Mikä ero on pelaajalla, joka ottaa kympin rahapalkinnon vastaan verrattuna pelaajaan, joka voittaa palkintona kiekon ja myy sen kaverilleen kympillä? Se, että jälkimmäinen voi osallistua siihen kisaan mihin haluaa ja edeltävä ei. Good joke. Everybody laugh. Roll on snare drum. Curtains.
Tänään tuli osallistuttua pitkään, mutta sitäkin hedelmättömämpään keskusteluun IRC:n ihmemaassa (old skool -porukalle tiedoksi, #frisbeegolf on kovin eloisa kanava ja uutiset tulevat sinne erittäin nopeasti) koskien amatööri-/ammattilaisstatusta ja kisaamista Suomessa. Muutamaa soraääntä lukuun ottamatta yhteisymmärrys tuntuu olevan siitä, että kyseinen jaottelu on täysin turha ja toimimaton tämän maan oloissa. Tulipa mieleen kirjoitella jotain sekalaista aiheesta ilman sen suurempaa päämäärää. Paitsi moittia nykyistä järjestelyä, mutta se tuskin ketään tässä vaiheessa yllättää, heh.
Frisbeegolfin isovelilajissa pallogolfissa ammattilaisstatus on ymmärtääkseni vielä tätäkin tiukemmin säädelty asia. Siellä erona kuitenkin on se, että on olemassa yläraja sille kuinka paljon rahaa saa ottaa vastaan ennen kuin napsahtaa ammattilaiseksi. Vastaavanlaisessa järjestelyssä saattaisi olla ehkäpä jotain järkeä Suomenkin oloissa? Yhtenä lisätiedonmurusena sekin, että ammattilaisuudella viitataan useimmiten siihen, että joku ansaitsee elantonsa jossakin lajissa kilpailemisesta. Tällaisia henkilöitä Suomessahan on tällä hetkellä tasan nolla ellen ole aivan erehtynyt.
Amatööri-sana juontaa juurensa latinan ja ranskan kautta jonkin asian rakastajasta. Tunnustaudun frisbeegolf-amatööriksi <3 Ammattilainen eli professionaali taasen on vähän monisyisempi. Verbi profess (lat. profiteri) on tarkoittanut ”julkista julistamista” tai valan vannomista uskonnollisissa yhteyksissä ja vasta myöhemmin sen on ymmärretty tarkoittavan, että joku "julistaa olevansa taidokas jonkin ammatin harjoittamisessa". Myöhemmissä vaiheissa historiaa professionaalia on myös käytetty kiertoilmaisuna prostituoiduista. Jaolla amatööreihin ja ammatilaisiin on muuten perin hassu historia. Juuret ovat yhtäläisessa turhuudessa kuin tämän hetken suomalaisessa frisbeegolf-kisa-scenessä. Aikoinaan Britannian mahtavan imperiumin yläluokkaiset kävivät mätkimässä krokettia tai muuta vastaavaa höpöä ajanvietteenään siinä missä raatavalla työväellä ei ollut mahdollisuutta tällaiseen kuin harvoina pyhäpäivinä. Yläluokkaiset treenasivat silloin kun huvitti ja alhaisen työläisen kurmottaminen kävi kuin tanssi vaan. Kun työväestön asema lopulta vähän parani, tuli heille lisää aikaa pelata ja kas kun ryökäleet oppivat pelaamaan niitä pelejä aika hyvinkin. Tapahtuipa vielä sellainenkin, että kun käteispalkinnot alkoivat olemaan tarpeeksi suuria, köyhien työläisten kannatti alkaa harjoittelemaan lisää ja voittamaan lisää töiden tekemisen sijaan. Sitten niistä tuli jo tosi hyviä. Ja tuokos ylväitä yläluokkaisia kovasti harmitti kun eivät enää pärjänneet. Joten työkseen pelaavista leivottiin ammattilaisia, jotka eivät saaneet enää osallistua yläluokan kemuihin, tadaa. Lähteenä tarinalle käytin sitä luotettavinta eli intternetsiä, joten pakko tuon on olla totta. Ja mitäkö merkitystä tällä on frisbeegolfin ja suomalaisen kisailun kanssa? No eip juur mittään, mut ihan hassu tarina.
Lillukanvarsilampeen sukeltamisen jälkeen voisi puhua siitä varsinaisestakin asiasta, eli miksi samantasoiset pelaajat eivät saa pelata keskenään vaan välissä on täysin keinotekoinen jaottelu niihin, joilla on pro-status ja niihin joilla ei ole? Erityisesti nyt kun verokarhu haluaa päästä perille fribaajien huimista ansioista riippumatta siitä ovatko ne suoraan rahallisia vai tuotepalkintoja niin tuo jaottelu käy aina vaan tökerömmäksi. Siinä missä viime vuoden valitus oli b-lisenssistä, motkotetaan tämän kevään kunniaksi MA1-luokasta, shall we?
