiin kiekkokassi (Jotos-reppu) kesken kierroksen, ja kuinka ollakaan tuo samainen kassi palautui hänelle postissa kuusi vuotta myöhemmin. Kiekot tallella, mehu juotu, paita pesty.
Tämä oli ehkä hämärin juttu mitä oon hetkeen kuullut!?!?
Avajaispuheensa Nieminen pyhitti Suomen firsbeegolfskenen ja erään tamperelaisen kiekkokauppiaan haukkumiselle, ja kisastämpin sekavuuskin selvisi puskaradion kautta olevan symbolina kaikelle edellämainitulle hullunmyllylle.
Aikalaisilta kuulee näistä aina välillä legendaa, toivottavasti joku joskus selventää mustaa valkoisella tai jopa liikkuvana kuvana näitä hommia :P
-
Itelläkin on kiekko ollut teillä tietymättömillä kauden kaksi, ja sitten palautunut mutta mutta...
Ekana vuonna 2001 kisakiekkona oli DX Valkyrie, muistan sen lähinnä siksi, että ystävältäni Mikolta varastettiin kiekkokassi (Jotos-reppu) kesken kierroksen, ja kuinka ollakaan tuo samainen kassi palautui hänelle postissa kuusi vuotta myöhemmin. Kiekot tallella, mehu juotu, paita pesty.
Tämä oli ehkä hämärin juttu mitä oon hetkeen kuullut!?!?
Avajaispuheensa Nieminen pyhitti Suomen firsbeegolfskenen ja erään tamperelaisen kiekkokauppiaan haukkumiselle, ja kisastämpin sekavuuskin selvisi puskaradion kautta olevan symbolina kaikelle edellämainitulle hullunmyllylle.
Aikalaisilta kuulee näistä aina välillä legendaa, toivottavasti joku joskus selventää mustaa valkoisella tai jopa liikkuvana kuvana näitä hommia :P
Joo, se reppu tuli takaisin käärittynä Karhun Twelve/Six-packiin ja teipattuna isoksi palloksi. Ei lähettäjää. Olin paikalla kun paketti avattiin, Kisahallin pukuhuoneessa.
Eipä noista ajoista videota ole juuri kellään. Harva ehkä muistaa aikaa 2000-luvun alussa, kun puhelimissa EI ollut kameroita ja videokameratkin olivat kalliita pelejä. Kisoja ei ollut tapana videoida ihan siihen malliin kuin nykyään. Itselläni on jossain nurkassa vanha VHS-kassu, jonka olin saanut ehkä viikkokisapalkintona tms. Se oli Helsinki Frisbeegolf Openin kisapaketissa vuonna 2000 ja sisältää n. 35-minuuttia vanhoja fiilistelypätkiä Suomen frisbeegolfmeiningeistä muutaman vuoden ajalta.
Sitä tuli hinkattua play-pause-tekniikalla monituiset kerrat ja opiskeltua Loukon, Meresmaan ja Pursion tekniikkaa. Vahingossa tuli katsottua Ron Russelia ja Fredrik Källströmiäkin. Onneksi niiden tekoset eivät tarttuneet herkässä kasvuiässä olevaan junnuun.
-
Niistä enemmän tai vähemmän kohua herättäneistä pelaajakokouksista tuskin on elävää kuvaa. Aikalaiset ne muistaa ja kukin tulkitsi ne omalla tavallaan.
Nykyään on hauskaa / ikävää kun pelaajat jotka eivät ole niitä kokeneet selittävät silmät
-
Kivasti oli syystä b-toisesta juttuni katkennut. Uudestaan en ala sitä raapustaa mutta loppu kateettina voin sanoa että minun ja varmaan Jaaninkin blogissa voitte kysellä niistä vähän vanhemmista asioista.
Väykkä
-
Heitin muuten Ruukki golfissa sillä Suokin dx valkyrialla
-
Mä ajattelin tuolla "selventää mustaa valkoisella tai jopa liikkuvana kuvana..." lähinnä sitä että joku syväluotaavampi Suomifriban historiikki, haastatteluartikkeli tai miksei jopa dokkari olis kova sana! Semmonen missä olis kaivettu/kerrottu/ruodittu/muisteltu oikein olan takaa menneitä, sekä hyvässä että pahassa ja mielellään tietenkin monesta vinkkelistä ;)
-
Mä ajattelin tuolla "selventää mustaa valkoisella tai jopa liikkuvana kuvana..." lähinnä sitä että joku syväluotaavampi Suomifriban historiikki, haastatteluartikkeli tai miksei jopa dokkari olis kova sana! Semmonen missä olis kaivettu/kerrottu/ruodittu/muisteltu oikein olan takaa menneitä, sekä hyvässä että pahassa ja mielellään tietenkin monesta vinkkelistä ;)
Oishan se hauska. Ehkäpä SFL:n 20-vuotisjuhliin 2018 sellaisen kirjan voisi jopa toimittaakin.
-
Avajaispuheensa Nieminen pyhitti Suomen firsbeegolfskenen ja erään tamperelaisen kiekkokauppiaan haukkumiselle, ja kisastämpin sekavuuskin selvisi puskaradion kautta olevan symbolina kaikelle edellämainitulle hullunmyllylle.
Aikalaisilta kuulee näistä aina välillä legendaa, toivottavasti joku joskus selventää mustaa valkoisella tai jopa liikkuvana kuvana näitä hommia :P
Luultavasti samat höpinät kuulis edelleen livenä, kun menis kyseisen herran pitämään pelaajakokoukseen. Sen ainoan kerran kun pari vuotta sitten seppo-kisoihin erehdyin, niin samat jutut oli silloinkin, lisättynä myös gripbloggaajan haukkumisella, joka oli mukanaolollaan liiton toiminnassa kuulemma sekoittanut ja pilannut SFL:n täysin ;D
-
Joo, siis ei vaadi paljonkaan päästä äijän mulkkulistalle ja haukuttavaksi. Tässä sitä paikkaa kokoajan pönkitetään. Ihan hauskaahan se on olla nimi pelaajakokouksen paskalistalla :D
-
Joo, siis ei vaadi paljonkaan päästä äijän mulkkulistalle ja haukuttavaksi. Tässä sitä paikkaa kokoajan pönkitetään. Ihan hauskaahan se on olla nimi pelaajakokouksen paskalistalla :D
Sehän on vain merkki siitä että on jotain hyvää tehnyt lajin eteen :-)
-
Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.
Jossain vaiheessa näytti siltä, että Pohjanmaa eriytyy omaksi frisbeegolf-saarekkeekseen joka elää ihan omaa elämää, mutta liiton kartassa näkyy jo jäsenseuroja tuollakin alueella. Erillistä toimintaa on edelleen, mutta näyttäisi siltä että uudet harrastajat eivät enää ole tietoisia kaikesta siitä mitä on joskus esihistoriallisina aikoina tapahtunut tai eivät vain välitä siitä. Ja hyvä niin.
Olen itse yrittänyt vältellä ottamasta liian radikaalisti kantaa näihin asioihin kun olen itsekin tuolta seudulta kotoisin, mutta kun on liiton mieheksi ajautunut niin onhan sitä joutunut muodostamaan asioista mielipiteensä. Ja saanut siitäkin kuulla :)
Saavutus siis tuokin.
Jussia ehdotettiin juuri Vuoden Urheilukulttuuriteko-palkinnon saajaksi Urheilugaalassa. Kyllä tuota Jaanin saavutusta voidaan pitää selkeänä huomionosoituksena siitä, että jotain on saatu aikaan vaikka sitten ei puheen pitäjän mielestä oikeita asioita.
Kirjoitit blogiini ottavasi jatkossa vähemmän painetta pelaamisesta. Toivottavasti onnistut tavoitteessasi, ei se aina ole pelkästään päätösasia. Toisaalta asioille tulee enemmän merkitystä kun niiden eteen on tehnyt duunia.
-
Omituista on, että olen tänä vuonna kirjoittanut pelaamisesta enemmän kuin koskaan, vaikka olen pelannut vähemmän kuin koskaan. Ehkä on niin kuin ala-asteen näsäviisas opettajani aina muistutti poikain harjoitettua alatyylistä kiroilua: "siitä puhe mistä puute". Siinä hän oli oikeassa, yksi harvoista asioista.
Olin aikeissa aloittaa kilpailemiseni lähes 1,5 vuoden tauon jälkeen ensiviikonloppuna Meilahden Milleniumissa, mutta vastoin tuhatvuotista perinnettä kilpailu olikin ennen uutta vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna on varmasti oikein, että virallinen kisakauteni lykkääntyi taas. Olen nimittäin alkanut epäillä koko homman mielekkyyttä, nyt kun olen askelen lähempänä sitä hetkeä kun tulokseni taas kirjautuu paperille ja sitä myöten julkisen pällistelyn kohteeksi. Olen selvästi ollut hermostuneempi niinä hetkinä, kun olen "ihan vain pelaillut", koska myönnettäköön nyt: en voi "ihan vain pelailla", jos tiedän kilpailun koittavan lähitulevaisuudessa. Haluaisin kovasti pystyä siihen, mutta näköjään sisäinen näyttämisenhaluni ja todistustaakkani on vielä liian kova. Pakko näyttää muille, että olen muutakin kuin näppiksen ääressä viihtyvä entinen lahjakkuus.
Esimerkiksi viimeisessä Aittatar-blogissa oli viiltävä näpäytys siitä, että kanssani on paskaa "ihan vain pelailla" silloin kun minulla ei kulje. Ei tätä vielä kesällä saati keväämmällä ollut ilmassa, mutta nyt kun vuosi vaihtuu ja kisakalenteri alkaa pyöriä mielessä, alkaa käteen virrata tärinänestettä ja jänteissä tuntuu pakottava tarve puristaa kiekkoa. Vähän kovempaa. Vähän jäykemmin. Niin että vituttaa silloinkin kun onnistuu. Heitossa ei ole rentoutta, jota vielä kesällä oli. Puttiin on tullut väkinäinen lisänykäisy. Kaikki hajoaa taas, kun ajattelee vaikkapa vain kolmen kuukauden päässä olevia, toistaiseksi vain mielikuvituksellisia, kisoja.
No, treenitkin aloitan vasta vuodenvaihteen jälkeen, joten ehkä sekin saa vähän arkisemman vaatteen eikä tarvitse odottaa vain lineaarista kehitystä ylöspäin ja tuloksien paranemista. Jännä juttu on se, että punttisalilla sen hyväksyy, että joskus on paskempia päiviä ja ensi kerrallla taas voi nousta paremmin. Frisbeen kanssa epätoivo on kai jo sillä tasolla, että vain kehittyminen kelpaa.
Toivoin, että lunta ei tänä vuonna Helsinkiin tulisi. Kyllä vielä pakkasen kestän, että lumessa ei voi pelata. Lumi varmaan valaisee ja on kiva kuunnella narskuntaa kenkien alla, mutta kyllä se tappaa alleen kaikki värit, puut, maanmuodot ja kiekot. Liikennemerkit ovat kaduilla värikkäintä, mitä talvella näkee. Krapulan ja vapinan heikentämällä käsialalla ripoteltu keltainen ja katkonainen vana bussipysäkin penkassa lienee persoonallisinta, mitä kaamosajan asukkaalta tähän vuodenaikaan irtoaa. Talvet ovat aina olleet vaikeaa aikaa itselleni, ja koetan laittaa ainakin osan hermostuneisuudestani sen piikkiin. Kuten olen aiemminkin todennut, eivät ongelmat ja vitutus firsbeegolfin pelaamisesta johdu. Asiat vain nousevat pintaan sen myötä. Kuten se, että ensi vuonna pitäisi taas näyttää muille, että täältä pesee. Että putti kulkee. Ja että kyllä heitän pitkälle, kuten huhut kertoivat. Ja en enää hermoile, vaikka kyllä ennen hermoilin.
Vaan onkohan minusta näyttelijäksi?
-
Olipahan Jaani taas tekstiä!
Mun ei pitäisi varmaankaan kommentoida muiden ketjuihin, koska ulosantini on niin suppea.Mutta pakko on näppäillä ajatus mikä tuli mieleen luettuani viestisi.
Tuon tähän mukaan myös Essin ( jota en siis tunne), mutta teillä ainakin tuntuu olevan paljonkin yhteisiä heitto ja sadattelu hetkiä keskenänne.
On selkeästi aistittavissa että sulle on nyt kasvanut turhan iso möykky takaraivoon onnistumisesta. Sun halu "näyttää" kykysi hallitsee negatiivisesti mieltäsi, tai jotain sen suuntaista. Sua närästää jo etukäteen esim. rentouden puuttuminen kun menet treenaa, tai kisaamaan. Olisi hienoa olla taikur SIM sa la BIM , ja saada sut uskomaan että epäonnistumisetkin kuuluvat fribaan ja elämään. Tai kyllä sä varmaan sen tiedostat, mutta että et antaisi sen vaikuttaa noin paljon henkisesti sun elämään...olen huolissani!
Minultakin jäi Millenium väliin...oli shokkia kun huomasin ettei kisa ollutkaan silloin kuin yleensä, ja mulla oli muuta peruuttamatonta Milleniumin aikaan.
Sä olet siis kokenut ja menestynyt pelaaja, jolla on nyt suuria vaikeuksia osallistua kisoihin epäonnistumispelon takia.
Essin blogia seurattuani ole tullut siihen tulokseen että siinä on tyttö tai siis nainen! joka on intoa täynnä. Ja teksteistä päätellen myös huippulahjakas lajiin. Mutta hänelläkin on iso kynnys kilpailemisen aloittamiseen. Ja nyt kun miljuuna ihmistä lukee näitä teidän arvostettuja tilityksiä, niin pelkään että se voi nostattaa kynnystä ainakin sentillä, parilla. Nimittäin jos te alatte ajattelemaan että nyt kaikki alkavat seurata teidän pelaamistanne. No, varmaan seuraakin mutta varmasti vain positiivisella tavalla.
Mullahan on vähän toisenlainen jutska. Olen varmaankin sun kanssa harrastanut tätä lajia osimoilleen yhtä kauan aikaa. Mutta minä taas olen aina ollut se paska pelaaja, jolla ei ole minkäänlaista kynnystä osallistua mihin vaan. Jos joku tarjoisi vaikka mahdollisuuden lähteä Jenkkeihin johonkin isoon kisaan, niin saman tien ilman mitään itsehäpäisyn pelkoa.
Mutta mulla on sisimmissäni kuitenkin sama dilemma kuin sulla tai Essillä..halu pärjätä edes joskus! Ja yksi syy oman ketjun aloittamiseksi olikin se että kun julkisesti uhoan, ja olen valmis nolaamaan itseni lopullisesti niin saisin siitä buustia harjoittelemiseen.
Teksti oli taas sekavaa ja harkitsematonta ( voi kun joskus koittaisi päivä että laittaisin ajatukseni ensin ruutuvihkoon, ja siirtäisin sen tänne sitten kun se olisi tarpeeksi jäsennelty)
Tsemiä ja relaa teille molemmille! Olisi kyllä aivan mahtavaa kun molemmat tulisitte Nurmijärvelle kisailemaan huhtikuun lopulla. Rata lienee sellaiseen rentoiluun sopiva, ja yritän tehdä siitä sellaisen hyvän fiiliksen kisan. Yksi syy on jo se ettei kisalla ole mitään status arvoa. Ei tartte miettiä että siellä pitäisi pärjätä voittaakseen jonkun tittelin. Kisaan on varmaankin tulossa vanhoja tuttuja naamoja vuosituhannen takaa, ja toivottavasti myös uusiakin pärstiä
Valoisaa tulevaa vuotta 2015
t.väykkä
-
Kiitos vastaukesta, Väykkä. Sitä näkee välillä itsensä kuin kuppilassa istuvana yksikseenhöpöttäjänä, jonka jutut ovat niin ahdistavia ettei kukaan uskalla jutella. No, tämä nyt on foorumi ja kivat asiat kiinnostavat enemmän, ymmärtäähän sen.
Olen tämän vuoden aikana kovasti koettanut päästä irti onnistumisen ja menestymisen pakosta, pakosta onnistua aina ja kaikessa. Uskon, että olen siitä päässyt irtikin, aika paljon ainakin. Työasiani osaan jo hoitaa paljon lepsummin kuin ennen, en jaksa kauheasti välittää kellosta, en suorita kuntoilua, tai edes vahdi oikeakielisyyttäni sairaalloisesti (mikä näkyy esim. tätä blogia lukiessa. Kun kirjoittaa työkseen, on mahtava olla joku alusta, jossa ei tarvitse välittää kieliopista juuri lainkaan).
