Kivikko, väylä #5. Meillä meni tuo väylä hieman sössimiseksi, joten takana tuleva pooli tavoitti meidät. Yksi heistä jäi kalliolle spotteriksi, kun ei sieltä tiiltä välttämättä näe koko väylää. Heitettiin kiekot koriin ja lähdettiin kohti seuraavaa tiitä. Hetken jo käveltiin ja kiroiltiin, niin tämän toisen poolin kiekko tipahti siihen meidän taakse. Spotteri seisoi edelleen kalliolla. Siellä se katseli. Ei turhia huudellut. No mutta helvettiäkö sellaisella spotterilla tekee, joka ei varoita.
Ei silti, ei se helppoa ole, ainakaan ensimmäisillä kerroilla. Ensimmäisen kerran jouduin itse huutelemaan viime syksynä Siltiksen vanhalla ysillä. Kiekko karkasi hieman oikealla, sinne missä kympin tii on. Siellä oli kolme henkilöä odottamassa, että pääsee avaamaan. Tsiisus mikä tunne se on, kun huomaa kiekon lentävän suoraan toisia kohti. Siinä oli jäätyminenkin aika lähellä, mutta sain huudettua jotain väliltä fore-varo-eeee-oooo tai jtn. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan ja kyykistyivät vuorotellen, mistä tuli etäisesti mieleen Chaplinin parhaat elokuvat. Koko tilanne olisikin näyttänyt hauskalta, jollen olisi pelästynyt siinä silleen perkeleesti. Pahoittelin kovasti tilannetta, mutta väittivät kovasti olevansa iloisia siitä, että varoitin. Ja varmasti olivatkin. En tiedä keitä olivat, mutta seuraavalla kerralla se ysin tii oli siirretty toiselle puolelle, nykyiselle paikalleen.
