Vaarallisilla vesillä – osa 1.Kauan pyörinyt mielessä että jostain ihan muusta pitäisi välillä täällä höpistä, kuin pelkästään omista radoilla toilailuista. Pitkään näitä asioita olen pohtinut (itsekseni ja tietyssä seurassa), mutta en ole osannut niistä kirjoittaa. Nyt Jaanin Pelikirja-blogin innoittamana ajattelin kokeilla. Uskaltaudun ainakin vähän ns. vaarallisille vesille, raotan ehkä jopa matolaatikkoa ja operoin epämukavuusalueellakin…
Otetaan ensiksi käsittelyyn putti, tuo frisbeegolfin kuulemma vaikein mutta tärkein suorite. Jota aivan liian moni aliarvioi. Itselle putti ei ole ikinä ollut ongelma, enkä ole ikinä siitä stressannut – koska se on harrastuksen aloittamisesta asti ollut hyvällä mallilla… Miten ja miksi? Tuohon joudun vähän aikaa miettimään vastausta.
Mutta se ihmetyttää suuresti, että minkälaisen mörön moni on saanut tehtyä itselleen tuosta lyhyestä ”heitosta” joka putiksi on nimetty. Moni osaa vauhdin kanssa heittää kiekkoa pitkälle tai jopa todella pitkälle, vieläpä toistettavasti ja tarkasti – lisäksi erilaisia linjoja jne. Mutta siihen melkein kusikaaren ulottuvissa olevaan metallihäkkyrään kun pitää peliväline toimittaa niin vaikeudet alkavat.
Putissa tarvii tehdä paljon, paljon vähemmän asioita kuin esim. draivissa; ei tarvitse vauhtia, ei ristiaskeleita, ei taaksevientiä, ei pään kääntöä jne. jne. Tai no tottakai tarvii ehkä hiukan viedä kiekkoa taaksepäin / antaa sille vauhtia, sitten pitää saada kiekko osumaan (ei pelkästään laitteeseen niin kun monelle riittää) siihen kohtaan ketjuja (oikeassa kulmassa, oikealla nopeudella ja sopivalla kierteellä), että se kiekko mitä suuremmalla todennäköisyydellä jää koriin. Mutta kuinka vaikeata se puttaaminen voi olla jos nuo kaikki draivissa tarvittavat motoriset manööverit onnistuu ja kiekkokin lentää sekä osuu (jopa jää) jossain yli 100 metrin päässä halutulle alueelle?!?!?
En tiedä miten tämän pukisi sanoiksi, niin ettei kukaan pahoita mieltään. Yritän olla kuulostamatta ylimieliseltä ja välttää kusipään leiman… Mutta en keksi miten tämän voisi muuten sanoa, eli sanon nyt sitten ihan suoraan; minä olen hyvä puttaamaan. Niin, eipä sitä oikein muutenkaan voi ilmaista. Mutta ei, ei jokainen putti silti uppoa, eikä välillä edes joka toinen – silti olen hyvä puttaamaan.
Tiedän olevani keskikastia monella osa-alueella, mutta siinä missä kehtaan rehellisesti sanoa olevani hyvä puttaaja, niin kehtaan myös myöntää että olen todella huono heittämään esim. upsia ja distancea. Ja vaikka moni lujaa ja pitkälle heittävä sanoo että lujaa ja pitkälle oppii heittämällä lujaa ja pitkälle – heität vaan lujaa ja pitkälle, helppoa. Mutta henkilökohtaisilla edellytyksillä ainakin se oma lujaa ja pitkälle on jo saavutettu (no ehkä vähän lisää irtoais jos pikkusen vielä rutistais;).
Joten puttaamiseen voisi adaptoida vähän samankaltaista ajattelua; hyväksi puttaajaksi oppii puttaamalla hyvin… Puttaat vaan ja hyvin, helppoa. No eihän se tietenkään noin ole. Mutta niin se on että ihan kenestä tahansa ei tule pitkälle heittävää frisbeegolfaria, mutta ihan kenestä tahansa voi tulla hyvä puttaamaan.
Tästä päästäänkin sitten siihen, että moni heittää aivan oikein ja todella hyvin (oli sitten treenannut sitä tai tulee se luonnostaan) – mutta puttaa ihan väärin ja todella huonosti. Voi paska, nyt mä käytin semmosia taikasanoja (oikein, väärin) että ei välttämättä hyvä seuraa. Mutta se on totta. Jopa moni huippupelaaja puttaa ”väärin” ja ”huonosti”, tehden silti tasaisesti hyvää tulosta ja säkittämällä välillä putteja ihan hyvällä prosentillakin.