Yksi syy loppuvuoden ahdistukseeni, mikä ilmenee myös pelatessa, lienee myös jo ohimenneessä joulussa, jota en kauheasti jaksaa juhlistaa. En ole koskaan ollut jouluihminen, mutta kaikkialla ympärillä oleva hälinä ja Disney-jouluilu antaa ymmärtää, että joulun vietto kuuluu kunnon ihmisen perusvaatimuksiin. Jos ei joulukuusta kotona, niin ei kunniaa koko ikänä, voisi sananlasku kuulua. Tätä joulua uskalsin ensimmäistä kertaa lähteä pakoon Berliiniin, ja siis rikoin kaavan. Hyvä mä.
Totta kai aion kilpailla ensi vuonna, ja toivon että saan mahdollisuuksia siihen enemmän kuin koskaan aiemmin. Aion ihan oikeasti alkaa nauttia kisaamisesta ilman menestymispakkoa, ja opetella siis kisaamaan. Aion pelata rupusakissa kunniakkaasti. Aion draivata 50 metriä pitemmälle kuin se tyyppi, jolle häviän, ja olla välittämättä siitä. Aion heittää draiverilla, vaikka midarilla riuhtomalla pääsisin kupille ja saisin ihailua. Aion putata monta kertaa samalla korilla ohi ja nauraa päälle. Ja: Ehdottomasti tulen Nurmijärvelle kisaamaan, etenkin jos se on NDGE. Ihan sama, kuuluuko se mihinkään sarjaan tai saako ratingia. En pidä koko rating-järjestelmästä muutenkaan, mutta se on oma juttunsa se.
-
Aion pelata rupusakissa kunniakkaasti.
Rupusakissa pelaaminen on aina kunniakasta, hienoa ja siinä on sitä oikeanlaista glamouria.
-
Hyvä meininki Jaani!
Mä en ole aikaisemmin noteerannut millään tavalla tota rating juttua, mutta nyt olen sen harmikseni huomioinnut. En pääse enää mihinkään isoihin kisoihin kun ratingit laahaa niin alhaalla. Se on tietysti oma vikani, mutta oravanpyörässä ollaan. En nyt kuitenkaan ole kovin vakuuttunut koko rating systeemistä, mutta jos parempaakaan ei ole niin näillä mennään. Ja toisaalta vaikka tiedän useita jotka ovat meidän kanssa samaa mieltä rating sydeemistä, niin enemmän on varmaan heitä jotka sen nimeen vannoo.
Mulla on nyt lomista ja muistakin syistä pieni katkos golfkeskuksen kanssa, joten tiedottaminen tulevasta työnimellä NDGE kisasta siirtyy jonnekin pitkälle ensivuoteen. Mulla on siis korvien välissä ja osittain jopa paperilla visiot, mutta en julkaise niitä ennenkuin saan kaikki selväksi Nurmigolfin puolelta.
On mulle suositeltu kisan laittamista PDGA:n alle ja sitä myötä rating kisaksi osallistujien varmistamiseksi. Otan kuitenkin tietoisen riskin, ja se tarkoittaa sitä että kisa on rating ja lisenssi vapaa. Luulisi että sellaisillekin kisoille on kysyntää. Kevät sen sitten näyttää.
Ja BERLIINI on mukava kaupunki!
-
One More year! Kiitos blogini lukijoille. It has been a ride, ja muuta sellaista.
-
Eka kerta. Se on kohta!
Samalla, kun odotan innolla paluuta tositoimiin, vähän kaduttaa että olen tehnyt siitä niin ison numeron. Minulle kisoihin lähteminen, kisaaminen sinänsä tai ilmoittautuminen vaikkapa EM-kisoihin ei ole ollut minkään ponnistelun takana. Ei tälläkään kertaa, enkä ole toki oikeasti ekaa kertaa pelaamassa. Tunnen tavat, tunnen ihmiset, olen kilpaillut ehkä parissa sadassa ei-viikkokisassa, joten onhan tätä takana. Vähän päälle vuoden tauko ei ole iso aika ihmisen elämässä.
Tiedän tyyppejä, joita ihan oikeasti kuumottaa aloittaa kilpaileminen. Jopa viikkokisat tuntuvat kynnykseltä, jonka ylittäminen painaa nilkoissa. Kyllä mä ymmärrän sitäkin, mutta itse olen aina kilpaillut enkä ole siitä mitenkään kummissanni ollut.
Aloitin tietenkin viikkokisoista. Olin varmaankin 14 tai 15-vuotias. Kerran, kaksi kuljin kaverini perässä katsomassa, mitä frisbeegolfissa tehdään ja mitä se on. Se tapahtui ennen kuin itse olin kiekkoihin koskenutkaan. Ensimmäisen viikon tai pari pelasin ultimate-pannulla, sitten hankin XD:n ja sillä pystyi jo pelaamaan viikkokisoja. Sitten vain Munkkiniemeen hörhöjen sekaan pelaamaan "virallista kiessiä". Kaikki olivat toki parempia kuin minä, ja moni vaikutti aivan törkeen kovalta pelaajalta. Ekakertalaista kohdeltiin hyvin, ei tarvinnut pitää tuloskortteja, ja aika äkkiä oppi perushommat, etiketin. Ne eivät muuten eroa omista perus kaverikiesseistäni juuri lainkaan.
Joten jos on pelannut vähänkään osaavampien pelaajien kanssa kierrosta, osaa kyllä olla viikkokisoissakin. Siihen aikaan, un minä aloitin, ei vain nähnyt muita pelaajia radalla ja tietoa oli vaikeampi saada, joten minun kohdallani malli kaverikiesseilleni tuli viikkokisoista eikä toisin päin. Tuntemattomat pelaajat tuovat toki pienen lisäjännän, mutta äkkiä tuli rinki tutuksi ja tuntemattomista tuli tuttuja. Nykyään vaihtuvuus on isompi ja viikkokisoissakin käy kauheasti ihmisiä. Kivakiva.
Ensimmäiset isot kisani heitin Seppo Classicissa, josta jo kirjoitinkin. Muutoin heitin ekana vuotenani vain viikkokisoja. Talvella tosin aloin jo treenata, pelasin muistaakseni Karvista ja pian jo SM-sarjaa junnuissa. Meillä olikin tiivis jengi ja pelasimme paljon yhdessä kisoissa ympäri Suomea. Ainakaan niitä ihmisiä en osannut jännittää, ja tunnelma oli pääosin leppoisa. Paitsi tietty ekoilla kierroksilla saattoi päästä avoimen isojen nimien joukkoon pelaamaan ja oppimaan, ja sitten vähän jännittikin. Jonkun Meikun Milleniumin pelasin Timo Pursion kanssa, enkä todella tajunnut hänen olevan hyvä. Keskityin omaan peliini. Ei jännittänyt. Meresmaan kanssa jännitin silloin ja jännitän vieläkin... ehkä Jussi oli vaan niin kova. Enää en jännittäisi sitä, että pelaan Averyn kanssa viikkokisoja, mutta Talissa vielä muutama vuosi sitten olin jostain syystä vähän jäässä. En osaa jännittää ihmisiä enää. Niin toivon, uskon.
Eli kilpaileminen sinänsä ei jännitä, ainoastaan kilpailuissa pelaaminen ja lähinnä suorituksen aikana. Heiton aikana. Tunnelma, ihmiset ja kaikki muu on vain mahtavaa. Kusipäiden kanssa on toki ikävä joutua pelaamaan, mutta sille ei vain voi mitään. Sellaiset ovat harvassa, ja tiedossa.
Se ihmisistä...
Jännittäjä olen, sehän on selvä. Jännitän ehkä enemmän näkymätöntä katsetta, kasvottomia ihmisiä, niitä - mahdollisesti omassa päässäni olevia - nettinsä äärellä päivystäviä tulostarkkailijoita, jotka näkevät nimeni ja tekevät nopeat päätelmät pelistäni. Se on yleistä, että selataan tuloksia ja spekuloidaan, se kuuluu asiaan. On vain tylsää tiedostaa olevansa yksi niistä nimistä, joiden tulos näkyy kaikille. Ja sitä kisaamisessa inhoan. Viikkokisoista lähtien.
Oman mausteensa on tuonut iankaikkinen rating, joka on saanut jonkinlaisen hihamerkin aseman. On ne tonnin pelaajat, ja sitten ne muut. Leima otsaan, 950-ratingin pelaaja. Koen, että samalla kun ratingini on laskenut, olen menettänyt uskottavuutta sekä pelaajana, kirjoittajana että ihan vain frisbeetyyppinä. En kuulu enää edes potentiaalisesti koviin tyyppeihin, enkä ikään kuin ansaitse paikkaani tosi-pelaajien pöydässä.
Ratingillä pääsee kisoihin, ratingistä näkee kannattaako pelaajan neuvoja kuunnella, ratingistä näkee kaiken. Kun minä liityin PDGA:han, en tiennyt minkä saatanan kanssa tein kytkykaupat. Aivan kuin ei riittäisi, että tuloslistalla komeilee häpeätahrana nimeni, saan siitä vielä arvosanan kierroskohtaisesti. Siitä arvosanasta näkee, kuinka hyvin pelasin - paljon tarkemmin kuin siitä, mikä on sijoitukseni. Kummallista, eikö? Yleinen ilmapiiri on nykyään se, että tuloksia katsotaan vasta ratingin jälkeen. Se on totta. Kun pelaaja pelaa hyvän kierroksen, hän ensiksi iloitsee hyvistä ratingeista, miettii, oliko kisassa paljonkin hyviä pelaajia, suosiiko rata ja vasta sitten katsotaan, mikä mahtoi olla sijoitus.
Rating on saanut valtavan ison painoarvon. Niin ison, että pelaajat jättävät kierroksiaan ja kisojaan kesken, jotta vuoden keskiarvorating pysyisi koholla. Ihmekös tuo, kyllä se omassakin bägissä painaa, että kisoissa jaetaan ratingia ja sitähän ollaan nostamassa aktiivisesti, jotta pääsee kisoihin tai säilyttää oikeutensa olla mukana. Ja että pääsisi taas isojen poikien pöytään istumaan...
Summatakseni: ei kisaaminen sinänsä minua jännitä, eikä sellaista ongelmaa ole koskaan ollut. Eivät kisat, vaan lähinnä tulokset ja tuloksen saaminen jännittää, ja joku ei varmaankaan osaa tehdä niitten välille eroa. Minä teen, ja siksi aloitan mielelläni kisaamisen jälleen.
-
Jes, erittttttäin hyvää luettavaa aamukahvin kyytipoikana :D
Vaikka et viikkokisoista isommin perustakaan, niin olisko se "kisakauden" avaus jo huomenna? Meikussa olis meinaan tarjolla Piipon päänahka ja sitten ihan vaan ne "kisat", vähän niinku kaks kärpästä yhdellä iskulla!
Edit: Mutta hei...
Koen, että samalla kun ratingini on laskenut, olen menettänyt uskottavuutta sekä pelaajana, kirjoittajana että ihan vain frisbeetyyppinä.
...tuo on ihan täyttä sontaa! Johon sä et usko itekkään!
-
tuo on ihan täyttä sontaa! Johon sä et usko itekkään!
Ei se ihan sontaa ole. Ihmiset ja pelaajat ovat harvinaisen rating-tietoista porukkaa. Otetaan esimerkiksi tekniikkavinkit: vaikka pelaaja ei osaisi millään lailla sanallistaa tai esittää omaa upeaa heittoaan analysoivasti ja tarkasti, hänen vinkkinsä ovat kullan arvoisia, jos ratingi on hyvä ja meriitit kiistattomat. Näin se on.
Nostan nyt omaa häntääni, mutta väitän osaavani heittää ja sen lisäksi sanallistaa heittotapahtumia melko hyvin ja selvästi ja perustellen. Lisäksi minulla on kokemusta siitä, miten heitetään väärin ja miten "oikein", eli pystyn bongaamaan parannettavia seikkoja minulta sitä kysyttäessä. Silti oma kontribuutioni on paljon turhempaa kuin jonkun oikeasti kovan pelaajan, joka ei tiedä mitään siitä, miten hän heittää ja miksi, eikä osaa sitä myöskään sanallistaa.
Aivan oma lukunsa ovat sitten internetgurut, jotka eivät osaa itsekään heittää, eivät ole kokeneita pelaajia ja pystyvät lähinnä apinoimaan kuulemaansa ja lukemaansa, ja silti saavat rispektiä lukijoilta. Se on niin härö asia, etten jaksa siihen sen enempää puuttua. Mutta suosittelen lukijoille ja heittämään opetteleville pientä lähdekritiikkiä eniveis. Ja se ei tarkoita sitä, että kuunnellaan vain kovimman ratingin omaavia.
-
Ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö noin muuten olisi hyvä jätkä ja kaikkee, mutta kyllä ratingiä katsotaan kun etsitään apuja tekniikkaan ja arvovaltaista peliseuraa. Eli ei muuta kuin ratingia ylös!
-
Mun mielestä heavydisc.comia pitävä jannu on aivan törkeän kova tekniikkaguru, eikä sillä kait ole häävi rating.
Todella kiinnostavaa on ollut lukea tätä blogia. Lähipiirissä on tullut seurattua painiskelua enemmän tai vähemmän vaikeiden ongelmien kanssa, ja monta asiaa tunnistan. Tuttu vaihe on se, että järjen tasolla on jo hahmottanut tyystin, mikä on vikana, mutta oikeasti sitä ei ole vielä sisäistänyt.
Jonkin tekstinpätkän jälkeen tuli mieleen selfhelp-kirjailijan banaali slogan "saat sen, mistä luovut". Ehkä se voisi päteä suhun ja frisbeegolfiin?
-
Nostan nyt omaa häntääni, mutta väitän osaavani heittää ja sen lisäksi sanallistaa heittotapahtumia melko hyvin ja selvästi ja perustellen. Lisäksi minulla on kokemusta siitä, miten heitetään väärin ja miten "oikein", eli pystyn bongaamaan parannettavia seikkoja minulta sitä kysyttäessä.
Tämän suhteen oot aivan oikeassa. Olen saanut aika paljon neuvoja eritasoisilta (ratingiltaan) pelaajilta ja viime kesän setti Talissa oli aika jäätävää. Pääsin itse nopeasti sisään siihen, mitä mun pitäs tehä eri tavalla omassa foredraivissa. En ole koskaan osannut forea heittää, mut sen ~2h session jälkeen oli ajatus ihan eri itselläni. Täysin uusi tekniikka, täysin uusi heitto, täysin uudessa ajatusmaailmassa vaatii jo opettajaltakin aika paljon, että oppilas pystyy heittämään 2h session jälkeen yli 100m forea. Kesän lopulla kun reenasin lisää niin sain siihen tehoja ja vaikka en ole lähelläkään minkään maailman foreheittäjää, niin pystyn silti heittämään sitä kisoissakin, jos tilanne vaatii. Kiitoksia tästä.
-
Jonkin tekstinpätkän jälkeen tuli mieleen selfhelp-kirjailijan banaali slogan "saat sen, mistä luovut". Ehkä se voisi päteä suhun ja frisbeegolfiin?
Se on muuten just noin. Kun ei ole pakko, niin johan alkaa homma toimia. Vielä kun osaisi olla lungisti vain ja antaisi asioiden tapahtua ilman väkinäistä pakkoa.
-
Aloittelija ja ensikertalainen kuuntelee sitä joka sattuu olemaan paikalla, mutta kyllä Jaani siinä on oikeassa että tässä lajissa katu-uskottavuus saavutetaan ratingilla ja titteleillä.
Sama tosin on monessa muussakin lajissa. On vain helpompi uskoa kaveria kun tietää sen tehneen asian itse maailmanluokan tasolla. Taito ei vain valitettavasti siiirry suoraan opastustaidoksi joka jätkällä.
Jaanilla on mainio taito pilkkoa suorittaminen osiin. Esimerkkinä itse, jolle heiton muokkaaminen on todella vaikeaa koska mä vain heitän. En osaa sanoa lähteekö lantio liikkeelle ennen käsiä tai miten pitäisi jalat olla kolmannen askeleen jälkeen.
