Pelasin toissailtana hupikierroksen Talissa, seuranani kovimmat pelimiehet T. Nissinen ja T. Asikainen.
Pelasin piiiitkästä aikaa sellaista peliä, jossa olin (viimeistä väylää lukuunottamatta) kokoajan itsevarma, luotin siihen, että heittoni menevät kuten haluan enkä pelännyt. En ainakaan pahasti. Viimeisellä väylällä avaus lähti jonnekin perttulaan ja ob:n jälkeinen kolmosheitto oli ihmeellinen kutrollaus niinikään outtiin, mutta muuten oli kivaa.
Olin puttaillut ennen kierrosta monta tuntia (välillä istuskellen ja muuten vain pelaillen) Jallena. Valitsin Suomen parhaan pelaajan, ja puttasin hänenä, vähän niinkuin valitsisin videopelihahmoa.
Vaihdoin putteria: KC Aviar.
Vaihdoin otetta: pikkurilli rimmiin kiinni, etusormi beadiin ja nimetön ja keskisormi pohjalle.
Kaikki muu on periaatteessa Daven videon mukaista, mutta puttiin valmistaudutaan tähtäämällä kiekkoa silmänkorkeudella koria vasten. Siitä hitaasti lasketaan kiekko alas ja nosto-työntöliike tapahtuu kiihtyvästi loppua kohden.
Ai että, kun irtosi kivasti kädestä ja lensi komeasti. Totta kai se tuntui aluksi todella omituiselta, mutta hiljalleen pikkurillin paikka alkoi vakuuttaa, sillä noin saa kiekkoon enemmän voimaa vähemmällä teholla. Kun vielä kulmat oppi kuntoon ja ajoituksenkin aina silloin tällöin, aloin ymmärtää, miksi Jalle puttaa tällä hetkellä paremmin kuin kukaan suomalainen.
Tietenkin kierroksella tilanne on eri, etenkin kun mukana on ehkä kaikista kilpailuhenkisin vastustaja T. Asikainen, joka käytti kaiken energiansa psyykkaamiseen. Ei sillä, hauskaa oli, sillä kyseessä oli hupikierros ja mulle nyt oli se ja sama voittaa taikka hävitä. Siinä vaiheessa, kun olin Talin ekan osion jokaisella reiällä ollut puttaamassa birdietä alle 10 metristä ja neljä jo saanutkin, halusin pelata vain ja ainoastaan katsoakseni griplockin tilannetta.
Tulos oli lopulta par, mikä on (säälittävää kyllä) paras kierrokseni kahteen vuoteen Talissa. Plussat tulivat tavalla, joka ei jäänyt harmittamaan. Kasilla megaskippi outtiin (sillä väylällä jopa todennäköinen tapahtuma), bunkkeriväylällä bunkkeriin ja 17:llä ikävä puttirolli tyhmän kaukoyrityksen jälkeen. Toki se 18. reiän draivailu oli sitten oma lukunsa, mutta siinäkin plussat on ihan selitettävissä.
Muuten en putannut huonosti enkä hyvin, mitä voidaan pitää onnistumisena. En putannut yhtäkään kuusimetristä ohi, ja säkitin joitakin putteja, joita en normaalisti ole viime vuosina laittanut muuten kuin hurmoksessa. Ylämäkeen pystyin tekemään kiusallisia kuusimetrisiä paikkoputteja ja kaikki tuntui ihan hyvältä.
Tää putin jallettaminen näytti toimivan. Hyvä tyyli, vielä kun sen saisi automatisoitua, niin siitähän voisi tullakin jotain. Ainakin vihdoin käsitin, mistä hän saa tehonsa siihen ja miten se toimii. Vielä pari viikkoa sitten kun Jallen kanssa puttailin, en mitenkään pystynyt tekemään perässä. Se saattoi johtua liian pehmeästä putteristakin.
Vitsi, kun tekee mieli pelata taas! Ei kilpailla, mutta pelata.