Maalaisjärjellä ajateltuna saattaa tuntua että ihan sama millä tyylillä ja ihan sama jopa millä esineellä puttaa… koska lähtökohtaisesti tuntuu niin helpolta saada se kiekko lyhyeltä etäisyydeltä koriin. Ja saahan sinne uppoamaan, vaikka ”väärin” heitettynä melkein minkä tahansa esineen – kunhan saa optimoitua tarvittavan voiman ja oppii lentoradan/käyttäytymisen. Mutta tuo on pelivälineen ja lentoradan manipulointia, ja siinä hommassa virhemarginaalit kasvaa koska kiekko haluaa eri asiaa kuin heittäjä.
Tässä vaiheessa varmasti moni miettii että miten reilu 930-reitattu pelaaja voi tämmösiä putista paasata?!? No ihan helposti, koska tämä on minun blogi – helposti, koska minä olen hyvä puttaamaan ja koska minä rakastan puttaamista! Ja sitten moni luultavasti ihmetttelee että missä se resepti siihen hyvään puttiin on perkele!?! Ei tämän tekstin missään vaiheessa ole luvattu että täältä lopusta semmoinen löytyisi, mutta tuolla siitä on atomeja rivien välissä.
Mutta niin, miksi minä olen hyvä puttaamaan? Edelleen vaikea kysymys, vai onko sittenkään… Väitän että kun on pienestä pitäen kaikkea heitellyt; palloja, kiviä, käpyjä, tikkoja, keppejä, ninjatähtiä, läppää, roskia (hyi) jne. Ja heitellyt lähinnä sillä ajatuksella että johonkin pitää osua, ei niinkään sillä että niiden pitää lentää mahdollisimman lujaa ja pitkälle – niin pakostihan nuo on jeesannut puttia! Tästä voi ja saa olla eri mieltä, koska tiedän että kaikkien aivot eivät voi käsitellä esim. semmoisia asioita kuin koripallon heiton ja frisbeegolfkiekon puttauksen yhtäläisyyksiä.
Onko tässä riski, että karma iskee ja lujaa kun menee itseään kehumaan ja jatkossa on tiedossa puttiralleja… En jaksa uskoa tommoseen hömppään. Mutta väitän että ei voi olla hyvä puttaamaan ellei pidä itseään hyvänä puttaajana, eikä myöskään pelkästään pitämällä itseään hyvänä puttaaja voi olla hyvä puttaaja. Tietty se vaatii treeniä ja luottoa, jos ei ole treenannut puttia eikä luota omaan puttiin niin turha siltä on paljoa odottaakaan.
Sitä en käsitä, että jaksetaan treenata avoimella kentällä horisonttiin heittämistä tuntitolkulla, mutta puttia ei juuri lainkaan. Miettikääpä kumpaa tarvitte kierroksella enemmän?!? Ja onhan se hassua että jaksetaan odottaa omaa heittovuoroa, miettiä kiekkovalintaa ja mallata heittolinjaa, mutta puttiin keskitytään pari sekuntia ja sitten hätäisesti vain törkätään kiekko suunnilleen sinnepäin, about silmät ummistaen. Vähän sama kun jaksais jonottaa elokuviin, katsoa koko pitkän leffan mutta sitten juuri ennen loppuratkaisua pimeän turvin häipyy takaovesta.
Tuli semmosta tajunnanvirtaa että se pääpeli jäi kokonaan käsittelemättä, mutta tämän verran siihen tartun; monesti pelikaverit (varsinkin tutut) kehuu mun puttia, ihan sama kunhan mun heitto on jossain 20 metrin säteellä niin kuuluu ”se on sun putilla”. Vaikka mä en hirveesti mitään pitkiä putteja upottele vaan ok prosentilla lähinnä ringin sisältä, niin kyllä siitä saa voimaa kun muut rehellisesti kehuu tai vaikka irvaillenkin sanois – toisaalta sillonkin kun joku sanoo että nyt ei voi mennä jne. niin ite ajattelee että tottakai mä laitan sisään!
Eli aivan sama mitä muut sanoo tai tekee, jos mä ite uskon että laitan sisään niin sillon mä laitan – vaikka eihän se tietenkään aina mene, niin se vaan on. Seuraavalla kerralla silti ajattelen että laitan tämän sisään, enkä että mitä jos mä taas mokaan… Toisaalta riippuen fiiliksistä niin tuo toimii myös käänteisesti, itselleen sanoen että et saa – ja itselleen vastaten että varmasti saan! Mutta eihän se tietenkään aina mene silloinkaan.
Ja hitot, en edes yritä enää selittää tai seivata millään post scriptumilla… nyt tuli tommosta freestyleä putista ja sillä hyvä!
Edit: Mutta edittiä sen verran, että teksti on alunperin kirjoitettu talven tylsinä, kylminä ja pimeinä iltoina, tänään päivällä muistin sen ja vaan muokkasin julkaisukuntoon... sitten Jaani postas ton viimesimmän epämukavuus-tekstin ja mä mietin, että julkasenko vaiko enkö – julkasin.