Siksi olenkin tyytynyt enemmänkin näihin aloittelijoiden avittamiseen jos ovat erehtyneet kysymään.
Mainio taito tuo pilkkominen. Helpottaa varmasti omaakin heittämistä.
Sent from my iPad using Tapatalk
-
On myös semmonen vanha sanonta kun "jos et osaa pelata, valmenna".
Kyllähän se on paljon siitä oppilaasta kiinni (riippumatta mitä opetetaan) että osaako olla anturit pystyssä, ottaa opetusta vastaan, toteuttaa ja ehkä jopa soveltaa käytännössä.
Tässä nyt vaan yritän sanoa sitä että onhan monissa lajeissa huippuvalmentajia joilla on mitätön peli-/kilpaura (jos edes sitäkään), mutta valmentajina ovat "parhaita" ja valmennettavat kunnioittaa (vaikka onhan joukossa aina joku joka menee historiankirjoista ja interwebistä kaiveleen koutsin peliuran tilastoja...).
-
On myös semmonen vanha sanonta kun "jos et osaa pelata, valmenna"
Musiikkipiireissähän homma menee näin, että ne ketkä osaa, tekee. Ketkä ei osaa, opettaa. Ken ei siihenkään pysty, alkaa kriitikoksi.
Doh, leikki leikkinä. Vaan fribarata kutsuu, täytyy lähteä antamaan itselleen rajua kritiikkiä :)
-
Osuvaa. Olen paitsi toiminut kriitikkona myös tehnyt graduni musiikkikritiikistä, mutten millään jaksa oikoa tuota sanontaa.
-
Tänään Meikun viikkokisat. Kirkkaasti huonoimmin menneet Meikkukisat koskaan.
Tässä vaiheessa mielelläni odottaisin taas yhden vuoden, että josko pelaaminen sitten kiinnostaisi, mutta samapa tuo. Häpeällähän siitä selvitään...
Mutta nämä griplockit? Olen putannut huonosti, mutta tällä kertaa taisin ottaa noin 10 kakkosnelosta/kakkosvitosta/kakkoskutosta. Kyllä. Luit oikein. Kovaa ohi monta kertaa. Olen putannut huonosti, mutten sentään näin, ikinä.
Viisaampi vaihtaisi lajia, mutta näillä mennään, kun on kerran luvattu.
-
mutten millään jaksa oikoa tuota sanontaa.
No onhan nuo sen sarjan "viisauksia" ettei kannata moisiin efforttia käyttää.
Yhtä lailla turhia taitaa olla tällaiset anonyymit tsemppailut netissä, mutta tsemppivä nyt kuitenniin ja kireitä siimoja! Ja ulkoiluta kevväämmällä sitä uimataitoista Bossia :)
-
http://hidastaelamaa.fi/2014/11/5-asiaa-jotka-sinun-tulisi-tietaa-aivoistasi/
Ihmisen aivot on ihmeellinen kapistus.
-
http://hidastaelamaa.fi/2014/11/5-asiaa-jotka-sinun-tulisi-tietaa-aivoistasi/
Ihmisen aivot on ihmeellinen kapistus.
Huhhuh. Kyllähän mä ainakin osan noista jutuista olen tiennyt, mutta nyt rupesi tuntumaan siltä että pitää ruveta tosissaan ajattelemaan positiivisemmin, niin frisbeegolfin osalta kuin muutenkin.
-
http://hidastaelamaa.fi/2014/11/5-asiaa-jotka-sinun-tulisi-tietaa-aivoistasi/
Ihmisen aivot on ihmeellinen kapistus.
Mielenkiintoista. Taidan ajatella mun putin uusiksi. Ja kun vauhtiin päästään, niin jos ajattelis osaavansa heittää forea kans :)
-
http://hidastaelamaa.fi/2014/11/5-asiaa-jotka-sinun-tulisi-tietaa-aivoistasi/
Ihmisen aivot on ihmeellinen kapistus.
Jep. Hassut aivomme uskovat tällaisen "artikkelin" olevan totta, kun se on kirjoitettu myyvästi, vaikka mitään lähteitä ei olekaan ja kirjoittaja on amerikkalainen motivational speaker. Mutta jos vilkaisee ihan parikin sekuntia sivuston yleistä tasoa ja viitteitä, voi jo päätellä, että hyvällä todennäköisyydellä faktat on vetäisty hatusta.
Yritin siis tarkistaa onko väitteissä todenperäisyyttä nimeksikään, mutta muutaman pykälän edettyäni luovutin, koska lähteitä ei yksinkertaisesti ollut alkuperäisessä blogiviestissä, kirjoittajan omilla sivuilla tai missään. Eikä kaveri ainakaan tutkija ollut, joka olisi itse asian tutkinut.
Kun nyt aloin ja junnujen mm-kisafinaalin erätauolla on aikaa, niin suoraan en löytänyt pubmedista tukea millekään näistä väitteistä. Ainakin tuo 60 000 ajatusta päivässä (tai lähteestä riippuen 70 000, 50 000, 80 000, 20 000, 15 000, 30 000) vaikuttaa olevan aivan arvalla heitetty.
-
Joo se on kyllä varmasti huttua (milläköhän tuota voisi mitata), ja pari muutakin kohtaa oli vähän kummallisia, mutta noin yleissanomaltaanhan tuon blogin idea käy järkeen. Siis että positiivinen ajattelu on hyvästä jne. Kyllähän placeboefektikin on ihan "todellinen", mutta en nyt tiedä kuinka helppoa tai vaikeaa itseään on huijata sen avulla.
Mutta kyllä kai sitä on paljon tutkittu että positiivisuus ruokkii onnistumisia, vähentää tulehdustiloja ym. Ja tuosta neuraplastiastahan löytyy paljon artikkeleita. En nyt kuitenkaan tähän jaksa ruveta lähteitä kaivamaan.
-
Mä voin sen verran kommentoida, että "positiiviseksi itsensä pakottaminen" tms. on paskaa, sillä se on päälle liimattua ja teennäistä. Se ei ruoki paljon muuta kuin patoutuneisuutta ja pahimmassa tapauksessa perhemurhia. Vai kuulostaako tutulta: Nyt puhuvat perhesurmaajan naapurit "Hän oli ystävällinen ja hiljainen", "Avulias mies", "Tervehti tavattaessa"... OK, huono esimerkki....
Pointtini on se, että positiivisuuden on lähdettävä sisältä ja sitä kautta ulos. Toisin päin suunta ei toimi. Tiedän paljon ihmisiä, jotka vetävät kestohymyn päälle töihin lähtiessään ja kotona paiskovat ovia, koska vituttaa. Positiivisiin ajatuksiin vastoin luontoaan ryhtyvä toimii - vastoin luontoaan. Positiviisuuteen voi päästä vain siten, että ratkoo elämässään niitä lukkoja, jotka pakottavat ajattelun negatiiviseksi.
Ja niitä tässä on jo vuosien ajan koetettu ratkoa.
Se, että mokaaminen vitutti viimeksi kisoissa niin paljon, johtui jostain ihan muusta kuin mokaamisesta. Kisakierrosten pelaaminen fokusoituneena ei ole helppoa, kun on muussakin elämässä kestämistä.
-
Tuli mm. tämäkin blogi mieleen eilen kun luin mäkiviikolla jyräävästä Stefan Kraftista. Kun kulkee, niin kulkee, ja lähtee rentoja hyppyjä mäkiennätykseen. Suomalaisilla taas ei kulje, tekeminen on väkinäistä runttaamista ja hypyt ei mene mihinkään. Niin ei kai nekään voi vaan ajattelemalla asiaa korjata että "naps, nyt en yritä väkisin".
-
Juu ei varmasti sellainen väkisin hymyily mitään auta, itse ajattelen enemmänkin niin että voisi yrittää opetella muuttamaan omaa suhtautumista asioihin niin ettei joka pikkuasiaa jäisi märehtimään ja yrittäisi ennemminkin miettiä niitä mukavia asioita joita elämässä tapahtuu. Hiton vaikeaa tietysti ja joillekin varmaan mahdotontakin, varsinkin jos elämässä on tosiaan jotain pahoja lukkoja tai muita ongelmia. Mutta väitän että aika usein kyse on vaan siitä että itselle on muodostunut sellainen tapa että takerrutaan niihin huonoihin juttuihin turhankin hanakasti (jonka syyt voi toki olla ties missä lapsuudessa). Itselläni ainakin, varsinkin jos ei ole fyysisesti ihan täydessä terässä esim. huonosti nukutun yön seurauksena, on taipumusta tällaiseen "pessimistisyyslukkoon". Kummasti jää veemäisyys päälle koko päiväksi jos aamu menee plörinäksi ellei enempi vähempi tiedostaen yritä katkaista kierrettä.
Pointtini oli siis se että ei varmasti onnistu tuollainen "naps, olen hyvä puttaamaan", mutta noin yleisemmin jos ei ole mitään selkeitä fyysisiä tai henkisiä esteitä niin kyllä kai sitä voi oppia myös olemaan vähemmän nariseva kaveri niinkuin montaa muutakin asiaa voi ajattelussaan muuttaa (eri asia onnistuuko tuo yksin). Urheilupuolella itselläni tulee mieleen snooker jossa tyypillinen virhe itselläni oli tuijottaa sitä palloa johon ei saa osua, jolloin tietysti siihen osuin. Ja fribassa tietysti tuijottelen alarautaa...
No tää nyt on tämmöistä ajatustenvirtaa, varmaan tosiaan paljon ihmisen luonteesta kiinni miten hyvin itseään saa psyykattua suuntaan jos toiseen ja miten vastoinkäymiset ja onnistumiset vaikuttaa tuleviin suorituksiin.
edit: Tuosta mäkihyppyesimerkistä tuli vielä mieleen, kyse lienee paljolti kyse myös siitä että on paljon helpompi epäonnistua kuin onnistua. Eli itsensä psyykkaaminen epäonnistumaan onnistuu kyllä (Kraftkin kun olisi ruvennut miettimään että kohta kusee hyppy, enhän minä nyt näin hyvä voi olla niin eiköhän se hyppy olisi hajonnut ennemmin tai myöhemmin), mutta toisinpäin onkin sitten hankalampaa. Jos mielessä pyörii vaan epäonnistuminen niin hankala siinä on huippusuorituksiin venyä. Eli ei ehkä tarvitse pyrkiä ajattelemaan positiivisesti (monille vaikeaa), mutta voisi pyrkiä olemaan ajattelematta negatiivisesti (ehkä helpompaa).
-
Tänään Meikun viikkokisat. Kirkkaasti huonoimmin menneet Meikkukisat koskaan.
Tässä vaiheessa mielelläni odottaisin taas yhden vuoden, että josko pelaaminen sitten kiinnostaisi, mutta samapa tuo. Häpeällähän siitä selvitään...
Mites ku oot kirjotellu paljo siitä mikä pelottaa ja ahdistaa kisaamisessa ja nyt sanot enempi vähempi ettei kiinnostustakaan meinaa löytyä.
Ootko miettiny (varmasti oot) että miksi haluat kilpailla? En siis suinkaan koita sanoa etteikö sulta haluja löytyis, mutta ois kiinnostavaa lukea myös niistä kisaamisen positiivisista puolista. Syyt ku on sulla tänä päivänä varmaan aika erilaiset ku junnuna. Vois olla piristävää muistuttaa itseäsikin miksi tää voi olla myös hauskaa. :)
-
Olen aina ollut kilpailullinen. Haastan melkein aina kierroksella jonkinlaiseen vetoon, oli se sitten tikkari, pizza, lonkero tai jäätelö. Kaipaan pientä panosta, jotta saisi vähän yritystä tekemiseeni. En vain jaksa vedellä puttisarjaa koriin, ellei nyt ole ihan oikeasti jokin tekniikkavirhe, joka pitää korjata siltä seisomalta. Perustreeni ei oikeastaan kiinnosta ilman jotain selvää tavoitetta tai kilpailua; oli se sitten puttikisa, puttirata tai jokin tilastoitava kokeilu, jota voi sitten myöhemmin koettaa parantaa.
Haluan haastetta.
Samalla haluan päästä pois yrittämisestä. Siitä, että on vain tavoite ja vain sen täyttyminen tuottaa tyydytyksen. Kilpailuissa, siis ihan oikeissa frisbeegolfkisoissa minulla on vastassa liian iso mörkö, kasvoton massa, joka tuomitsee epäonnistumisen ja nauraa sille, kuinka huono minusta on vuosien aikana tullut. On mua aina vituttanut pelata huonosti kisoissa, mutta ajan saatossa energiapiikkiä tuottanut kiukku on muuttunut lamaannuttavaksi häpeäksi, joka selässäni koetan vain pelata kisan loppuun välttyäkseni suuremmalta häpeältä. Olin nimittäin joskus ihan okei pelaaja, nyt en ole mitään, ja se ottaa todella luonnon päälle.
Uskon, että luopuessani liiasta yrittämisestä ja häpeästä (ei mene ilmoitusasiana se) pystyn parhaimmillani pelaamaan todella hyvää peliä. Tällä hetkellä kilpailussa näyttää edelleen olevan kyse jostain muusta kuin vain pienestä lisäpanoksesta, joka tuo vähän jännitystä pelailuun.
Suunta saattaa olla muuttumassa.
Eilen olin puttaamassa hallissa vanhan kilpakaverini Mikon kanssa. Tuttuun tapaan otimme puttikisan, mutta täysin vastoin ennakko-odotuksia kisa ratkesi vasta noin tunnin hinkkaamisen jälkeen. Kumpikin puttasi yksinkertaisesti hyvin. Hävisin. Ei harmittanut yhtään, koska puttasin hyvin ja kisa oli pitkä. Pelastuin monta kertaa jo pahalta näyttäneestä tilanteesta puttaamalla sisään vastoin aiempien kokemuksien antamia odotuksia. Kun sitten hävisin lopulta, olin kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen.
Ikävä kyllä, olen ennenkin putannut hyvin treeneissä ja puttikisoissa ja silti olen edelleen pudottanut pelini tasoa vuosi vuodelta jo pitkän aikaa.
Sinänäs tilanne on aika toivottoman tuntuinen. Mutta kilpailen siksi, että haluan pelata frisbeegolfia pienellä lisäpanoksella, joka tekee yrittämisestä mielekkäämpää.
-
Näitä lukisi vaikka päivät pääksytysten. Olen vaan niin pirun hidas lukeen, niin ei voi kaikkea lukea, ettei vaimo lähde käveleen. Ja samaa sarjaa on myös tuo Aitattaren blogi (palaute myös hänelle tätä kautta). Mahtavaa, että frisbeegolfiin liittyen saa lukea laadukkaita blogeja ja kirjoituksia - varsinkin näin talvella. Kiitos.
Talvella on hyvä kuumotella odotuksia tulevalle kaudelle ja lihottaa sitä apinaa oikeen kunnolla. Olen miettinyt miten pitäisi suhtautua, kun viime kauden tavoitteet jäivät saavuttamatta ja sitä kautta kisailu jännittää hieman. Toki se jännitti alusta asti, mutta ei mitenkään tavattomasti. Uskon saavuttavani parhaan tuloksen yrittämällä nauttia pelaamisesta ja nimenomaan siitä kilpailun fiiliksestä. Tykkään myös treenata puttia ja hyvän flown saaminen puttitreenissä motivoi ihan pirusti ja hivelee itseluottamusta.
En ole ikinä pelannut kovin hyvin (ratingeja tuijottaen), mutta silti uskon omaavani kykyjä saavuttaa jotain. En tiedä mitä, mutta jotain. Olen pelannut lätkää lapsuuteni ja menestynyt siinä ihan hyvin ja sieltä kaiketi kumpuaa tuo halu olla hyvä ja pärjätä. Jääkiekkon olen tavallaan jo lopettanut viitisen vuotta sitten, enkä halua siihen palata. Koen myös jotenkin vaikealta pelata joukkueessa ja olla osavastuussa muiden menestymisestä. Yksilölaji tuntuu nyt turvallisemmalta ja mielekkäämmältä.
