Peukkua ylös. Tuo on se asenne, jolla yleensä tulostakin tulee. Toki vamman kanssa asennoituminen on hankalampaa, mutta mitä nopeammin hyväksyy tilanteen ja tarttuu haasteeseen (suomeksi: lopettaa voivottelun ja alkaa paiskia hommia), niin sitä parempaan lopputulokseen pääsee. Sama koskee kadonnutta puttivarmuutta ja itse asiassa ylipäänsä melkeinpä mitä vain tässä elämässä.
Juuri näin. Toki jossain kohti ne taidotkin tulee vastaan, mutta pelkällä hyvällä positiivisella asenteella parantaa tulostakin jo paljon. Ylimielisyyteen ja liialliseen itsevarmuuteen sortuminen toki sitten maksaa taas, joten kultainen keskitie on ... noh, kultainen. Jätetään nämä suuremmat mentaalijutut kuitenkin Jaanin Pelikirja-blogiin, siellä ne on sanottu osuvammin ja nokkelammin.
No niin, ja sitten itse asiaan. Lounastauolla Harjulle treenille, hakemaan sitä omaa peliä ja heittoa siinä kunnossa kun kroppa sattuu olemaan. 17 ja 18 lämmittelyksi ja sitten ykköseltä. Laitoin 4-6 avausta per väylä ja pelasin ekan avauksen aina loppuun tuloskiessiksi. Riviksi muodostui vallan keskinkertainen 223354323332342443, eli pari bogia ja neljä pirkkua. 55 siis. Ringissä väylillä 1, 2, 4, 8, 10, 12, 13, 15, eli 8/18. Alle 50% Harjulla on huono, mutta tekniikkaa hakiessa tulee tapaturmia. Puttikin oli mitä oli, mutta siihenkin alkoi kiessin kuluessa löytyä jo hajua taas. Selkeästi vaikuttaa ettei ole samaan malliin kotonakaan treenannut puttia 5tr kisan jälkeen.
Mutta jottei mene taas negatiivisen puolelle niin laitetaan niitä hyviä juttuja ja huomioita joilla saan asioita parempaan happeen. Ensinnäkin se draivi. Kuten Jaanin asiallisessa blogissakin on mainittu, se ranteen rentous on erinomainen asia, niin draivissa kun putissakin. Sen aina välillä unohtaa, ja alkaa yrittämään entistä enemmän jotain kummallista. Silloin pitää ymmärtää puhaltaa peli poikki. Ranne niin luonnolliseen asentoon ja rentona kuin olla ja voi, ja se iso heittoliike hoitaa ranteen oikeaoppisen käytön kyllä. Sama puristuksen kanssa. Turha sitä on puristaa rystyset valkoisina. Pitää rennosti kiinni vaan, kyllä selkäranka hoitaa sen ettei se tipu kädestä. Jos sitä menee manuaalisesti sotkemaan hermotuksia, niin automaattisesti reagoit liian myöhään tai liian ajoissa, ja tulee grippareita että lipsuja. Suora veto ja rauhallisesti aloittaen, niin se pysyy suorana, ja lopuksi sitten se räjähdysmainen veto. Tekniikka pysyy puhtaana, suunta vakiona ja pituuskin säilyy.
Nyt kesken kiessin taas muistin nämä asiat alun liiallisen yrittämisen jälkeen ja suunta ja voima löytyivät loppukiessille. Tulos jäi ehkä hieman heikoksi, koska heitin siihen normijäpittämisen sijaan kaikki pitkäksi. 10:lla kolme kiekkoa viidestä oli alle 25m:ssa eagleputilla. 13:sta se perushysse oli 15m pitkänä takarinteessä, 14 putteriavaus oli 20m pitkänä, 16 oli 9:n korin tasalla Roadrunnerilla että Dessulla. Ei ne kaikki kiekot tietysti mitään mestarivetoja olleet, mutta se fiilis kun Jallemaisen rennolla ja pehmeällä vedolla kiekko lentää pitkälle on aika mahtava fiilis. Silloin muistaa miksi tätä lajia oikein harrastaakaan. Kiekon liidon katselu on taianomaista.
Sama pätee myös puttiin. Rento, mahdollisimman neutraali ranne, ja taakseviennin synnyttäm kiekon inertia plus käden työnnön aiheuttama kiihtyvyys (jumaleisson että tuo lause kuulostaa JiiÄrrältä....) tekee ranteella sellainen luonnollisen kuminauhaefektiin. Ranne menee kevyesti koukkuun ääriasennossa ja pyrkii oikaisemaan itsenä kun kättä työntää eteenpäin, eli siitä tulee tahaton heitto ja se pieni spini joka tarvitaan liidon aikaansaamiseksi. Aivan vastaavasti kuin draivissa, rauhallinen taaksevienti ja rauhallinen aloitus putissa, niin selkäranka että aivot hoitavat sille kiekolle sen oikea nopeuden. Jos muutenkin yläkroppa on neutraalissa suorassa asennossa, niin kiekko on kädestä irrotessa flätti tai vähän nose-up, ja se jaksaa liitää hienosti koriin asti.
Summa summarum: kroppasi osaa kyllä homman, rutiini on selkärangassa, kunhan annat kropan tehdä sen työn, etkä väkisin pakota sitä. Suorituksen aikana vaan katsot kohdetta niin draivatessa kuin putatessakin, ja muuten tyhjennät mielen. Valmisteluvaiheessa pohditaan tuulet, linjat, kulmat, kiekot ja muut murheet, mutta kun olet päättänyt mitä teet, keskityt vain siihen kohteeseen, ja teet sen rauhallisen suorituksen, niin kroppa osaa sen suorittaa.
Tai näin olen ainakin päättänyt itselleni sen uskotella. Keskityn treenaamaan rutiinin kuntoon ja kisassa keskityn vain kohteeseen, loput on niin sanotusti herran hallussa, vaikka en isoon ukkoon uskokaan. Epäonnistumisia sattuu kaikille, niille ei voi mitään. Tyhmiä päätöksiä ja vääriä heittoja voi välttää. Pari seuraavaa viikkoa vaan ahkerasti rutiinin luontia sekä draiviin että puttiin, käydään ahkerammin viikkokisoissa yms hakemassa kisarytmiä, ja sitten Talin ykkösen tiilllä keskitytään tekemään vain oman kunnon mukaisia järkeviä päätöksiä ja rauhallisia, rentoja rutiiniheittoja selkärangasta.
Ugh, olen puhunut. Katsotaan mihin tällä reseptillä päästään.