Aidosti MA1-luokkaan kuuluvia, eli rating vähintään 935 ja ei pro-statusta, on Suomessa huomattavan vähän verrattuna muihin luokkiin. Miksi ihmeessä heille pitäisi siis järjestää joka kisassa oma luokkansa syömässä muiden, isompien luokkien kiintiöitä? Toisaalta, jos rating sattuu olemaan vaikkapa tasan 935 ja tarjolla on vain MPO niin onko se kauhean kivaa kun samassa luokassa saattaa hyvinkin olla pelaamassa yli 70 pistettä itseä kovempi pelaaja? No saattaahan se ollakin, mutta tuskinpa siinä enää voitosta kilpaillaan. Kisamaksu kuitenkin maksetaan siinä missä muutkin. Vaihdetaanpa paikalle pelaaja, jonka rating on 934 ja pelaa MA2-luokassa, joka järjestetään lähes varmasti. Yllättäen sama pelaaja onkin jo voittajasuosikki. Noh, tuohan on ihan ääritapaus ja niin pitkään kuin on luokkia niin aina niillä on olemassa myös rajansa. Kannattaa muistaa, että myös se 934:n pelaaja voi halutessaan osallistua avoimeen luokkaan. Hassua tuossa on se, että ratingeilla 934 ja 935 ovat taidoiltaan ihan samanlaisia, mutta toista potkitaan päähän. Ja jos se 935 sattuukin joskus voittamaan pari euroa niin tilanne on vielä aika monta pykälää synkempi pro-statuksen takia kun ei voi osallistua enää edes siihen harvinaiseen MA1:een. Onko minkä tahansa euromäärän vastaanottaminen tosiaankin tarpeeksi hyvä syy aiheuttaa erittäin syrjivä tilanne keskenään samantasoisten pelaajien välille?
Yhtenä ratkaisuna asioiden voittamisen, pro-statuksen ja muiden vaikeuksien kampittamiseksi on esitetty sitä, että amatöörit voisivat voittaa vain ja ainoastaan pokaaleita. No tämähän on ihan hauska ajatus ja takuulla ainakin rohkaisisi pro-statuksen hankkimiseen nykyisin keppiä takaraivoon -tilanteen sijaan. Vaikka katsoisi tulevaisuuteen niin silti menneisyyden painolasti on tässä mukana. Kuvitellaan tilannetta, että liitto antaisi suosituksen pokaalikisojen järjestämisestä. Olen ymmärtänyt, että liitto suosii enimmäkseen päätöksiä, joissa annetaan kisajärjestäjille mahdollisimman vapaat kädet. Osa sitten noudattaisi tuota suositusta ja osa ei. Kun kisoja alkaa nykyään olla jo valittavaksi asti niin mennäkö kisaan, jossa palkintona on tarjolla viiden euron muovipytty ja lämmintä kättä vai kisaan, jossa palkintona on viiden euron muovipytyn lisäksi uutukaisuuttaan hohtava Gripin bägi. Toisekseen pelaajat ovat tottuneet siihen, että amatöörikisoissa on lahjakortteja palkintoina. Niitä odotetaan, niitä edellytetään. Tuohon malliin siirtymiseen en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, että liitto laittaa käteensä rautahansikkaan ja lyö nyrkin pöytään.
Jatketaan ajatusleikkiä sillä, että liitto tosiaan noin tekisi. Tällä hetkellä (kiekkokauppa)sponsoreille on hyvin mielekästä tukea kisoja antamalla tavaraa ja jakamalla lahjakortteja. Tässä kohtaa saatan puhua täyttä palturia, mutta kuvittelen verotuksen kulkevan eri tavalla tavaran kannalta kuin suorien rahapalkintojen kannalta. Ja vaikka ei kulkisi niin sponsorille palkinnon antaminen maksaa sisäänostohinnan verran siinä missä kylmä käteinen maksaa juuri sen käteisen verran. Kun kisamaksuja muutetaan lahjakorteiksi niin sehän kiekkokauppiaalle tosi mukavaa kun kauppaan tulee myyntiä ja rahaa virtaa sisäänpäin. Mitä jos lahjakortteja ei saakaan enää antaa palkinnoiksi, kuinka monta kiekkokauppaa lähtee sponsoroimaan suoraan rahallisesti pelkästään avoimen palkintoja? Kannustimen ”sponsorille” voi toki luoda myös amatööriluokkien pelaajapaketin kautta eli kun osallistuu kisaan, maksaa x euroa niin saa kassillisen sponsorin tavaraa sitä vastaan. Ja syksyisin FB:n kiekkokirppis räjähtää liitoksistaan.
Onko mahdollista kuvitella jotakin järjestelyä, jossa keskenään
suurinpiirtein samantasoiset pelaajat voisivat kilvoitella keskenään? Millainen järjestely palvelisi pelaajia sen sijaan, että pelaajat joutuvat muovautumaan järjestelmään sopiviksi lähestulkoon mielivaltaisin kriteerein?
Kauhistus miten suuri hinku oli vastata itseni esittämiin kysymyksiin. Jätän kuitenkin ne omat ajatukset jemmaan tuonne jonnekin rivien väleihin ja sanavalintoihin.
e: Prkl, en kestänyt olla sanomatta sitä. Miten olis jos unohdettaisiin koko Am/Pro-jako Suomessa ja sanotaan rapakon toiselle puolelle, että meillä näin. Ja puhutaan pro-statuksen monikosta vain Movemberin yhteydessä.
e2: Turkanen, statuksen monikko on status. Omaan nilkkaan sattuu