Vielä yksi kommentti kirjoituksistasi kimmonneesta ajatuksesta. Sanoit jossain kohtaa, että draivi kulkee kiukulla hyvin (oliko se jopa erittäin hyvin), mutta putti ei. Neuvoa en voi, mutta itselläni oli jääkiekossa ongelma jännityksen ja agressiivisuuden kanssa. En jotenkin osannut kanavoida keskittymistäni peliin jännityksen takia. Peli alkoi kulkea vasta kun otin tyhmän jäähyn tai suutuin vastustajan typerästä taklauksesta. Silloin sain sopivan vitutuksen päälle ja alkoi tapahtua. En tarkoita mitään raivoa vaan sellaista "vitutuskeskittyneisyyden" tunnetta, että "nyt mä saatana näytän kuinka tätä peliä pelataan". Pelasin parhaat pelini, kun joku oli taklannut minut ensimmäisessä erässä tainnuksiin tai jotain vastaavaa. Isänikin sanoi, että "alan pelaan vasta kun mut ajetaan pystyyn". Jotenkin se rentoutti pelin ja mahdollisti täyden keskittymisen. Ehkä sillä itsensä "häpäisemisellä" oli jotain osuutta asiaan.
Että tämmönen miete
-Rili
-
Kiitos kiittämästä!
Erinomaisia pointteja, todella kiva lukea muidenkin kokemuksista ja huomata, että eivät ne omat ongelmat mitään spesiaaleja ole. Koeta nyt vaimollesi selittää, että sinullakin on oikeus omaan ajankäyttöösi :)
-
Meikin viikkokisoissa jälleen jumbosijoille. Homma olisi paljon helpompaa jos ei hävettäisi ja edes jokunen putti irtoaisi kädestä sille varatulla ajalla. Tämä on aivan kauheaa, joten sanoisi. Ja häpeällistä, ennen kaikkea.
-
Helppoahan se nyt oli jäädä jumboksi kun mä en ollut mukana.....sorry!
Älä anna periksi!....en minäkään!
-
Olen vakaasti päättänyt, että tänä vuonna pelaan ja kilpailen kuten ennen vanhaan, eli koko ajan ja aina ja kelistä riippumatta. Jos en näin olisi päättänyt, olisi takuuvarmasti jäänyt tänään kotiin. Koska myös 10 vuotta sitten pelasin Meikun viikkokisoja pakkasessa ja uppohangessa ja peli kulki edes joskus, ajattelin verestää näitä kokemuksia. Jos vaikka tänä vuonna pelaisin edes yhden edes siedettävän kierroksen. Siedettävä on mielestäni -7 ja -10 on hyvän raja. Meikku on Suomen helpoin rata, tavallaan. Tai ainakin helpoin, mitä olen pelannut. Tavallaan.
Tuuli oli kova, pakkastakin tarpeeksi ja yöllä oli tullut lunta 20 senttiä. Luonnollisestikaan minulla ei ole talvikenkiä, joten perus pelikengillä mentiin. Pitkiä kalsareita en ole käyttänyt 20 vuoteen, ja aina kun mahdollista, pelaan ilman takkia. Tällä kertaa oli pakko laittaa takki päälle, vaikka olin varautunut pukemalla monta paitaa päällekäin. Ei auta, takki pilaa kaiken aina. Ei se päällä voi pelata.
Otin mukaani kaksi kulunutta putteria, kuluneen Rocin ja kuluneen Monsterin. Draiveri katosikin jo alkuväylillä, joten loppukisa menikin kulunutta Rocia tuuleen taitellessa. Se oli aika vaikeaa, ja itse asiassa täysin mahdotonta monesti. Ei silllä väliä sinänsä, kyllä Meikussa pitäisi pelata vaikka putterilla se -10 kelissä kuin kelissä. Vaan kun ei osaa.
No, jätän yksityiskohdat pois. Todettakoon, että +4 ja +5 ovat anteeksiantamattoman huonot tulokset. Puttasin kuten yleensäkin, eli vain muutama yli 5-metrinen meni sisään, aika moni lyhyempi meni kokonaan ohi korista. Muutaman puttirallinkin pääsin heittämään. Hävetti kuin ei koskaan aikaisemmin.
Häpeä tulee siitä, että olen nyt saavuttamassa tason, jolla pelasin ensimmäisenä pelivuotenani. No, kyllähän mä heitän putterilla paremmin kuin koskaan, mutta puttaamisesta ei tule yhtään mitään. Ei kerta kaikkiaan. Saan törkättyä vastoin kaikkia fysiikan lakeja kiekon ohi korista oli matka kuinka lyhyt tahansa. Olen treeanannut puttia, ja se toimii erittäin hyvin paikoin. Tiedän tasan tarkkaan, miten ja milloin kiekko irtoaa kädestäni ja miten ranne toimii ja mitä teen jaloilla ja milloin. Kun sitten pelaan niinkin vähäpätöistä kisaa kuin viikkokisaa, tämä kaikki hankittu tieto ja kokemus pyyhkiytyy mielestäni ja tökkään kiekon jäykällä ranteella kovaa ohi korista; monesti kauemmaksi kuin mitä lähtöpiste oli. Näin itseluottamus karisee heti alkuunsa ja putista tulee todella arka, ja loppukisa meneekin odotellessa kotimatkaa.
Mutta: minä olen päättänyt pelata tänä vuonna vaikka se kuinka hävettää. Hävettää niin perkeleesti ihan vain olla mukana kisoissa. Tänäänkin hävetti istua kisan tauolla ja tuntea olevansa "se huono pelaaja", joka oli joskus ihan ookoo. Josta on tullut niin huono, että sitä on mahdotonta edes selittää.
Pään seinään hakkaaminen jatkuu lauantaina Kivikossa. Siitä katastrofista tuleekin jo sitten ratingit. Veikkaan niitten asettuvan kohdallani 850-pintaan, ja sijoitus tulee olemaan kolmanneksi viimeinen. Kaksi muuta nimittäin denffaa.
-
Ehkä tuo kisaaminen "kuten ennen vanhaan" onkin hyvä ajatus. Saat samalla tuoreempia kiintopisteitä omaan pelaamiseesi. Jos ja kun taso on huomattavasti tippunut joltain kultavuosilta, olet itsellesi vähän epäreilu peilatessasi nykytuloksia niihin vanhoihin. Tää voi tietysti näin sivusta opastettuna olla todellinen no-brainer. Hauskaa kuitenkin että olet lähtenyt kanssamme tarpomaan pakkaseen :). Ja minun mielestäni pelaajat muistetaan hyvien suorituksien perusteella, ei romahtamisien. Ei ole mitään hävettävää.
-
Oikeastaan vain puttaamisen taso on laskenut, mutta sehän se on, mikä lasketaan. Tänäänkin heitin ihan nätisti putteria paikaltani ilman väpää tai mitään muutakin epäpuhtautta. Jotain hyvääkin.
-
Aivan. Mutta Meikku -10 putterilla kelissä kuin kelissä ei taida olla kenenkään suomalaisen pelaajan repertuaarissa. Helpot väylät eivät tee puttaamista puuskaisessa tuulessa yhtään helpommaksi, niitä koreja paremmaksi tai greeniä tasaisemmaksi. Talvella, jos lunta riittää, tiit on tallottu eikä tuule, tietää pelanneensa aika tarkalleen tuloksensa mukaisesti. Ilman lunta samalla pelivireellä on helposti 5-6 heiton haarukka tuloksessa. Noi -7 ja -10 rajat on ihan totta, mutta voi olla usein tulosta ihan yhtä hyvästä pelaamisesta.
-
Nyt kun PDGA-jäsenyyteni taas on voimassa, niin tässäpä rating-historia mallia "lehmän häntä".
(http://)
-
Heti aamuun vähän ittensäruoskimista.
Kattelin pirruuttani noita Meikun viikkokisojen tuloksia. Meikun The Monsterkin oli pelannut "vaan" -7 vaikka rutiinia on hällä x^100 enemmän kun sulla. Lisäks käy ilmi että sulla on vaan flippereitä mukana kovaan tuuleen eikä pakkasessa pelaaminen suju takkien&palttoiden tms. takia ja kaiken kugguraks vielä sulla on vielä kesäkengät.
Oot vasta palannut takasin kilpailuihin tiedostaen että se on ja tulee olemaan vaikeeta.. Ei ne +4 ja +5 kuulosta näillä spekseillä enää niin pahalta.
-
Kyllä minäkin sen noin olen selittänyt itselleni. Välineiden piikkiin voi laittaa jotain, mutta puttia ei oikeastaan voi. Paitsi toki talviputtaaminen on paskaa sekin.
Tänään pitää taas mennä sisätiloihin puttaamaan. Siinä saa ainakin toistoja ja rutiinia, mikä on pakollinen osa puttisuoritusta. On todella vaikeaa siirtää treenin perusrutiini tilanteeseen, jossa "on pakko saada sisään". Mutta kun tarpeeksi takoo, niin ehkä lihakset toimivat silloinkin kun pää menee jumiin.
-
Paitsi toki talviputtaaminen on paskaa sekin.
Tänään pitää taas mennä sisätiloihin puttaamaan. Siinä saa ainakin toistoja ja rutiinia, mikä on pakollinen osa puttisuoritusta. On todella vaikeaa siirtää treenin perusrutiini tilanteeseen, jossa "on pakko saada sisään".
Nojuu sanoppa muuta. Itelläkin oli loppukauden mittaa alati pahenevia ongelmia puttaamisen kanssa, vähän grippariakin mutta enemmän sitä ettei uskalla putata ettei mee ohi ja pitkäks. Ranne jää paniikissa lukkoon eikä avaudu siirtäen putteriin sitä kovasti kaivattua spiniä.
Talvella homma pahenee entisestään. Nytki viikonloppuna Hkyrön karviksissa (2x14) oli 10 kahden putin greeniä alle 10 metrin säteellä korista. Melkeinpä kaikki oikeelta ohi koko laitoksesta. Just se paniikki kun ottaa stäänssin, "mitä jos tää ei meekkää sisään..?", jonka jälkeen käsi ei enää toimi.
-
Unohda Jaani ajatus että mitä muut ajattelevat. En usko että kukaan miettii" tossa nyt on se entinen kova jätkä, vaan eipä pärjää enää" ja jos joku niin ajattelee, niin omapahan on häpeänsä.
Siitä putista olet tehnyt ittellesi peikon, Anteroakin isomman mutta kyllä se siitä aukeaa aikanaan.
RELAX!
Ja ihan mahtavaa että et meinaa antaa periksi! Tehdää diili että kumpikaan meistä ei anna periksi. Sinä löydät putin, ja sitä kautta henkisen tasapainon pelaamiseen. Ja minä löydän aukon väylältä mihin kiekollani osun, ja sitä kautta nousun pappasarjan tokavikaksi.
-
Laskeskelin tässä, että täytyy pelata melkolailla velhon peliä, jos mielii esimerkiksi EO:hon tänä vuonna. Rating ei yksinkertaisesti riitä isoihin kisoihin. Nyt näyttää siltä, että menee tämä vuosi opetellessa ja ensi vuonna saa taas harrastaa lajia kilpatasollakin.
Koska ratingistä pelataan, eikä esimerkiksi voitosta, niin laskeskelimpa tulevia kisojani jo. Kivikon Loska Openin jälkeen ratingini laskee melko varmasti, koska seuraavaan päivitykseeni tulevat viimeiset kuusi kierrostani vuodelta 2013: 1004, 937, 926, 920, 929, 971.
Noiden keskiarvo on suunnilleen 948.
Kivikosta tulee kaksi kierrosta lisää. Jos pelaan vaikkapa kaksi tonnin kierrosta (arvelen tämän tarkoittavan Kivikossa talvikelissä -7 kierroksia), ratingini nousee vain 960 pintaan. Eli ei paljon. Jos taas pelaan kaksi 960 ratingin kierrosta (ehkäpä -1), niin ratingini tippuu parilla pisteellä. Todennäköisempää on kuitenkin pelata reippaasti päälle par-tuloksen, jolloin ratingini tippuu entisestään. Tässä kunnossa ja mentaalisessa tilassa en pysty mihinkään muuhun kuin karseisiin romahduksiin.
Hyvä on kysyä, että mitäs väliä silllä on. No on sillä se väli, että rating-pohjaiset kisat jäävät minulta väliin niin kauan, kun puttini junnaa sillä tasolla, että rating pysyy alhaalla. Itsetuntoon toki vaikuttaa se, että kuuluu luokkaan 950-pelaajat. Alhainen raitng taas tekee pelaamisesta vähän kireämpää, kun pitäisi hinnalla millä hyvänsä saada sitä ylös päin, että pääsee edes kisoihin. Ja ehkä kovat pelaajat alkaisivat taas moikkailla, who knows...
Rating tarkoittaa siis kohdallani sitä, että pelaamisesta ei voi nauttia, koska siinä ei enää pelata voitosta vaan oikeudesta pelata. Siinä on liikaa pelissä minun kohdallani. Kivikon kisaan pitäisi lähteä ihan vain heittelemään; sillä tavalla voitin ainoan Kivikossa pelaamani kilpailun kesällä 2013. Mutta ei pysty... liikaa pelissä.
Jos vain oppisi olemaan välittämättä.
Vaan kun ei opi, se on nähty.
-
Törmäsin tänään yhteen blogitekstiin, missä vois olla sua kiinnostavaa asiaa.
http://www.heavydisc.com/2015/01/pulling-out-of-death-spiral.html (http://www.heavydisc.com/2015/01/pulling-out-of-death-spiral.html)
Varsinkin muutama kohta pisti silmään.
"There are physical reactions to stress and worry that are completely counter to fluid physical movement. Stress tightens your muscles, makes your hands numb, and that's a bad feeling."
"So what we can do, is to counter-act the physical reactions that come with stress, with mental and physical tools. What calms you down? What can you imagine that is just completely calming? Physically, we know that breathing slowly and fully will relax muscles and deep breaths will change your stress levels.
For me, it's the idea of my kids sleeping like a sack of potatoes in their beds. They are just hilarious sleepers. That idea takes me out of the situation and lets me put my thoughts else where."
Jokaisella löytyy varmasti sellaisia mielikuvia, minkä avulla voi rentoutua ja hieman hengähtää välillä. Itse olen joskus ollut kova jännittämään hammaslääkärissä, niin koko tilannetta kuin siitä aiheutuvaa kipua. Kerran kokeilin hieman mielikuvaharjoittelua ja aloin spontaanisti miettimään sellaisia asioita, mitkä saavat ns. sydämen sulamaan. Loppujen lopuksi mietiskelin vartin verran ruokakupissa mönkiviä koiranpentuja. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin kyseinen juurihoito ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin aiemmin.
Sullekin löytyisi varmasti paljon erilaisia tekniikoita ja harjoitteita, minkä avulla henkiset vaikeudet voitettaisiin tai ainakin niiden kanssa oppisi elämään. Luulisi Suomen kaltaisesta paikasta löytyvän ihan päteviäkin urheilupsykologeja, ollaanhan me luusereiden luvattu maa :)
-
Jotenkin mä luulen, että olen niin kyyninen, masentunut ja stressaantunut, että vaipuessani ihanan leppoisaan itsesuggestioon vain yhtäkkiä herään siitä vain todetakseni: mitä vittua, ei tää jeesaa kuitenkaan.
Mutta ihan varmasti on niin, että huono mieli vaikuttaa lihaksistoon ja etenkin hermostoon. Esimerkiksi olen nyt viimepäivinä saanut varmaankin vitutuksesta ja stressistä johtuen leukani selllaiseen jumiin, että suu ei meinaa aueta (!). Hieroja myös huomautti, että pinnallinen hengitykseni aiheuttaa hartioihin jännitystä, ja tosiaan huomaan itsekin todella usein, että olkapäät nousee korviin. Ihan uutena juttuna olen huomannut, että sormeni ja kyynärvarteni puutuvat tuon tuosta, mikä viittaa hermojumeihin.
Erityisesti käsivarsien ja hartioiden alueen hermojumit ihan oikeasti vaikuttavat griplockeihin. Kerran hieroja painoi jotain hermoristeyskohtaa takaolkapään seudulta, jolloin yhtäkkiä koko kämmenalue valahti hervottomaksi ja tuntui turpoavan niin että iho venyy. Oikeasti hermopisteestä vain alkoi jumi purkautua ja informaatio pääsi taas kulkemaan vapaasti pitkin käsivartta. Se oli ihanaa!
Nykyään huomaan yhä useammin, että aivan kuin olisin hetken pidättänyt hengitystäni ihan vain automaattisena reaktiona. Samoin hartioiden, leukojen ja sormien jäykistelyt tulevat tietooni useammin kuin ennen. Toivon, että ja tietoisuuteni asioista on kasvanut, ja että hermoilun huomaaminen ei tarkoita, että sitä tapahtuisi useammin.
