Parhaat heitot lähtee, kun ei mieti tai yritä pakottaa kehoa tiettyihin asentoihin ja liikkeisiin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että minun tekniikka olisi edes lähelläkään oikeata tai että sitä ei pitäisi parantaa. Olen omien kokemuksien pohjalta (tämän ja muiden lajien perusteella) kuitenkin sitä mieltä, että tekniikan muuttaminen ei tapahdu tietoisilla päätöksillä, ehkä joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta.
Herää tietysti kysymys, että miten sitä tekniikkaa sitten parannetaan, jos sitä ei voi tehdä tietoisilla muutoksilla. Vastaus on visualisointi, "näkeminen". Ensinnäkin heittotilanteessa pitää miettiä vain sitä miten kiekko lähtee lentämään, ts. lentorataa. Suorituksen voi toki aloittaa jostain tietystä asennosta tai liikesarjasta (esim. vasemman tai oikean jalan askelluksesta), mutta tämän jälkeen ajatukset kiinnittyvät pelkästään haluttuun lopputulokseen. Jätetään ikäänkuin kehon päätettäväksi miten se tekee liikesarjan.
En tietenkään tarkoita, että tällä tavalla tulisi automaattisesti hyvä tekniikka. Tekniikan oppiminen vaatii joka tapauksessa todella paljon toistoja. Mutta sen sijaan, että yrittäisi pitää jotain kehon osaa tietyssä asennossa, niin kun keskittyy vain saamaan kiekon lähtemään tietylle lentoradalle (tiettyyn suuntaan, tietyssä kulmassa), niin lopulta keho oppii tekemään sen aina vain paremmin. Jos lentorata on väärä, niin noteeraa vaan mitä kävi sen sijaan ja yrittää uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Edes kohtalaisen järkevän tekniikan omaksuminen ilman mitään ulkopuolista opastusta voisi kuitenkin viedä vuosia tai ehkä se ei tapahtuisi koskaan. (Kuvitellaan vaikka joku autiolla saarella yksin asuva, joka ei olisi koskaan frisbeetä nähnytkään ja jolle semmoset jostain siunaantuisi ja keksisi ruveta pelaamaan jotain frisbeegolfin tapaista.) Hommaa nopeuttaa se, että näkee miten muut heittävät. Mutta tätä kuvaa jonkun liikesarjasta (kineettistä mielikuvaa) ei pidä yrittää analysoida palasiin vaan se pitää vain yrittää omaksua keholla. Paras imitoimisen kohde on tietysti huippupelaajat. Erityisesti sellaiset joiden tekniikka näyttää omasta mielestä parhaalta.
Tällä samalla tavalla lapset oppivat kävelemään, juoksemaan, heittämään, tanssimaan jne. Mitään tietoisen tason opastusta ei tarvita. Lapset oppivat matkimalla kehon liikkeitä. Mitä vähemmän ohjeita, sitä nopeammin lapsi oppii.
Yhtälöstä puuttuu vielä yksi palanen: nimittäin ristiriita oman kehonkuvan ja todellisuuden välillä. Voi mielessään kuvitella heittävänsä kuin Meresmaa, mutta todellisuudessa oma tekniikka on joka osa-alueella väärä. Tähänkin auttaa (teorian mukaan) toistot, koska kun ohjelmoi kehonsa tekemään jotain --"heitä kiekko tuonne sadan metrin päähän korille"-- niin lopulta keho keksii omat tapansa saada haluttu lopputulos. Toki tähänkin vaikuttaa fyysiset rajoitukset (lihasten/solujen tyyppi, sukupuoli, raajojen pituudet yms), mutta tiettyyn pisteeseen asti kyse on vain siitä, että toistojen kautta antaa kehon oppia liikesarjat ja että opettaa lihaksia nopeammaksi.
Nykypäivänä apuun tulee myös videokuvaamisen helppous. Parin sadan pokkarikameralla saa jo riittävän hyvää kuvaa, että näkee miten mielikuva omista liikkeistään todellisuus ovat keskenään ristiriidassa. (Ja ne kyllä aika varmasti ovat, jos ei ole aiemmin nähnyt omaa suoritustaan videolta.) Mutta itseään videolta katsoessa ei sen enempää kannata yrittää muuttaa mitään tietoisesti. Ristiriidat mielikuvien ja todellisuuden välillä kannattaa kyllä noteerata tietoisesti, mutta sen sijaan että yrittäisi tietoisesti muuttaa liikettään, yrittääkin vain visualisoida sen liikesarjan johon yritti päästä. Tässä auttaa taas myös huippuammattilaisten heittojen katseleminen, ja erityisesti niiden tekniikan visuaalinen vertaileminen omaa suoritukseen.
Kaikkeen yllämainittuun pitää lisätä vielä merkittävä lisävaroitus: vaikka olisi samaa mieltä ja/tai yrittäisi oppia tällä tavalla, niin sehän ei tapahdu älyllisen ymmärryksen kautta. Ensimmäinen varsinainen askel tällä tiellä on se, että oppii miltä tuntuu, kun antaa kehon tehdä liikesarjat ilman tietoisen mielen häirintää. Se vaatii harjoittelua, eikä sitä voi saavuttaa minkään oivalluksen kautta. Tämän jälkeen pitää alkaa tekemään niitä toistoja, että keho voi oppia tekemään sen mitä haluat. Tietoisen mielen rooli on kertoa mikä on haluttu lopputulos.
Kaikki tämä on tietysti pelkkää sanahelinää muille, koska olen itse harrastanut lajia vasta sen kolme viikkoa (eikä sitäkään aikaa kovin montaa kertaa viikossa). Kukaan ei tietysti voi ottaa juttujani kovin vakavasti ennen kuin on jotain näyttöä, että myös osaakin jotain. Se on tietysti ihan oikein. En minäkään lähtisi ensimmäisenä kysymään neuvoa toiselta aloittelijalta. (Tosin joissain asioissa sekin voi olla hyödyllistä, koska pidempään harrastaneiden voi olla vaikea tai jopa mahdoton enää asettua sen aloittelijan asemaan.) Mutta tämä on lähinnä itselleni muistutukseksi ja ehkä joillekin, jotka kaipaavat uutta näkökulmaa oppimiseen.
Mikään tästä ei perustu omiin teorioihini vaan erään W. Timothy Gallweyn kirjaan The Inner Game of Tennis. Jos jutussani tuntui olevan mitään tolkkua, niin suosittelen lukemaan Gallweyn kirjan. Hän selittää asian paljon selkeämmin. Suurin osa ei käsittele suoranaisesti tennistä vaan tennis on vain tapa selittää taustalla oleva teoria.
PS. Sivumennen sanoen olen sitä mieltä, että urheilullinen lahjakkuus on pääosin sitä kuinka luontevasti pääsee tällaiseen ei-tiedostavaan suorittamiseen. Suurimmalla osalla ihmisistä oppimista hidastaa (tai jopa pysäyttää tyystin) pään sisällä olevan löpinägeneraattorin jatkuva papatus. Huippu-urheilijat ovat niitä, joille kehoon luottaminen ja puhtaasti visualisoinnin kautta tapahtuva oppiminen tulevat luontaisesti. Kuten voitte arvata, itse en usko kuuluvani tähän ihmisryhmään. Minä tarvitsen Gallweyn kirjan kaltaisia opuksia, että pääsen edes alkuun tämänlaisessa oppimisessa.