Tasapuolisuus, rehellisyys, mielekkyys. Yleviä ihanteita kaikki. Jostain syystä noiden esiintyminen lajissamme samanaikaisesti on yllättävän harvinaista. Noilla asioilla on muuten paljon merkitystä lajin uskottavuuden kannalta.
Tarkoitan tässä esseessä erityisesti kisaamista ja kisatilanteita. Höntsäkierroksilla tuskin tarvitsee olla niin turhantarkka, mutta noiden asioiden pohtiminen ei ole huono asia vaikka kuinka hupimielellä räiskäleitä nakkelisi. Olen luullakseni rutissut osasta tämän kirjoituksen asioista netissä joskus aiemminkin, mutta tulipa mieleen kerrata ja sotkea joitakin kuumia perunoita mukaan. Lisäksi vielä kolme apinaa, mutta niistä jossain tuolla loppupuolella. Pitkät jaarittelut alta löytyy joka tapauksessa ja jos persaus ei kestä niin sitten kannattaa jättää jo tähän.
Tasapuolisuudella tarkoitan sitä, että pelaajille tarjotaan yhtäläiset mahdollisuudet menestyä vertaistensa joukossa
Mitä nuo yhtäläiset mahdollisuudet sitten ovat? Sitä, että kaikki pelaavat samoissa olosuhteissa ja samoilla säännöillä. Ja koko juttuhan meni plörinäksi heti kättelyssä kun eihän kaikilla voi olla millään samoja olosuhteita. Joudutaan siis miettimään
mahdollisimman tasapuolisia oloja ja tässä kohtaa tulee mukaan tärkeänä osana satunnaisuus. Koska yhden kisan sisällä kaikille ei voida taata samoja oloja, yritetään pidemmällä aikavälillä saada aikaan
keskimäärin samanlaiset olot. Eli satunnaisesti yhdessä kisassa huonompaa, toisessa parempaa, mutta pidemmällä aikavälillä kaikille keskimäärin yhtä hyvää. Asian voi ajatella yksinkertaistetun vertauskuvan kautta: Juoksijat juoksevat kukin omaa rataansa, mutta jotkut radoista ovat vaikeita ja möykkyisiä, eikä sille vaan voi yhtään mitään. Ainoa kaikille tasapuolinen tapa kisata on vaihdella kisojen välillä satunnaisesti sitä, että kuka joutuu juoksemaan möykkyradalla. Lopulta kaikki tulevat juosseeksi möykkyjä yhtä paljon*. Satunnaisuuden voi ajatella olevan myös jonkinlainen nollaoletus. Jos parempaa ei ole tarjolla, niin arpomalla saadaan ainakin jonkinlainen tasapuolinen ratkaisu.
Vertaisten joukon joutunee pureskelemaan auki ihan samalla tavalla. Käsitän
luokan sisällä olevien pelaajien olevan samanvertaisia toisiinsa nähden. Tämä tarkoittaa sitä, että kukaan pelaajista ei ole minkäänlaisessa erityisasemassa toisiin pelaajiin nähden. Ei ikänsä, sukupuolensa, frisbeeuransa pituuden, Nobel-palkintojen määrän, ratingin, tulosvetokertoimien tai minkään muunkaan suhteen. Osallistujat ovat ilmoittautuneet luokkiin aikanaan joidenkin perusteiden mukaan ja maksaneet jokainen saman verran osallistumisestaan. En pysty näkemään mitään syytä miksi heitä pitäisi kohdella eri tavalla. Arvauksia eri pelaajien pärjäämisestä voi esittää, mutta kristallipalloa ei ole kenelläkään. Jos joku on näistä jotain muuta mieltä niin keskustelen tästä aiheesta erityisen mielelläni lisää, mutta tulen vaatimaan raskaita perusteluja, koska pidän väitteitä raskaasti erikoisina. Ja jos tuota samanarvoisuutta lähtee purkamaan niin eikö silloin olisi perusteltua olla myös erikokoiset osallistumismaksut tai muut vaatimukset?
