Nimi mainittu, joten otetaan vähän kantaa...
Itsellä on ihan päinvastainen homma, treenaaminen ja kunnon kisailu kiinnostaa enemmän kuin höntsärundit, hupikisat tai ratojen bongailu – vaikka nuo jälkimmäiset mukavaa puuhaa onkin, niin en meinaa enää millään syttyä niihin – pitää olla vähintään jokin kisapelaamista kehittävä teema tai sitten jotain pikku betsiä muiden pelaajien kanssa, bongattavan radan pitää olla satavarmasti hyvä ja hieno että kiinnostaa lähteä testaamaan jne. – mutta virallisen kisan ei tarvitse olla iso, että se sytyttää... Onko ne ne ratingit, se että siitä on maksanut ja siitä voi jotain saada, vai se klassinen "kun numerolapun laittaa rintaan niin..."?!?
Miksi noin, ehkä siksi että ensimmäiset kahdeksan vuotta (kesää) harrastin frisbeegolfia juuri noin, kavereiden kanssa aikaa viettäen, höntsäillen, ratoja keräillen ja kisat kaukaa kiertäen – en vahingossakaan halunnut että tämä alkaa tuntumaan totiselta urheilulta, koska nelos- ja kolmosdivarissa futiksen pelaaminen oli juuri sitä (muutama muukin aika totinen harrastus oli vielä silloin). Mutta nyt kun olen viimeiset 4-5 vuotta panostanut vain frisbeegolfiin (urheiluharrastuksista, toki muitakin harrastuksia vielä on (mutta aika vähän;)) – niin ensimmäisen kerran elämässäni, missään lajissa, olen oikeasti kehittynyt.
Ja mun kohdalla se onnistui vain fokusoimalla tietoisesti kaikki paukut yhteen lajiin. Frisbeegolfissa onneksi voi hyödyntää monen lajin taustaa (ja monia lajeja on tullut harrastettua, about yhtä montaa kun Väykkä;), ja niistä on ollut paljon hyötyä. Mutta mä oon ollut kaikissa harrastamissani lajeissa aina (vain) ihan jees, joten seinä tuli yleensä viimeistään kolmosdivaritasolla vastaan – enkä fribassakaan ole paljoa keskivertoheittäjää parempi – mutta tuntuu että annettavaa on vielä paljon enemmän.
Toki rasitteena (haasteena;) on perhe, työt ja se koko ajan lähestyvä maaginen neljänkympin ikäkin... että treenaamaan ja pelaamaan ei pääse niin paljon kuin esim. opiskeleva parikymppinen sinkku, tai vastaavalla "luppoaikaa" omaavalla profiililla varustettu henkilö – joten uhrauksia on tehtävä, jotta aikaa löytyy tähän intohimoon sen verran että pahin kutina lievittää ja kehitystäkin tapahtuu.
Itse en treenaa isoja tuntimääriä, mutta olen yrittänyt treenata tehokkaasti ja mielekkäästi – ehkä se onkin ollut se juttu miksi kiinnostaa treenata, koska itse saa päättää mitä ja miten treenaa (ei ole treeniaikoja eikä valmentajaa määräämässä:P). Lisäksi mentaaliharjoittelu on iän ja kokemuksen karttuessa noussut isoon ja tärkeään rooliin, nuorempana en osannut vaikka kuinka yritin, en ollut henkisesti valmis – aina oli muka jotain "oikeampaa" ja mielenkiintoisempaa.
Ja uhrauksia, niitä joutuu tekemään kehityksen eteen, siinä missä uhraukset esim. jollain teinillä on poissa kavereiden kanssa hengailusta tai pleikkarilla pelailusta, jollakin menevällä festareista, matkustamisesta tai mistä lie, laiskalla sohvaperunalla lempisarjan tuoreimmasta tuotantokaudesta jne. jne... Niin itselläni ne uhraukset on nykyään helppo tehdä, on velvollisuuksia ja sitten on valintoja – ennen en olisi osannut sanoa ei jollekin hauskalle ajanvietolle koska olisi pitänyt treenata, nykyään osaan – mutta onneksi mun ei pidäkään treenata, vaan minä haluan treenata ja kehittyä, silloin saa kissanristiäiset jäädä!
Ps. Tarkoitus ei ole pahoittaa kenenkään mieltä, solvata kenenkään henkilökohtaisia mieltymyksiä tai kyseenalaistaa kenenkään omia valintoja.