Noniin, tämähän lähtee tangentin suuntaan sopivasti näin kun kiekkohommat on hiljennyt lumen tipahdettua kunnolla maahan. Kaivetaas vähän siis esihistoriaa. Varoitus, nyt tulee omaelämäkertaa pitkässä formaatissa.
Lapsena ei juuri urheiltu, ainakaan siitä lähtien kun ensin Amstrad, MegaDrive (iskän kanssa hakeen Nintendon matolaatikkoa, olivat loppu niin lohdutukseksi 16-bittinen kilpailevan valmistajan laite sitten) ja viimeitteeksi 486 (!) kotiutui meille. Siksi toiseksi, alle 10,000 tuhannen asukkaan perus keskisuomalaisessa tuppukylässä ei juuri muita vaihtoehtoja olisi ollutkaan kuin futis ja lätkä, ja niissä olisi pitänyt olla jo valmiiksi jollain tasolla päästäkseen koskemaan pelivälineeseen. Ainakin liikkatunneilla noissa lajeissa ne ketkä osas, pelas, muut pyöri kentällä koskematta välineeseen kun eivät pääseet siihen kiinni missään vaiheessa.
No, inttiin sitten 2001/I ja siellä vähän väkisin tuli kuntokuuri. Etenkin kun jonkinverran kuitenkin jos ei kilpailuluonnetta niin sellaista että jos jotain käsketään tehdä niin tehdään mahdollisimman hyvin, niin liikuntasuoritteissa tuli menestyttyä ihan hyvin ihan sisulla. AUKkiin Niinisaloon (vitsi kun olisi harrastanut fribaa silloin, olisi vissiin päässyt 5tr:ää kiertämään iltalomilla, paitsi koskas se valmistui se rata) ja vielä RUKkiin Haminaan sekä "SPOL-RUKkiin" Uttiin ennen paluuta perusyksikköön. Peruskunto oli kyllä aika tapissa ihan pelkällä palveluksella, mitään ylimääräistä en tehnyt tippaakkaan, joskaan iltakaljat ja munkitkaan ei ihan päivittäiseen elämään kuuluneet.
Vuoden päästä takaisin lukioon polttamaan tupakkaa, ja harrastamaan ei mitään fyysistä. Tai taisin mä joitain megalomaanisia rullaluistelu/pyörälenkkejä tehdä ihan maisemienkatselumielessä ja Pyynikin alamäkiä laskea täyttä vauhtia. Ja hetkinen muisti palailee pätkittäin, mehän pelattiin squashia parinkin kaverin kanssa silloin kun niitä kenttiä vielä oli. Hitto se oli hauskaa. 2003 lopulla ilmoittauduin Choy Lee Fut kung fun peruskurssille ja sieltä se aikuisiän liikunta oikeastaan varsinaisesti lähti. Treenit oli kohtuu kovaa kuntosettiä ja niitä oli riittävän usein. Harrastin sitä aina 2008 asti kun muutimme Tampereelta pois. Lajilla on paikka edelleen sydämessä, ja kamppailunujuaminen on aina jossain takaraivossa vaikka sitä ei ehtisi aktiivisesti harrastaa. Yhden Kehäkarhujen kickboxing kurssi kokeilun (tympäännyin nukkavieruun saliin jossa liian vähän tilaa vaikka harrastajamääristä näki että massia olisi laittaa paikka kuntoonkin, tosin nythän rakennus meni maan tasalle, eli olisko ollut silloin jo tiedossa heillä) jälkeen päädyin
Baji kung fu seuraan jossa olen viihtynyt nyt kolmisen kautta, silloin kun olen ehtinyt käydä. Lajin pääopettaja on todellinen grand master, monessa liemessä keitetty syntyperäinen kiinalainen jonka kaikesta tekemisestä huokuu sellainen voima etten ole ennen vastaavaan törmännyt. Siis tyyppinä tosi rento ja mukava ja hiljainen vaikka hauskakin, mutta sitten kun alkaa tekemään niin ei alle haluasi kyllä jäädä.
2008 lopulla olin Taiwanissa 3 kuukautta ja etenkin kun ruokavalio oli monesti vähän huonoa, oli pakko jotain keksiä. Siellä kävin jonkinverran juoksemassa vaikka olenkin aina vihannut sitä. Myös uintiharrastus lähti siellä hyvin käyntiin ja sitä jatkoinkin niin kauan kun Suomeen palattua asuttiin lähellä uimahallia. 2009 kesällä aloitin friban ja there goes your game plan. Kahvakuulaa tulee veivattua myös kotona välillä (salille lähteminen ei kiinnosta juuri pätkääkään, paitsi työajalla
) vaikka tosiaan nyt lapsen myötä kaikki harrastukset ovat vähentyneet. Viimeisin laji n. 3 vuoden takaa tosiaan boulderointi sisäseinällä, johon entinen fribakaveri tutustutti. Ihan helvetin koukuttavaa hommaa ja hyvä vastapaino friballe ja että on talveksikin jotain tekemistä.
Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, juoksua oon vihannut aina, osin syystä että en osaa juosta riittävän rauhassa vaan aina niin kovaa että keuhkoihin sattuu. Ehkä tällä ruumiinrakenteella ja näiden kaikkien lajien pohjilla sitä vaan sitten jaksaa ihan sitkeyttään. Ihan paskaltahan se kovaa juokseminen tosiaan tuntuu mut oon sellanen henkilö että vittuunnun siihen sitten vaan enemmän, että "no perkele, en ainakaan hiljennä!"
