Mulla on Talissa apinaväyliä, kuten varmaan monella muullakin, joka on pelannut kotirataansa satoja kertoja. Joka kerta, kun astelen tiille nro 1, 2 ja 5, alkaa vähän ahdistaa. Etenkin vitoselle olen luonut itselleni tilanteen, että en voi vain osua siihen melko isoon aukkoon, koska... no kun en voi. Olen osunut siihen aukkoon viimeisen vuoden aikana alle viisi kertaa, jos mulliganeja ei lasketa. Kun vuoden verran missaa jonkun väylän, on jo ennen heittoa alistunut kohtaloonsa, ja tämä taas ei ainakaan auta heittämistä. Näin on itseasiassa käynyt putillenikin. Se on sitä, kun apina hyppää niskaan tietyissä kohdissa rataa.
Kas kummaa, kun viikko sitten kävin pelaamassa, ja olin vaihtanut draivitekniikkaani melko isostikin, yksikään apinaväylistä ei jännittänyt. Ykkösellä jäin kaksi metriä vajaaksi sweet spotista, kakkosella heitin korin alle enkä treeniheitoillakaan missannut porttia ja vitosella pistin myös kupille; ekaa kertaa ainakin vuoteen.
Tämä kehitys on puhtaasti tekniikasta kiinni. Lyhensin reach backia merkittävästi niin, että käsivarsi ei suoristu taakse vedossa, vaan jää vähän koukkuun. Pituus ei näytä kärsineen lainkaan, ehkä jopa päin vastoin. Tämä toi luottamusta jo tiille astuessani, että voin päättää laskeutumiskohdan ja lentoreitin ja sen jälkeen toteuttaa se. Aiemmilla kerroilla olen vain pelokkaasti räimäissyt skutsiin ja tyytynyt niska-apinan pölötykseen pään sisällä.
Tämä sai miettimään myös puttiani. Olisiko mahdollista, että keksisin niin "varman" tekniikan, että en pelkäisi puttaamista ja gripparia? Olisiko tekniikassa avain henkisen peliin?