Pitäisi ehkä relata joskus.
-
Tuollainen jännittynyt jäkitys ja turha jäykistely on aika yleistä nykyään, johtuen yleisestä stressin määrästä ja liiallisesta istumatyöstä. Monet esimerkiksi jännittävät koko ajan pakaroitaan seistessään suorassa.
Voisin muuten veikata, että narskuttelet hampaita öisin. Pitääkö paikkansa? Sillä ainakin saa leuat niin mukavasti jumiin, ettei eteensä näe.
-
Ei ainakaan ole huomautettu narskunnasta koskaan. Varmasti puren leukoja yhteen, mutta jätän sivuttaisliikkeen pois. Nyt mulla on uusi ja ihan paska tyyny, joten ehkä siinäkin on syytä tähän leukajumiin.
-
Sä tarvinnet jonkun rennon liikuntaharrastuksen missä just opetellaan kuunteleen niitä jumeja ja rentouttamaan niitä. Itelle toimii qigong.
-
Muistatko muuten, että olet puttauksen SM-nelonen vuodelta 2004? Kenties se tappio Mikolle pronssipelissä selittää nykytilan.
-
Totta kai mä muistan. Ei selitä, olen sen jälkeenkin putannut vähintäänkin helvetisti paremmin kuin nyt.
-
Eipä ole tullut aiemmin mieleenkään että tietysti nuo leuka- ja hartiajumit vaikuttavat frisbeegolfiinkin, olen lähinnä ajatellut vain toisinpäin että friba vähentää oireita ja syitä.
Itselleni vaimo kertoi jokunen vuosi sitten että aika kovaa ääntä kuuluu öisin. Hammaslääkäri kysyi kerran että syönkö kiviä kun hampaat näyttää vanhan ukon hampailta. Silloin ei ollut kuitenkaan leuat erityisen kipeät, mutta lähivuosina on lisääntyneen stressin ja/tai häiriöpitoisten öiden (lapsi) takia ollut kyllä enempi vähempi aina jumissa leuka, hartia ja ties mitkä. Suosittelen käymään hammaslääkäri tarkistuttamassa purenta ym., itsekin hankin lopulta purentakiskon yöksi ettei käy niinkuin yhdelle nuorelle tutulle jolle tuli nivelrikko leukaan yöllisten purentaongelmien takia. Ei tuo nyt täysin auta (varsinkaan kun ei muista sitä aina käyttää), mutta on kyllä huomattavasti miellyttävämpää herätä ilman jumitusta.
Varmaan jossain olet tästä kirjoitellutkin, mutta rupesi omakohtaisten ongelmien takia kiinnostamaan. Griplockisi on varmasti pääosin tai täysin mentaalisia juttuja, mutta miten olet saanut pidettyä itse tekniikan kasassa vuosien aikana? Siis tarkoitan että oletko lähtenyt kikkailemaan paljon erilaisilla otteilla ja puttityyleillä vai oletko kuitenkin luottanut siihen että tekniikka toimii jos vain pää toimii? Sinulla on tietysti se etu että tiedät että joskus on näin toiminut joten miksi ei toimisi tulevaisuudessakin. Itselläni on putti mennyt viimeiset puolitoista vuotta lähinnä alaspäin, ja kun en sitä ennenkään keskiverto harrastelijaa kummempi puttaamaan ollut, niin tuppaa sitten helposti vaihtumaan puttityyli jopa kesken yhden treenin kun alkaa tuntua että ei sitä nyt ainakaan näin voi putata ja näinhän se tällä kertaa näyttääkin toimivan... Typerää tietysti, mutta kun ei ole mihinkään luottoa. Loppujen lopuksi vikahan on tietysti pitkälti päänsisäisistä jutuista, muuta syytä en keksi sille miksi ryhdyn yhtäkkiä liikuttelemaan peukaloa kesken puttiliikkeen mihin sattuu... :P
-
Olen kikkaillut paljon tekniikan ja välineiden kanssa. Olen putannut spinnillä, nostolla, haaralla, työnnöllä ja ihan kaikilla tyyleillä. Monta vuotta puttasin Classic Rocilla, koska ajattelin sen irtoavan kädestä helpommin sen matalan rakenteen vuoksi. Sillä saatoin putata pelkällä työnnöllä ilman spinnin häivääkään ja pelkällä kädellä, koska se midarina lentää vähän pitemmälle pienilläkin tehoilla. Monesti treenasin suoraa puttia, mutta kisoissa se ekan missin jälkeen vaihtui automaattisesti haaraputtiin.
Ei se silti sisään mennyt.
Nyt olen viime kesästä lähtien pitännyt pikkurilliä rimmiä vasten, vaihtanut kiekon KC Aviariin ja koettanut ihan todella ottaa jalat mukaan ja saada vähän tehoakin puttiin. Yleensä ongelmanani on ollut ylivarovaisuus niin, että 10 metriset jäävät yleensä reippaasti vajaaksi, kisoissa. Treeneissä ei ole niin jännää, niin uskaltaa yrittää.
Paitsi eilen! Jumalauta, mikä treeni.
Puttasin sisällä noin 6-7 metrin putteja sarjana. Tapani mukaan treenin aluksi aluksi jokainen putti jäi käteen tai lipsahti ohi. Josatin syystä ongelma ei korjaantunutkaan toistojen myötä, vaan paheni. Yksi putti lensi hienosi korkealle korin yläpuolelle ja tipahti noin kolmen metrin päähän korista oikealle, korin tasalle flättinä. Jäi vähän käteen.
Sitten jatkoin normaalisti puttaamista, koska yleensähän toistojen myötä homma alkaa rullata treeneissä. Nyt ei.
Otin puttiasennon, katse tiukasti koriin, niiassin takajalkaa, latasin käsivarren taaksepäin, oikaisin jalan ja.... ei mitään. Käsi ei suostunut tekemään liikettä, kiekko ei irronnut ollenkaan. Noh, sama uudestaan: puttiasento, katse, takajalka, vauhtia käteen... ei. Ei irtoa. Ei alkuunkaan. Toistin tämän noin viisi kertaa niin, että välillä ravistelin hartioita ja kävelin hetken. Mutta en vain pystynyt puttaamaan. Alkoi jo vähän pelottaa, koska tämä on jo uusi taso, jota en ole vielä kokenut.
Istuttuani hetken keräsin itseni kasaan. Roisin kahdesta metristä putteja nostotyylillä sisään. Siirryin vähän kauemmas ja puttasin niin kovaa kuin lähtee välittämättä siitä, meneekö sisään, siirsin vähän koria (ja meinasin kaataa sen, jolloin meinasin nyrjäyttää käden) ja edelleen roiskin vain. Pikkuhiljaa sain itseni ja tekniikan kasaan ja loppua kohden putti olikin jo ihan ookoo.
Mutta olen kyllä nyt oikeasti huolestunut, jos kisakierroksella käy niin, että on pakko lopettaa pelaaminen koska käsi ei aukea. Se oli selvästi mentaalinen juttu, jonka melkein tunsi päässään, kun ei vain uskaltanut käskeä kättään liikkumaan. Ihan hirveetä.
-
Mä voin sanoo et mulla tulee varmimmin gripparia jos se isorilli on siä rimmillä.
-
Eräänä päivänä toissavuonna huomasin, että putit lentävät aivan mihin sattuu. Ei siis ollut toivoakaan saada koria kohti. Yritin ja ihmettelin pitkään ja tajusin, että kädessä täytyy olla jotain vikaa kun tuntui jotenkin voimattomalta ja kiekkoon en saanut juurikaan spinniä. Vika paljastui hermopinteeksi joka vaivasi kuukausia.
Myös rannekanavaoireyhtymä voi aiheuttaa ongelmia grippiin:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00770
-
No joo, mulla on kyllä puutumista ollut viimeaikoina paljonkin.
Pakko kai se on joku hoito keksiä.
-
Kuten joku jo aiemmin totesi niin kuulostaa toi grippi ongelma hyvin samalta kuin mitä dartitismi on dartsissa. Heitin tuota ihan kilpamielessä nuorempana ja olen omin silmin viikkokisoissa nähnyt kun dartitismista kärsivä kaveri yrittää heittää tikkaa sen irtoamatta kädestä. Kerran kaveri kaatui lattialle kun tikka ei vaan irronnut. Selvin päin. Tuota ei meinaa uskoa vaikka näkee.
Linkissä on darts lehti vuodelta jotain ja sivulta 8 alkaen on 3 pientä tarinaa henkilöistä jotka ovat siitä kärsineet. Ratkaisua ei tarjota, mutta heidän kirjoituksissaan on hyvinkin yhtäläisyyksiä joidenkin kirjoittamiesi asioiden kanssa.
Englannin kielellä tuosta voisi löytää enemmänkin tarinaa, niin tuttu juttu tuo on tuon lajin parissa.
http://www.darts.fi/docs/File/Lajiesittely/VanhatLehdet/Darts%201-07SCR.pdf (http://www.darts.fi/docs/File/Lajiesittely/VanhatLehdet/Darts%201-07SCR.pdf)
-
Kiitos!
”Kun asian, minkä asian tahansa, ottaa
liian vakavasti, se menee kaaliin, ja silloin on
altis mm. dartitismille. Uskon vahvasti, että
dartitismi ei tule pelaajille, jotka eivät kelaa
asioita liikaa”
--
Ehkä tämä parinisi alkoholismilla. Kännissä ei tule mietittyä asioita...
-
Aikaisemminkin suosittelemani Timothy Gallweyn kirja The Inner Game of Tennis opettaa yhden tavan pitää tietoinen mieli häiritsemästä suoritusta. Kirja ei tarjoa suoraa "intellektuaalista" ratkaisua että pelkästään sen lukeminen auttaisi ongelmiin. Kirjan esittämää tapaa pitää harjoitella, harjoittaa. Se pitää löytää. Mutta Gallwey kertoo aika hyvin miten se on löydettävissä.
Suosittelen edelleen lämpimästi. :-)
(En suosittele enää tämän jälkeen, ettei mene jankkaamiseksi. Mutta olen aika varma, että kirjan tyyli sopisi sinulle. Jos luit jo, etkä tykännyt/vakuuttunut, niin pahoittelen, että ikinä suosittelin.)
-
Jotenkin luulis että tennis on niin reaktiopeliä vastustajan liikkeeseen että ei siinä ehtis miettä "hitto jos mokaan tän pallon" paitsi ehkä syötöissä. Vois olla kiinnostava lukee.
-
Kyllä olen vielä enemmän reaktiolajissa sulkapallossa hermoillut kisoissa ison liudan helppoja virheitä.
Ja lisähuomiona heräilin viimeyönä useita kertoja puutuneisiin käsivarsiin.
-
Jotenkin luulis että tennis on niin reaktiopeliä vastustajan liikkeeseen että ei siinä ehtis miettä "hitto jos mokaan tän pallon" paitsi ehkä syötöissä. Vois olla kiinnostava lukee.
Sama herra kirjoitti myöhemmin myös kirjan Inner Game of Golf, joka on sama lähestymistapa golfiin. Toimii varmaan frisbeegolfin osalta jopa paremmin. Itse vaan tykkään originaalista kaikkein eniten, en ole varma miksi. :-)
-
Eikös sullla Jaani ole vielä toi siellä kirjahyllyssä?
(http://ecx.images-amazon.com/images/I/51M3WM66XRL.jpg)
-
Luettu on. Lainasin eteenpäin. Hyvä kirja, kyllä se ajatuksia on herättänyt ja oivalluksia. Mutta kun elämän asenne on päin helvettiä, ei siinä self-help ihmeitä tee.
-
Kivikosta tulee kaksi kierrosta lisää. Jos pelaan vaikkapa kaksi tonnin kierrosta (arvelen tämän tarkoittavan Kivikossa talvikelissä -7 kierroksia), ratingini nousee vain 960 pintaan. Eli ei paljon. Jos taas pelaan kaksi 960 ratingin kierrosta (ehkäpä -1), niin ratingini tippuu parilla pisteellä. Todennäköisempää on kuitenkin pelata reippaasti päälle par-tuloksen, jolloin ratingini tippuu entisestään. Tässä kunnossa ja mentaalisessa tilassa en pysty mihinkään muuhun kuin karseisiin romahduksiin.
Moro. En halua maalata piruja seinälle mut kattelin just 3viimeistä kivikon kisaa ja niitä ratinkeja. Parilla saanu niissä 910, 917 ja 919 kun ei ole pelattu näköjään normileiskaa vaan muutamaa pidempää väylää tai 20väylää. Huomenna myöskään ei ilmeisesti kauheesti outteja ole voimassa, joten eikös se sit vedä tuloksia ja ratinkeja hieman yhteen kasaan ja alaspäin. Eli jos huomenna par 56 niin sillä ei ehkä irtoo kuin 900 ratinki mun mielestä...toki voin olla myös väärässä.
-
Voi hyvin olla noin. Kivikko on helppo rata ja pelaajien ratingit eivät ole kovin korkeat. Talvikeli vähän tasoittaa tuota hommaa, mutta kyllähän se niin on, että rutkasti alle pitää pelata.
En tosiaan par-tulosta lähde hakemaan, mutta se tulee mikä tulee.
-
Loskat takana. En ollut sentään viimeinen. Toisen kierroksen sekä aloitin että lopetin grippariin kolmesta metristä. Kierroksen jälkeinen pari minuuttia meni rytmihäiriön ja pyörtymistunteen merkeissä. Aivan kauhea olo on kun lopettaa kierroksen kolmen metrin puttimissiin gripparilla. Ei vala uskoa treenaamiseen mutta pakko se on jatkaa. Ei siitä kyllä apua ole...
-
Kierroksen jälkeinen pari minuuttia meni rytmihäiriön ja pyörtymistunteen merkeissä.
Näytit kyllä TODELLA SYNKÄLTÄ vielä yli puol tuntii rundin jälkeen kun olit veke lähdössä. Eihän sul ees menny huonosti kisa. Eikös toka rundi ollut jo ihan jees...
-
Älä ny Ville kehtaa. Ootsä muka unohtanut millaista on missata putti gripparilla?
-
Oli se aika perseestä lopettaa kisa totaaliseen blackouttiin.
-
http://www.pdga.com/tour/event/19815
Aika hyvät ratingid silti
-
http://www.pdga.com/tour/event/19815
Aika hyvät ratingid silti
Tämän blogin lukeminen saa kieltämättä noita tuloksia lukiessa mielenkiintoisen ulottuvuuden, kun rundien rating-keskiarvo on semmoiset 967. Kaipa niitä putteja on sisäänkin mennyt :)
On muuten PDGA:lla ja Kisakoneella eri par-lukemat.
-
Joo, kaksi kokonaista puttia. Siis sellaista yli 5,metristä. Kertoo enemmänkin mun lähäri- ja avaustaidoista. Ne ovat jumalaiset.
-
Jätkän peliä oli hieno kattoa kakkosrundi aitiopaikalta, ja siitä tullu hyvä momentumi vaikutti aivan varmasti minunki peliin -> pelasin paremmin. Ok -> puttaaminen näytti välillä selvästi sivusta nähtynäkin tosi hankalalta, mutta veikkaan että joka ainoa janari kakkosrundin heittueessa ihaili spontaanisti niitä jätkän nättejä avauksia & lähäreitä. Sen puttiapinan ku saisit vain hartioilta, niin kyllä tulosta tulee isolla T:llä.
-
Thanks. On se niin, että kun putti on tollasta, on paras olla hyvä kaikessa muussa. Kaiken muun hoidon hyvin tänään etenkin tokalla rundilla. Olen jopa kehittynyt vauhditta heittämisessä ja putterilla heittämisessä.
-
Käynpä läpi eilisen Loska Openin väyläkohtaisesti. Tsemppiä sille, joka jaksaa lukea
Kierros 1:
Aloitus väylältä nro 12: Avausheitto on loivaan alamäkeen, ainoastaan oikealla vaaniva OB-aita on tässä esteenä. P2 kymmeneen metriin, neppi korin alle, nosto sisään. Yhteistulos Par.
Väylä 13: Vauhditon Banshee 10 metriä korin vasemmalle puolelle, neppi alle, nosto sisään par.
