Näitä nyt olisi jokunen, mutta kerrotaan vaikka tämä tarina vuodelta 2010.
Stamina, Helsinki, Sibeliuspuisto, pirun aikaisin aamulla.
Pari väylää oli mennyt aamuradalla liukastellessa, kun oli ollut yöpakkanen ja tiet kiitettävän jäässä. Aurinko siinä sulatti pelaajat ja alustan ja oma pooli alkoi päästä vauhtiin. Taisi olla meidän poolin kolmas väylä. Sellainen 85m loivaa ylämäkeä, kallion päälle. Joni Suomi avaa piikkisuoran vedon, joka olisi mennyt mäen toiselle puolelle - ellei olisi mennyt suoraan sisään koriin. Chinkula vielä piti kiekon sisällä, joten holarihan se siinä ja saatiin availla äänikänteitä ja onnitella ja muuta asiaankuuluvaa. Ei silti vielä mitenkään erikoista.
Seuraava väylä. Joni pisti alamäkiannukan nätisti korin juureen. Taisin jotain sanoa, ettei holarin jälkeen kehtaa oikein heittää ja pistin oman kiekkoni suoraan Chingiin sisään. Taas huudettiin ja muiden poolien päät alkoi kääntyillä.
Pari väylää poolimme vähän rauhoitteli, kunnes Kiril Häyrinen sitten jatkoi sarjaa taisi heittää elämänsä ensimmäisen holarin (?). Tässä vaiheessa huutaminen tuli jo aika luonnostaan ja vinoilujen sekaista onnittelua alkoi tulla muista pooleista vähän enemmänkin.
Odottelimme siinä seuraavalla väylällä, kun takana tulevassa ryhmässä Kalle Kärki alkoi päästä jutun juuresta sisään ja pisti holarin siinä meidän katsellessa. Taas huudettiin.
Kyllähän Holareita aina tasaisin väliajoin näkee. 3 pelaajaa omasta ryhmästä saman kiessin aikana oli jo vähän erikoista - ja perässähiihtäjät vielä yhden siinä meidän katsellessa. Ja vaikka väylien pituudet nyt eivät olleet mitään toistasataa metriä, ei siinä kuitenkaan mitään holariautomaatteja ollut mukana. En nyt kuollaksenikaan muista, kuka meillä oli poolissa neljäntenä, mutta taidettiin aika paljon vaatia häneltä sitä suoritusta kanssa, jotta oltaisiin vedetty tyylillä rundi loppuun. Tauolla oli myös hauskaa, kun sai selitellä ketkä siellä remusi ja huusi koko ajan.