Väylä 14: Loiva foreantsa Rocilla kolmeen metriin. Sisään. -1
Väylä 15: Loiva foreantsa Rocilla kymmenen metriä korista oikealle, neppi korin alle. Nosto sisään. -1
Väylä 16: Early Release putterilla johki vasemmalle, josta jännälähäri neljään metriin. Upea putti räpiköi tiensä sisään. -1
Väylä 17: Vähän vajaa rocifore kymmeneen metriin. Koska korin takana vaanii rotko, neppi korin alle. Nosto sisään. -1.
Väylä 18: Hieman liian vajaa Gator-hysse seitsemään metriin korista. Nyt on seiftailtu jo niin kauan, että yritän sisään. Lörtsöputti korista vasemmalta ja yli. Paluuputti on noin kuusimetrinen, oikealta ohi. Päässä pimenee hetkeksi. Kerään itseni ja saan törkättyä kolmemetrisen sisään. Tästä ei hyvä seuraa... Par.
Väylä 1: Aivan liian korkea ja loiva hysse, joka päästyy 15 metriä korista vasemmalle. Liukuri korin alle. Nosto sisään. Par.
Väylä 2: Balettiaskelilla taas vauhtia. Loiva hyseri korista 8 metriä vasemmalle, putti alarautaan. Nosto sisään. Par.
Väylä 3: Roci paikaltaan tikkusuorana tolppaan kiinni. Nosto sisään edelliseltä ryhmältä väylälle jääneellä draiverilla. -1.
Väylä 4: Forehysse paikaltaan noin 10 metriin. Puut estävät järkevän yrityksen, josto neppi korin alle. Nosto sisään. -1.
Väylä 5: Karmea forerykäisy suoraan kallioon, josta pomppu 40 metriä vajaaksi. Erittäin jännittynyt lähäri 7 metriä korista oikealle. Hetken arvottuani päätän putata sisään, vaikka missi merkitsisi todennäköistä tuplabogia korin seistessä jäisellä rinteellä. Lörtsöputti kokonaan korista ohi 8 metriin, lörtsöpaluu vasemmalta ohi. Nosto sisään. +1.
Väylä 6: Bansheefore mandopuusta vähän vajaaksi niin, että joudun lähestymään pienessä forehyssessä. Ei se mitään, samalla kiekolla loiva forehysse korille. Nosto sisään. Par.
Väylä 7: Jalansijat löydettyäni rykäisen armottoman hyserin Blissubossilla vähän tasanteesta pitkäksi. Siitä forelähäri korista kuusi metriä oikealle. Putti tolppaan. Saatuani taas hengen kulkemaan nostan sisään. Par.
Väylä 8: Karmea, noin 40 metriä vajaaksi jäänyt lussu Gatorilla. Lähäri neljään metriin. Hetken keräilemisen jälkeen uskallan putata sisään. Par.
Väylä 9: Todella onnistunut avaus paikoiltaan kolmeen metriin. Hetken kamppailtuani jäistä rinnettä vastaan uhraan jalkojeni alle pyyhkeen, jotta saan törkättyä kiekon sisään. -1.
Väylä 10: Karmea 40-metrinen foretöppäisy maahan. Siitä forelähäri 8 metriä vajaaksi. Putti ei jaksa edes korille saakka. Nosto sisään. Par.
Väylä 11: Hyihyi-hysse 20 metriä vajaaksi metsään, josta forelörtsö 5-6 metriä pitkäksi. Hinkattuani tekniikkaa päässäni sen aikaa kun muut puttaavat, saan kuin saankin hienon putin vähän korin oikealle puolelle ketjuihin. Sisään!!!!!! Par.
Eli tällä kierroksella puttasin yhden edes putiksi laskettavan sisään. Nättiä.
-
Vauhtia sen toisen kiessin kanssa. Johan tässä on jo odoteltu!
-
Toinen kierros alkaa väylältä 2. Koska lähtiessäni kisatoimistolta missään ei näy ryhmämme kansiota, oletan jonkun sen ottaneen jo mukaansa. Johtopäätös osoittautui puutteelliseksi, mikä selviää aloitusajan lyödessä ja kaikkien ryhmämme jäsenten päästyä tiille. Juoksuhommiksi siis.
Raskaat talvikengät kiidättävät menoani jäisen loskan päällä sohjokimppujen lennellessä metrin askelteni perässä. Toimistolle päästyäni huomaan hätäilleeni turhaan, koska edelleenkään en näe missään ryhmämme kansiota. Paluumatka tiille käy yhtä lennokkaissa merkeissä. Tässä vaiheessa kiittelen talven aikana viettämiäni hetkiä Cross-trainerin selässä.
Tiille päästyäni ja tilanteen valjettua päätämme pitää kirjaa kännykkään. Mainio ratkaisu. Missä olisimmekaan ilman teknologiaa?
Väylä 2: Ihan samanmoinen hysse kuin ensimmäisellä kierroksella, paitsi ei sittenkään. Puu tulee vastaan 40 metriä ennen koria. Mikrosekunnilla lipsahtanut lähäri neljään metriin, josta mikrosekkunniks tarrannut putti ohi. +1. Sellainen startti.
Väylä 3: Gripparilla aukosta läpi puihin. Forelähäri kolmeen metriin. Laskettuani ranteen tärinän frekvenssin suhteessa korin linjaan onnistun irrottamaan kiekosta optimaalisella hetkellä, putti sisään. +1
Väylä 4: Samanlainen forehysse paikaltaan noin metrin enemmän oikealle kuin ekalla kierroksella. Puttiyritys ohi ja kolmeen metriin. Tökkäys sisään. +1
Väylä 5: Varovainen forehysse 10 metriä vajaaksi korista. Helppo liukuri korin alle ja mutakasaan. Nosto sisään.
Väylä 6: Forella sweet spotiin. Forella kolmeen metriin. Jäykkä tökkäys sisään, onhan kyseessä birdie. Par.
Väylä 7: Identtinen blissurykäisy samaan kohtaan kuin ekalla kierroksella. Siitä lähäri noin 10 metriä korin oikealle puolelle. Päätän yrittää puttia sisään, vaikka korin alla on jäätä, vastatuuli on kova ja suuntana on alamäki. Kauhea lepakkoputti lipsahtaa selvästi liian aikaisin, mutta sattuuu kääntämään yli juuri korin kohdalla ja räpiköi sisään. -1. [Epäonnistunut heitto, hyvä lopputulos. Lasketaanko näitä...?]
Väylä 8. Iso hysse 13 metriä pitkäksi sohjolätäkköön. Vapautunut yritys lopahtaa noin metri ennen koria maahan. Nosto sisään. -1
Väylä 9: Jälleen identtinen heitto kuin ekalla kierroksella. Hieno hysse tosin skippailee nyt 8 metriin, mutta ihmeen kaupalla uskallaan yrittää sisään kovasta vastatuulesta huolimatta. Hyvä putti, ei väpätystä ja voimakin on kohdallaan. -2.
Väylä 10: Erittäin kova tykki tuulta apunani käyttäen korin tasalle, mutta 20 metriä oikealle. Hyppyputti kolmeen metrkiin. Tyrkkäys sisään. -2.
Väylä 11: Tällä kertaa hysse vain 8 metriä vajaaksi metsään. Löysä yritys sisään jää vajaaksi. Nosto sisään.
Väylä 12: Putteria ilmaan, täysin piikkisuora heitto alusta loppuun laskeutuu metrin korista vasemmalle. Nosto sisään. -3.
Väylä 13: Balettivauhdinotto auttaa vedestä skippaavan Bansheen viiteen metriin. Vapautunut putti keskelle. -4.
Väylä 14: Rociforeantsa jää 7 metriä vajaaksi. Käteen jäänyt lörtsäputti menee selväsi korin ohi... eikun feidaa sisään. -5.
Väylä 15: Löysä roci jää 10 metriä vajaaksi puiden taakse. Kovalla itseluottamuksella matkaan lähtenyt puttini osuu matkalla oksaan ja laskeutuu korin alle. Nosto sisään. -5.
Väylä 16: Yllättävän kovaa lähtenyt putteri löytää tiensä kohti koria, mutta niin kovaa, että ilman puuosumaa se olisi ainakin 20 metriä pitkä. Puuosuman kautta kahteen metriin. Nosto sisään. -6.
Väylä 17: Erinomainen rocifore viiteen metriin. Ikävä kyllä korin takana vaaniva rotko vilkkuu mielessäni ja päätän tökätä kiekon löysänä vasemmalla ja alarautaan sen sijaan, että laittaisin sen rennosti sisään. Nosto. -6.
Väylä 18: En kuivaa kiekkoani, vaikka huomaan sen olevan vähän liukas. Kyllä sillä voisi vielää tämän heittää. Noh, lipsahdus korista vajaaksi 10 metriä, josta liu'utus kolmeen metriin. Hilattuani sydäntäni kurkusta alas 10 senttiä, saan kuin saankin tökättyä kiekon sisään. -6.
Väylä 1: Ihan hieno pommihysse korista vasemmalle noin 9 metriä. Siitä todella arka yritys korin alle... eikun kolmeen metriin. Päässä sumeni jo nyt. Sydän ei pamppaillut, vaan tärisi. Se väpätti. Otettani puttiasennon huomasin ranteeni vispaavan aivan hervottomana. Noh, äkkiä vain kiekosta eroon eli korin ohi oikealta.
Saatuani valot päälle ja tasattuani hengitystä hetken asetun puttaamaan bogiani. Noh, ihmeen kaupalla pystyn tyrkkäämään kiekon korin pohjalle, ja samalla saan täysin vapaasti kykkiä aikani korilla totaalisen mielenhämärän sumentaessa kaikki aistit. -5.
---
Olo oli aivan hirveä. Kävin tarkistamassa tulokseni toimistolla, mutta päässä kumisi aivan tyhjää. Loppukierros väylän 17 puttimokan jälkeen oli henkisesti riudattava kokemus. En mitenkään osannut käsitellä sitä, että pilasin ihan okei menneen kisani vielä viimeisellä väylällä. Hävetti aivan perkeleesti, ja oli pakko mennä ulos ottamaan happea.
Tiesin, että kaikki muutkin ovat paranteet tulostaan, joten palkinnot menisivät kuitenkin minulta ohi.
Jahka väki alkoi kaikota, olin jo saanut ajatukseni sen verran kasaan että sain itseni kammettua takaisin toimistolle. Noh, vaikka lähes kaikki olivatkin parantaneet, eivät kuitenkaan tarpeeksi. Nousin yhden sijan ja lopputuloksissa jaetuksi kolmanneksi. Ihan kivat 90 euroa palkintorahaa, ei mitkään kummoiset ratingit, mutta enpähän ainakaan huonontanut.
Edelleenkään kilpaileminen sinänsä ei jännittänyt yhtään. Ainoastaan alle 10 metrissä olen niin paniikissa, että jokainen edes koriosuma on minulle jo voitto. Etäisyys 3-6 metrissä on pahin. Siinä unohdan kaiken sen, mitä harjoitellessani olen tehnyt. Koko keho menee aivan veteläksi ja päässä hakkaa tyhjää, hengitys kiihtyy ja käsi alkaa vapista.
Olipa ihan helvetin rankka päivä.
-
Mä jaksoin lukea!
Kävin viime torstaina heittämässä kierroksen Kivikossa, joten mulla oli hyvä näppituntuma rataan. Sen ansiosta pystyin hyvin eläytymään heittoihisi, näin ne melkein silmissä.
Eihän toi todellakaan näyttänyt huonolta, siinä oli monta ns. tilanteeseen sopivaa järkevää lähestymistä ja pari väykkä-lähäriä, eli järki sanoo toista kun tunne.....ja tunne vie voiton. Järkiperäisellä ratkaisulla pari pistettä pois lopputuloksesta.
Eikä toi puttikaan ihan kehnolta vaikuttanut, paria grippausta lukuunottamatta. Koska toi lähiputti on nyt korvien väliin asennettu ongelma, niin en pysty, enkä sano siihen mitään. Toivon ja uskon että muutamilla onnistumisilla lukko pikkuhiljaa aukeaa, ja sen jälkeen rentous ja hauskuus tekee comebackin Jaanin pelaamiseen.
Hienoa että jaksoit noinkin seikkaperäisesti peliäsi analysoida....anna sen soida, anna sen soida!
-
Väylä 7: Identtinen blissurykäisy samaan kohtaan kuin ekalla kierroksella. Siitä lähäri noin 10 metriä korin oikealle puolelle. Päätän yrittää puttia sisään, vaikka korin alla on jäätä, vastatuuli on kova ja suuntana on alamäki. Kauhea lepakkoputti lipsahtaa selvästi liian aikaisin, mutta sattuuu kääntämään yli juuri korin kohdalla ja räpiköi sisään. -1. [Epäonnistunut heitto, hyvä lopputulos. Lasketaanko näitä...?]
Sama kuin:
[Aivan täydellinen heitto keskelle koria sopivalla voimalla, kori sylkee kiekon pihalle]
Molemmat lasketaan ja pitkässä juoksussa ne menee 100% varmasti tasan, mutta vaan ne epäonnistuneet jää mieleen :P
-
Miksen ole aiemmin keksinyt 14 väylälle antsaforea midarilla, mitä heitän kuitenkin lähärihommina harva se väylä. Hyvä vinkki, kannatti lukea.
12 väylällä tuulessa viivasuora putteri nostolle... jotain mihin en kuuna päivänä tule pystymään.
-
12 väylällä tuulessa viivasuora putteri nostolle... jotain mihin en kuuna päivänä tule pystymään.
Siinä oli vain kevyt myötäinen.
Ja totta kai tulet pystymään.
-
En tiedä sun puttimetodeista, mutta itsellä ainakin vähensi jännitystä ja paransi huomattavastikin kisaputtia, kun aloin pitään vapaassakin kädessä putteria.
Tätä kannattaa ainakin kokeilla, sillä voi olla yllättävänkin suuria psykolookisia vaikutuksia.
Hyvinhän nuo sun kisat kuitenkin meni, kun podium sijoituksille ylsit ja ykkös-sijalla kuitenkin tuo lähes lyömätön Monsteri! Pitää olla jo melkoinen perfektionisti, jos pettyy kolmossijaan.
Tsemppiä ja vähemmän paineikkaita tulevia kisoja!
-
Ihan varteenotettava metodi. Usein treeneissä pidän nippua puttereita vasemmassa kädessä, kunnes huomaan treenaavani vastoin kisatilannetta. Sitten tiputan putterit maahan ja jatkan. Kunnes taas huomaan, että pidän kolmea tai neljää putteria vasemmassa samalla kun heitän. Se on luonnollista.
Tuohan voi suggestoida mut sellaiseen fiilikseen, että treenaamassahan tässä ollaan. Ikään kuin olisi ehdollistunut kädessäni olevan putterin tuntumiseen ja harjoittelumieleen.
Mitäänhän en voi hävitä, joten laitetaanpa kokeiluun!
-
Edelliseen liittyen tuli mieleeni erään Squash-valmentajan neuvo, että kävi pallossa miten tahansa, muista aina vaihtaa maila hetkeksi vasempaan käteen.
Tässä on taustalla se, että kun pitää tuollaisen maneerin mielessään, pystyy ainakin jotenkin pyyhkimään edellisen pallon mielestään ja keskittyy johonkin muuhun. Se on ollutta ja mennyttä, nyt on jotain muuta.
Olen miettinyt, minkälaisen tempun keksisin frisbeegolfiin. En ole keksinyt. Periaatteessa muutaman kiekon pitäminen toisessa kädessä voi toimia samantapaisena temppuna: on ainakin jokin puttiin liittymätön juttu, joka pitää muistaa ennen suoritusta. Käy ottamassa muutama kiekko vasempaan käteen. Se vie ainakin vähän ajatusta pois siitä, mitä on juuri nyt tekemässä ja kuinka helvetin jännää se on.
-
Treenaan puttia yleensä viidellä putterilla ja vasemmassa kädessä pidän pinoa..neljä, kolme, kaksi, yksi ja nolla..jälkikäteen ajateltuna saattaa olla, että se viimoinen on kaikkein hankalin, koska ei ole enään vasemmassa kädessä yhtään kiekkoa.
Nykyään pidän huolen, että treenikiessilläkin on putatessa toinen kiekko kädessä. Tämä on kyllä itsellä auttanut ja putti on paljon rennompaa ja parempaa.. Toivottavasti toimii sinullakin!
-
Taas 1,5h puttia hallissa. Kaiken muun ohella Kokeilin 100 puttia 5 metristä. Ekalla meni 90 ja tolalla 95. Korina oli kotitekoinen bullseye, eli ketjuosa on noin 20-25 senttiä kapeampi. Oikeaan koriin olisi mennyt enemmän.
Ihan karmeaa puttia muuten. Katsoin välissä pari minuuttia Daven puttiklinikkaa, niin johan muistin taas miten putataan.
Tätä sitten lopputalvi...
-
Eikös myös Koling pidä aina putteria toisessa kädessä?
Tuo Feldbegin video on jännä, osalla se on saanut putin paranemaan huomattavasti, ja "apuja puttaukseen" - ketjun perusteella on myös pilannut aika monen putin totaalisesti. Itse kuulun jälkimmäisiin. Tällä viikolla tullut taas kokeiltua ehkä viittä eri puttitapaa, aina jokin muu toimii paremmin. Eilen vajaa 500 puttia (kolmessa osassa) viidestä metristä noin 60% onnistumisprosentilla...
-
Mulla toi davettaminen on aina auttanut, mutta ehdin tuossa välissä vain unohtaa ne asiat, millä hän puttinsa perustelee. Mä oon tyyppi, jonka on pakko järkeistää kaikki. Haluan mahdollisimman yksinkertaisen ja "idioottivarman" tyylin. Huomasin taas tänään, että on mennyt aika vaikeeksi ja tarkaksi kaikki, kunnes otin Daven videon esille ja muistin, mistä olin lähtenyt asioita hiomaan kohti vaikeuksia.
Mun homma on nyt se, että kuusi metriä on olisi comfort zone. Se riittää. Katotaan sitten joskus toiste, että miten sen rajan takaa alkaisi upota.
-
Ite lähden aina siitä, että uskallanko yrittää. Jos en, niin seiftiä alle. Sen fiiliksen yleensä tunnistaa aika helposti kun hirvee tuuli puskee naamaan tai 10 m pudotus korin takana. Sitten opettelen puttaamaan ja upotan kaiken. Aina.
-
Väylä 9: Todella onnistunut avaus paikoiltaan kolmeen metriin. Hetken kamppailtuani jäistä rinnettä vastaan uhraan jalkojeni alle pyyhkeen, jotta saan törkättyä kiekon sisään. -1.
/quote]
Hehee, eikös tossa tapahtunut sääntörike :)...?! mun mielestä sääntöjen mukaan pyyhkeen saa laittaa vaan tiipaikalle, ei muuten:) :)
-
2013 sääntökirjasta alkaen alle 1cm korkean pehmusteen saa laittaa aina.
-
2013 sääntökirjasta alkaen alle 1cm korkean pehmusteen saa laittaa aina.
Ok.no voihan perkele. En tiennyt et sääntö muuttunut sit...aiemmin tais olla kuten mä sanoin. No hyvä tietää jatkossa. Kiitoksia ja sori :)
-
2013 sääntökirjasta alkaen alle 1cm korkean pehmusteen saa laittaa aina.
Ok.no voihan perkele. En tiennyt et sääntö muuttunut sit...aiemmin tais olla kuten mä sanoin. No hyvä tietää jatkossa. Kiitoksia ja sori :)
Hyvä vain, niin tulee tämäkin asia selväksi.
-
Jaani oli Loska Openissa molemmilla rundeilla perässä tulleessa ryhmässä, joten pääsin väijymään muutamia suorituksia... en mitään karmeita tötöilyjä nähnyt, paitsi yhden n. vitosen putin joka tuli ketjuista ulos (eikä siinäkään itse suorituksessa näyttänyt vikaa olevan), muuten kaikki suoritukset mitä meidän pooli odotellessa/ohimennen näki oli ihailtavan tyylikkäitä ja maailmanluokan tasoa!
Puttiin samanlainen itseluottamus kun sulla draivissa on niin kyllä futaa ;)
-
Sun pitää vaa saada aikaseks tulla tonne meiän treenihallille ni kyl siel metodit keksitää 8)
-
Erittäin hankalia aikoja ollut takana, ja sen lisäksi tuntuu todella hermostossakin olevan jotain ylimääräistä kireyttä. Treenaaminen ei maistu, mutta silti haluan nyt yrittää vielä tämän vuoden, josko se kipinä sieltä löytyy. Sormiin on ilmaantunut nykimistä, joka tuntuu kyynärvarressa saakka. Hermot siis kireellä sekä henkisesti että fyysisesti. Ei pidä siis ihmetellä, että peli on sekaisin. Ja pahasti.
-
Pää pystyyn, kaikki ne hommat kondikseen, joihin pystyt itse vaikuttamaan, endorfiinejä kroppaan liikkumalla (tai millä tahansa) ja askel kerrallaan.
-
No, ei pidä ihmetellä jos mua kaikesta ennakko-oleiluista ensi kesänä kisoissa tai radoilla näykään. Tulee aikoja, kun suunnitelmat eivät pidäkään ja kaikki pohjatyö osoittautuu arvottomaksi. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, että kannattiko. Ja kannattaako olla siellä, missä tuntee olonsa huonoksi. Hyviä asioita elämäänsä tarvitsee edes sen välttämättömimmän, jotta voi viettää aikaa friballa bonuksenomaisesti. Nyt ei ole se hetki kun suunnitellaan kesää.
-
Saako sinulta hankittua opetusta frisbeegolffin pelaamisesta ja itselle sopivasta heittotyylistä?
Sen verran tarkalta analysoinnilta kuulostaa,että olisi oikeasti mukavaa oppia teknisesti tekemään asioita paremmin.
-
Joo, kyllä varmaan. Mahan osaan lähinnä oman draivini ja sen opettamisen, että ei sillä nyt kukaan ihmeitä peliinsä saa vielä. Kyllä mä varmaan kentillä käyn vielä, niin voidaan joskus sopia sessiota.
En lupaa mitään. Kellekään, vähiten itselleni. Voi olla että vuoden viimeiset fribani heitin tänään, kun puttasin korista ohi 15 kertaa... Tai sitten en. Nyt bodaan, kuten ennen vanhaan.
-
Laji kasvaa. Se kasvaa niin hirveää vauhtia, että nyt kilpailunjärjestäjät voivat jo rajoittaa osallistujia todella paljon ja rankalla kädellä.
Kannatan suuntausta.
Samalla harmittelen sitä, että oman pelin tasoni ei enää riitä mihinkään isoon kisaan tänä vuonna. Kaikki kilpailut, joihin oikeasti voisin haluta, ovat rajoittaneet viimeistään toisen ilmoittautumisvaiheen 975-ratingin minimiin. Se ei siis minua koske.
Skellefteå, EO, Kööpenhamina ja muut EuroTourit ja varmasti jokunen ProTourikin menee täyteen ilman, että saan edes mahdollisuutta osallistua. Kyllähän mä voin ratingia nostaa kauden aikana ylikin tuon rajan, mutta sillä ei ole enää siinä vaiheessa väliä, koska ilmoittautuminen on jo sitten mennyt kiinni.
Kuka käski pelata paskasti, niin.
En ole sitä sorttia, joka tekee vuoden 2016 suunnitelmia tai varsinkaan niin, että pelaisin tänä vuonna pikkukisoja vain siksi, että voisin sitten joskus saada oikeuden pelata isoissa kisoissa, vuoden päästä. Siihen ei vain riitä motivaatiota.
MM-kisat kiinnostivat vielä pari viikkoa sitten, mutta nyt tuntuu, että en ole sinnekään ihan tervetullut. Voipi olla, että kisajärjestäjät päästävät paskoja eurooppalaisia säälistä mukaan, mutta onko mun järkeä lähteä sinnekään? Sitä voi vielä miettiä tovin, mutta luultavasti Suomijengi saa matkata ilman gripbloggaajaa Pittsburghiin.
Tänään kävin roiskimassa kuudesta metristä noin 90 prosenttia puteista ohi. Se oli hyvä muistutus siitä, että mun paikkani on kuntosalilla. Se on niin paljon helpompaa.
Nyt on samanlainen tunne kuin blogia aloittaessani. Edessä ei ole mitään varmaa, pelaaminen ei kauheasti kiinnosta, treenaaminen tuntuu turhalta ja laji ei tarjoa enää mitään elämyksiä.
Aika näyttää, milloin sitä kehtaa taas näyttäytyä kiekkojen kanssa radalla.
-
Pikkuhiljaa olen taas kykeneväinen kisaamaan, tai ylipäänsä pelaamaan. Tänään Talin talvisarjan osakisa Talissa. Kondis ja fieldin taso huomioon ottaen taistelen top-10 sijasta korkeintaan ja 900-ratingitkin ovat tiukassa. Jos ei kasilla alkaisi.
Lisäksi sormessa on nirhauma aivan uudessa kohdassa, joten putteria ei voi heittää kovaa. Tulee jännät kisat. Ei odotuksia, ei paineita. Menee se päivä näinkin.
-
Kisat takana ja nipin napin kympin sakkiin tuli pelattua.
Oli erittäin vaikeaa saada motivaatiota edes sen verran, että jaksoin pelata loppuun. Yhtäkään heittoa en pelleillyt, vaikka toki vähän vähemmällä keskittymisellä missassin muutaman nelimetrisen. Tuntuu vain siltä, että pelin taso on tällä hetkellä murheista pienimpiä. Ei silloin jaksa täysillä yrittää, kun ajatukset harhailevat jossain ihan muulla.
Talven aikana olen yrittänyt pelata jonkin verran. Muutaman viikon totaalitauon aikana olen onnistunut kehittämään itselleni oteongelman, jonka vuoksi etusormeni kipeytyi tällä viikolla pahasti. Kisassa en kyennyt heittämään Rocia tai putteria kovaa. Ainoastaan lyhyet nepit pystyin heittämään jollain rannevipillä ilman, että sattui perkeleesti. Myöhemmin päivällä draiveritkin alkoivat sattua sen verran, että piti kikkailla otteiden kanssa, mistä seurasi monenlaista huumoria...
Kaiken kukkuraksi draivitekniikka oli täysin hakusessa lukuunottamatta muutamaa viimeistä heittoa. Kiinteä 18. väylä meni ihan nätisti täysin tyynessä mantereen päätyyn ja sitä seurannut kisa-18. kymmeneen metriin. Muuten olikin lähinnä tylsää ja melko tunteetonta suorittamista alusta loppuun, vaikka sää oli toki kaunis.
Aion silti raahautua kisoihin, jos vaikka saisi hetkeksi ajatukset pelaamiseen ja frisbeegolfiin. Kyllä niitä mieluummin ajattelee kuin arkielämäänsä.
-
Tuli taas käytyä eilen muistelemassa syitä sille, etten ole kilpaillut liiemmin. Kivikon viikkokisat.
Kerrataanpa: aloitus väylältä seitsemän. Normi avaus, normi lähäri kuuteen metriin, normi putti kokonaan korin ohi. Vieressä kaverit upottivat kymmenenmetriset sisään...
Kasiväylällä par-putti kolmesta metristä alarautaan. Ysi ja kymppi-väylät paskoilla avauksilla nostokolmoset. 11-väylällä viisimetrinen korin ohi kokonaan. Seuraava vastaava tuli väylällä 14... Noniin, you get the idea. Väylällä 18 otin jo tavaramerkikseni muodostuneen gripparirallin, eli kakkosnelonen viidestä metristä. Kokonaan ohi ja silleen. Tähän asti jaksoin yrittää, mutta nyt loppui huumorintaju.
En taaskaan pystynyt pitämään lupaustani, että yritän vaikka menisi kuinka paskasti. Kun missaa noin monta puttia noin läheltä noin lyhyessä ajassa, ei vain kantti kestänyt. No, tämän jälkeen meni roiskimiseksi ja samalla hajosi draivitekniikkakin niin pahasti, että ob-rajat paukkuivat. Mikä on Kivikon kakkosella muuten aikamoinen saavutus.
Pelasin vissiin all-time-high'n, eli +3. Sellanen.
Tässä on nyt neljä kisaa tuloillaan vielä, joista tosin kaksi on höntsäilyä (Kankaanpään Karvis saattaa jäädä väliin). Ei sillä, en näköjään viikkokisoissakaan pysty pitämään päätä kasassa, sillä eihän nuo puttimokat mistään muusta kerro kuin hermoilusta. Jännä juttu.
Tämän lajin piti olla hauskaa...
-
olihan se semi-julmaa kattoa vierestä, kun itellä ollut myös putti ihan jumissa monta viikkoa, mutta eilen upposi kaikki. komeita moni niistä sun alkupuolen avauksista oli jokatapauksessa :)
-
Harmi, että jouduit seuraamaan sitä tuhraamista. Toisaalta livenä se voi olla paljon jännempää kuin blogia lukemalla voisi arvatakaan! No, tollasta se nyt sitten on.
-
päinvastoin, on tämä tarina kuitenkin se kiinnostavin tällä forumilla. toivon vaan, että se ratkaiseva, helpottava oivallus tai muutos sieltä vielä tulisi ja pääsisit eteenpäin
-
Kävin treenaamassa puttia. Oli kymmenen putteria mukana, joten helposti sellainen pari-kolmesataa toistoa tuli tehtyä.
Tajusin (ties monettako kertaa), että painonsiirron jälkeen käden on tehtävä liike ylöspäin (ei eteenpäin). Hyvin pienellä käsivoimalla kiekko menee kahdeksan metriä ja erittäinkin vähällä vaivalla myös ihan suoraan. Suoraan siksi, että käsi tekee liikkeen ylös, ei johki tonne etiäpäin.
Tämän kyllä muistan joka kerta, kun käyn puttia hinkkaamassa. Jostain syystä tuo tieto häviää samantien, kun aletaan kilpailla. Sitten taas menen treenaamaan, ja saan ahaa-elämyksen. Se on aina tuo sama ahaa.
Ihan hirveen jännää.
-
Olin itsekin samassa poolissa, mielestäni ei pahemmin kannata kierroksen kulkiessa tai jälkeenpäin miettiä jotenkin pilanneensa muiden kierrosta / peli-iloa / whatevs. Tokihan tuo sivusta katsottuna herättää tunteita, mutta ne ovat varmasti enemmän myötätuntoa (henkisesti) raastavan ongelman kanssas painivaa kohtaan.
Blogi itsessään on tosiaan huippu. Huonosti menneiden kierrosten tai kisojen jälkeen tietysti päässä pyörii kysymyksiä ja täältä on kiva käydä kurkkimassa Jaanin plus muiden kommentoijien pohdintoja asiasta.
Tsemppiä jatkoon, toivottovasti blogin nimi vielä vaihtuu joskus. :)
-
Voittavaa golfia Kankaanpäässä. Ainoa bogi grippirallista. Kaksi nosto birseä. Tällaista on pelaaminen tylsimmillään.
-
Tämä on elää kertaa jo niin surkeeta, että oikeesti jo alkaa naurattaa. Hurjan huonoa, ehkä huonointa puttia koskaan. Mutta nyt tietty raja on ylitetty, farssi on hauskaa.
-
Onko keskikeikyää tarpeeks?
-
Äestin itseni sijalle 27. Kai mä olen huonomminkin pelannut, joskus. En kyllä näillä pelkotiloilla parempaakaan osaa. Tsemppasin loppuun asti, vaikka (aivan ylimääräinen) finaalirundi alkoi neljällä bogilla. Siihen nähden +5 on saavutus. Kauhiaa se oli.
-
Kankaanpään kisat takana, eli perinteinen kesäkisakauden avaus on taas nitkutettu kipeiden raajojen saattelemana. Jotain jäi käteenkin, nimittäin 36,5 euroa!
Päällimmäisenä tunteena on eräänlainen torjuntavoittofiilis. Pelasin (täysin ylimääräistä) finaalikierrosta lukuunottamatta keskittyneesti, tarkasti ja varovaisesti juuri sellaisella perustasolla, mihin pitäisi pystyä AINA, jos ei vain yritä mitään ihmeellistä. Eli vähän kuten Essin blogissa puhuttua oman par-tuloksen peliä. Olihan tuo tokan kierroksen +3 aika surkeaa, mutta sekin oli lähinnä parin väylän bläkäri, muuten ihan solidia peruskauraa.
Putti on edelleen, kuten jo vuosien ajan, todella jäykkä ja hidas. Oli suorastaan surkuhupaisaa katsella vieressä ennakkoluulottomia junnuja, jotka puttaavat samalla kovuudella kuin minä itse draivaan. Oli kyseessä sitten 30 tai 5 metrinen, on teho suunnilleen sama.
Itselläni tuli taas muutama grippari melkolailla alkukisasta, ja heti seurauksena vaihdoin vanhaan ja tuttuun haaraputtiin ja jätin haaveet hyvästä puttipelistä. Ranne jäykkänä, ilman spinniä ja voimalla pusertamalla saan hädin tuskin korille asti kympistä, mutta eipähän satu karmeuksia. Koko kisan aikan otin SÄÄLITTÄVÄT yhdeksän birseä, ja vain yksi niistä oli kakkonen. Pää ei vain kestä putata kakkosta, mutta kolmosbirseä kyllä. Muutenkin suurin osa oli nostoja, koska siis 15-metrinen on mulla käytännössä lähäri, jota ei voi hakea sisään.
Pää leikkasi kiinni ainoastaan (täysin ylimääräisellä) finaalikierroksella, jonka avasin neljällä bogilla. Yksi niistä oli n. 3 metrinen puttimoka. Olin jo hyvässä vauhdissa laittamassa lötää pömpeliin, kunnes kiekko ei vain irronnutkaan. En saanut tehtyä heittoliikettä lainkaan. Poistuin asennosta, totesin, että nyt alkoi pelottaa, otin asennon uudestaan, ja nostin kiekon niukin naukin alarautaan saakka. Käytännössä olisin selvinnyt vain käden suoristamisella, mutta en siihen pystynyt.
Tällaiseen kuraan nähden on kai ihan ookoo pelata nollille lukuunottamatta (täysin ylimääräistä) finaalikierrosta, johon jo lähdettäessä vitutti viettää ylimääräiset 4,5 tuntia kisapaikalla sateessa. No, luonne ei anna periksi denffaamista tuossa tilanteessa, niin sitten lusittiin. Kuuden väylän jälkeen +5 on aika kova setti, mutta onnistuimpa pitämään sen tuloksen loppuun saakka.
Ainakaan mitään mainittavaa kehitystä ei siis putissa ole tapahtunut, ei ainakaan henkisellä puolella. Mutta kivaa oli kaiken kaikkiaan, kelit oli mukavat ja pelaamisesta nautti vaikkei pystynytkään edes yrittämään mitään kummoista tulosta.
Koettakaapa itse pelata joskus niin, että vedätte suosiolla korin alle 15-metristä AINA neljän kierroksen ajan. Se on todella tylsää. Veikkaan, että mulla on eniten par-tuloksia koko kisassa, ellei sitten tuo (täysin ylimääräinen) finaalikierros sotkenut sitäkin tilastoa.
Ensi viikonloppuna seiftataan Kivikossa.
-
Olen myös huomannut, että pitkistä ja kohtuullisen pitkistä onnistuneista puteista saa suhteettoman paljon iloa. Kärjistettynä esimerkkinä jos avaa 12 metriin ja lirvauttaa putin siitä sisään, niin väylästä jää paljon parempi mieli kuin että avaa viiteen metriin ja siitä puttaa "pakkokakkosen". Tai jopa jos saa seivattua paarin jollain pitkällä putilla versus se "pakkokakkonen". Jopa hyvät yritykset tarpeeksi pitkältä (10m+) jättävät itselle pääosin positiivisen fiiliksen.
(Ja puhumattakaan siitä erosta että avaa ekaan puuhun, seivaa ihmeen kaupalla johonkin 15 metriin ja siitä par-pelastusputti sisään versus avaus vitoseen, putti ohi ja nostokolmonen.)
-
Jos peli on nyt tylsää, niin saattaisko sitä ajatella kehityskelpoisena? Jos nyt teoreettisesti ajatellaan että rupeet kokonaisvaltaisesti vetään pushputilla, niin kyllähän sekin ajan mittaan kehittyy niin, että pystyt runaan sieltä + 15m paikkeilta?
-
Niin, siis mä treenaan eri tyyliä kuin mitä peloissani käytän kisoissa. Ajan mitta on suhteellista, johan tässä on päälle 15 vuotta pelattu.
-
Sunnuntaina grippaillaan taas huolella. Sitä ennen voisi koettaa muotoilla ajatuksia elämästä. Aika paljon niitä on taas tullut...
Yksi on taas varmaa. Tänä kesänä kauteni loppuu näillä näkymin huhtikuussa. Odottamani Stamina jää väliin, sillä olen liian iso bussiin. Tai jotain. Vietän kesäni ulkomailla kaukana frisbeestä ja tutuista ihmisistä. Täytyy sanoa, että ihan kauheaa kaipuuta ei jää. Moni ikuiseksi luulemani asia on mennyt tyriksi ja uskomattomia käänteitä tarjoava elämä ei lakkaa yllättämästä. Yksi näistä on pelaaminen. Olen saanut viime aikoina lisää hyviä syitä lopettaa laji kokonaan. Ainakin kilpaileminen, eikä suinkaan siksi että pää ei kestä. Ei vain nappaa. Jotkut lopettaa röökin 15 vuoden jälkeen, jotkut pelaamisen. Jotkut pistää avioliiton tai ystävyyden poikki 15/vuoden jälkeen. Mun 15 vuotta pelaamista on pikku juttu lopettaa sellaisten rinnalla. Kun tulee jotain muuta tilalle, voi totuttuja asioitaan heittää roskiin elämästään.
Saapa nähdä, oliko tämä huhtikuu viimeinen pelikuukauteni. Kivikoissa sunnuntaina täysin streeeessitöntä peliä. Kiva se.
-
Kamalaa! Mutta onneksi olet vielä nuori jannu, voit pitää 10 vuotta taukoa ja jos sitten aloitat uudestaan niin olet siinä iässä kun esim. kun minä aloitin"menestyksekkään" urani. Ymmärrän kyllä että jos kiinnostus loppuu, niin silloin kannattaa lopettaa tai ainakin pitää ns. luova tauko. Toivottavasti nähdään kuitenkin ainakin Nurmijärvellä, ei NDGE:tä pelata ilman Jaania!
Ja kuten edellisessä viestissäsi annoit ymmärtää, niin kaikesta huolimatta frisbeegolf ei ole maailman tärkein asia. Vaikka niin hieno laji onkin kysymyksessä.
Lupasin jo tänään yhdelle kaverille, että jos Jackpotti tänään itselleni kokonaisuudessaan pamahtaa, niin Suomeen rakennetaan maailman hienoin frisbeegolfrata.
Olen sen jo osittain suunnitellut ;)
Tsemiä Jaani!!!
-
Kiitos, Väykkä! Mukavaa kuulla, että kisa on minusta kiinni.
Pitää vakavasti harkita, jotta tulisinko sittenkin. Ratahan on hieno ja pelikaveritkin suurimmaksi osaksi oikein loistavaa sakkia! Sama koskee Tali Openia, että pitääpä katsoa, jaksaako raahautua paikalle.
Meresmaan (ties kuinka mones) lopettamisilmoitus sai minut mietteliääksi. Hän siinä haastattelussaan pohti aivan oikein, että vain pelaamalla ei osallistu lajin kehittämiseen. Hän on oikeassa, ja vähän tunsin pistoa sydämessäni. Olen ollut laiska tekemään töitä lajin eteen. Lajin, joka on tarjonnut minulle paljon ja jonka parissa olen kasvanut.
Monien SFL:n hallituksessa tai sen työntekijänä viettämäni vuosien jälkeen olen vain istunut valmiiseen pöytään ja käynyt kiertämässä muiden tekemiä ratoja, pelannut muiden tekemissä kisoissa ja kirjoitellut muiden perustamille foorumeille tai ryhmiin. En ole tehnyt mitään sen eteen, että laji kasvaisi, ellei sitten muutamia kirjoituksia lasketa sellaiseksi. Nyt kun kilpaileminen on taas viime aikojen reality checkin jälkeen alkanut tuntua epämiellyttävältä tavalta viettää aikaa lajin parissa, on aika pohtia uusia vaihtoehtoja.
Sunnuntaipelaajaksi minusta ei ole. Ei se niin vain onnistu ainakaan pitkään aikaan, että tiputtaa kilpailuviettinsä pois ja alkaa vain roiskia. Mutta kilpaileminenkaan ei kiinnosta, eli laji jäisi kokonaan ilman panostani. No, ei laji yhtä miestä kaipaa, mutta kaipaanko minä lajia?
Kilpailuja olen joskus järjestänyt, mutta tiedostan puutteeni kaikessa organisointiin liittyvissä askareissa. Osaan ehkä kantaa koreja paikoilleen ja laskea tuloksia, mutta muuhun en sitten epäjärjestemällisyydessäni kykene.
Valmentaminenkin on niin ja näin. Ainakaan en enää koe pystyväni puhumaan auki tietojani. Ehkä osaan kirjoittaa viisaita, mutta eipä sekään tunnu tuovan iloa kuin aivan rajatulle joukolle tai yhdelle pelaajalle yhdellä kertaa, ja mikä sitten on vaikutus lajin kannalta? Melkeinpä nolla. En myöskään haluaisi olla se tyyppi, joka "joutuu valmentamaan, koska on itse niin surkea pelaamaan". Mikä taidan jo joidenkin ajatuksissa olla. Kyllähän kova pelaaja saa aina enemmän hehkutusta kuin kova valmentaja, se on nyt hiljattain nähty ja koettu. Kova pelaaja on myös automaattisesti kova valmentaja, vaikka ei osaisikaan kertoa asiasta mitään. Se nyt kai kuuluu ihmisluonteeseen kuunnella starojen juttuja, vaikkei niissä olisi paljon tolkkuakaan. Siis valmentaminen jääköön sekin. Tässä asiassa koen olevani enemmän suuria sanoja kuin toimivia tekoja. (Vähän kuin maineeni pitkälle heittävänä pelaajana. En mä oikeasti kovin pitkälle heitä, mutta kova uhoaminen on tehonnut.)
Järjestötoimintaa olen tehnyt jonkin verran, ja se on ihan hauskaa. Liitossa voi tehdä niin paljon töitä kuin ikinä haluaa, eikä ketään kiinnosta tai kukaan kiitä siitä. On hyvin epäkiitollinen pesti istua kokouksissa tekemässä päätöksiä ja pohtimassa liittotason kehityskohteita, koska se ei vain näy kenellekään niin suoraan, että siitä ymmärrettäisi antaa palautetta. Itse olen kuitenkin kunnianhimoinen ihminen, ja haluan tehdä asioita joilla on väliä, ja joilla tiedetään olevan väliä. Liittohommiin vaaditaan nöyryyttä. Uskon, että laji kaipaa yhä enemmän järjestöjyriä, jotka eivät pelaa itse. Tällä hetkellä hallituksessa on aika vähän puhtaasti paperinpyörittäjiä, mutta niitä pitäisi olla enemmän.
Itse ajattelen lajin kehityksestä vähän maltillisemmin kuin moni. En minä koe minään saavutuksena sitä, että frisbeegolf olisi joskus golfin kaltainen eliittilaji, jonka arvoa mitataan junioritoiminnalla ja ammattimaisten pelaajien määränä. Frisbeegolfin valttina on tähän saakka ollut helppo saavutettavuus ja rento luonne. Ei kai tarkoituksena ole, että frisbeegolfista karsitaan sen viehättävimmät piirteet ja aletaan tehdä siitä huippu-urheilua kaikkine lieveilmiöineen? En minä ainakaan halua nähdä ketään pikkulasta toteuttamassa epäonnistuneen frisbeegolfari-isän unelmaa harjoittelemalla puttia sateessa kolme tuntia päivässä, jotta perhe saisi glooriaa ja mammonaa. Ääriesimerkki, kyllä vain, mutta se on sitä huippu-urheilua nykypäivänä.
Sellaista unelmaa minä en ole ajamassa.
Kivikossa siis grippaillaan ensi sunnuntaina. Minulla on oikein kiva tunnelma kisaa ajatellen. Tuntuu, että kaikki paineet ovat hävinneet taas, koska laji ei herätä minussa tahtoa. Ei mun tarvitse näyttää kellekään, että osaan. Koska en osaa. Ja kyllä kaikki, jotka mun taidot tuntee, tietää etten ole enää juuri minkään tasoinen pelaaja. Ketä siis yrittäisin huijata, ellen itseäni. Ei ole oikein syytä yrittää ja irvistää, koska se on vain frisbeegolfia. Joku voi ja saa ottaa lajin kyllä niin vakavasti, että menettää ensin yöunensa ja sitten hermonsa, mutta mun ei tarvi. Ei ainakaan enää.
Mä olen lähdössä ihan just kolmeksi kuukaudeksi maailmalle. Olen asiasta niin iloinen, että mikään vastoinkäyminen ja viime vuosien ähmyisyys eivät tunnu enää miltään. Paljon on tullut skeidaa päälle ikään kuin itsestään ja paljon sitä on myös ihan tarkoituksella lapattukin päälleni, mutta mä veikkaan, että lopulta mä päädyn asioiden yläpuolelle ja voin muistella näitäkin lähivuosia opettavaisena ajanjaksona elämässäni. Paljon on ajatuksia herännyt ja asioita valjennut. Turpaan on otettu niin kovaa, että aika kovan on täytynyt jätkän olla niistä iskuista selvitäkseen.
Vertasin tätä blogin kirjoittamista ja asioiden käsittelyä taannoin varaston siivoamiseksi. Roskat on viety, pölyjä on lakaistu. Pari mätäpesäkettäkin heivattu. Kohta kiiltää.
-
Mainio pakinan pätkä jälleen!
Huomenna nähdään ja kisaillaan Kivikossa, ens viikonloppuna Nurmijärvellä ja ens kuussa Talissa, toivottavasti vielä senkin jälkeen jossain...
8)
-
Tuo 15 vuoden sykli kuullostaa niin kovin tutulta. ;) Minä pelasin jalkapalloa parikymmentä vuotta, joista juurikin tuo 15 vuotta tosissani. Kun se loppui, loppui se kuin seinään. Tuli loukkaantuminen, josta en täysin toipunut, enkä ehkä oikeastaan tosissani halunnutkaan, jotta oli hyvä syy lopettaa. Joten lopetin totaalisesti, en käynyt edes pelejä katsomassa pitkään aikaan. Sen sijaan lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Tämän jälkeen sattuman oikusta aloin harrastaa off road-autoilua ja rakensin autoja ja ajoin jälleen tasan 15 vuotta aina viime kesään asti. Kunnes taas oli sellainen fiilis että tämä on nyt tässä. Ja taas sattuma johdatti frisbeegolfin pariin, johon hurahdin totaalisesti. Sitä on siis nyt edessä noin 14 vuotta. :D Viimeisen maastoauton myin pois viime viikolla.
Elämäänsä on hyväkin välillä vähän tuulettaa.
-
Joo, jännä juttu toi 15 vuotta. Siinä tuntuu olevan taikaa.
-
hienoja avauksia on niin paljon kivempi katella ku putteja. mutta huomista odotellen, lätkitään lättyä pitkälle ja nostetaan putit. easy fun
-
Joo, todella. Mulla ei ole enää mitään hävittävää, pidetään kivaa!
-
Jaa, eipäs ymmen kanssa pidetäkään hauskaa. Ainakaan ekalla kiessillä.
-
896!
-
Kaksi kierrosta solidia 900 ratinkia. Vain kilea keli esti hauskan pitämisen, sillä periaatteessa pelaaminen ei vituttanut kaikesta huolimatta. Tolalla rundilla päätin putata kovaa. Puttasin hyvin kunnes en, ja sitten tulikin ralleja. Mutta lähti kovaa ja jengalla, olin kuin köyhän miehen Jay Reading. Heitinkin yhtä löysiä avauksia!
Saatoin nauraa mun grippareille tokakiessillä. On ne hurjia. Aijettä.
-
Jaa, eipäs ymmen kanssa pidetäkään hauskaa. Ainakaan ekalla kiessillä.
no ei pidetty perkele, pahuksen kytö :P
-
Kävin tänään puttailemassa.
Kun ei nappaa niin ei nappaa. Tästä viisastuneena laitan tavaraa myyntiin.
Osta kiekkoni pois kuljeksimasta. http://www.frisbeegolf-forum.fi/index.php/topic,4246.0.html
Bägillinen kisakiekkoja riittää hyvin tarpeisiini.