Nyt kun eritteet on käsitelty niin voi viimein puhua käytännöstäkin. Frisbeegolf-kisojen ensimmäisellä kierroksella jokaisen tulisi olla samanarvoisessa asemassa. Golf-lähdöillä eli väliaikalähdöillä voi sade, valo ja tuuli poiketa huomattavasti lähtöajasta riippuen. Haulikkolähdöissä eli yhteislähdöissä ulkoisiin olosuhteisiin liittyvä tasapuolisuus toteutuu lähtökohtaisesti paremmmin, mutta silti tuuli voi vaihtaa suuntaa ja jokin tii olla liukkaampi alussa kuin lopussa. Molemmissa on kuitenkin puolensa ja aloitustapojen paremmuuden miettiminen ei ole hedelmällistä. Pelaajien ryhmiin asettaminen puolestaan on merkityksellistä. Jos luokan ratingiltaan parhaat tai huonommat pelaajat laitetaan pelaamaan keskenään, sillä on merkitystä. Samoin merkitystä on sillä lähteekö ensimmäisten joukossa, keskijoukossa vai viimeisten joukossa. En yritä arvata yleisesti millainen tuo merkitys kullekin pelaajalle on, mutta uskoisin voivani sanoa, että sillä on jotakin merkitystä. Joten jos tuo järjestäminen tehdään systemaattisesti ratingin suhteen, pelaajat joutuvat eriarvoiseeen asemaan.
PDGA:n
kilpailuoppaan kohta 1.06 tarjoaa kaksi vaihtoehtoa pelaajien ryhmittelyyn. Ensimmäinen vaihtoehto on täysin satunnainen ryhmittely. Toinen vaihtoehto on jakaa pelaajat ratingin perusteella ryhmiin limittäin (katso oppaasta tarkemmin miten). Jälkimmäistä vaihtoehtoa voi pitää puolisatunnaisena, koska pelaajien lopullinen järjestys paljastuu usein vasta juuri ennen kisan alkua kun tiedossa on montako pelaajaa jää pois. Huomionarvoista on kuitenkin, että korkeimman ratingin pelaaja lähtee jälkimmäisessä vaihtoehdossa aina ensimmäiseltä väylältä. Jos luokan sisällä on hyvin paljon pelaajia, voidaan pelaajat jakaa eri lohkoihin ("pooleihin"). Edelleen kilpailuoppaan mukaan tuo jako tehdään ensin pelaajien ratingin mukaan ja sen jälkeen satunnaisesti (esimerkiksi 72 ylintä sekaisin lohkossa A, 72 alinta sekaisin lohkossa B). Näiden lisäksi kilpailuopas mahdollistaa niin sanotun superryhmän eli määrättyjen parhaiden pelaajien peluuttamisen yhdessä, mutta vain silloin kun ryhmästä on live-videoseuranta ja luvat on kysytty sekä pelaajilta että Tour Managerilta. Samantapainen tilanne tulee kyseeseen myös silloin kun kierroksia on jo pelattu ja pelaajia järjestetään seuraavan kierroksen ryhmiin.
Kilpailuoppaan kohta 1.09 määrittää millä periaatteella pelaajat järjestetään. Pelaajat järjestetään ensin tuloksen perusteella ja tasatilanteessa PDGA-numero ratkaisee siten, että pienemmällä numerolla mennään isomman edelle.
Mietitäänpä hetki edellisiä. Olennainen kysymys nyt ei ole niinkään "miksi ei näin?" vaan "miksi näin?" Ajan takaa niitä periaatteita, että miksi jokin asia on niin kuin on. Satunnaisuuteen perustuva ryhmittely on tasapuolisin ja kaikille sama. Miksi siis on olemassa sen lisäksi toinen ryhmittelytapa, joka ei ole aivan täysin tasapuolinen jos oikein tarkkaan katsotaan? Minulla ei ole tietoa perusteista, joilla kyseinen sääntökohta on kirjoitettu ja olisi mukavaa kuulla jos joku sattuu tietämään. Aiemman tasapuolisuusvaatimuksen perusteella olisin kuitenkin sitä mieltä, että tuo limittäinen jaottelu on turha vaihtoehto. Missä tilanteessa se on parempi kuin satunnainen? Mielipiteitä tästä? Jatketaan edelleen lohkojaotteluun, miksi niiden jako pitäisi tehdä rating-perusteisesti? Miksi pelaajat asetetaan luokan sisällä eriarvoiseen asemaan keskenään? Miksi myös tässä ei voisi käyttää satunnaisuutta? Superryhmät ovat vielä aivan oma lukunsa ja minusta niitä ei pitäisi olla olemassakaan. Ne nostavat valitut pelaajat täysin eriarvoiseen asemaan kuin muut. Pitäisikö heidän maksaa osallistumisestaan sitten enemmän? Tai vähemmän? Tai pitäisikö heille antaa tasoitusta yleisön tuomien paineiden takia? Vai muille kun eivät pääse pelaamaan parhaiden kanssa? Tuosta ajatteluketjusta seuraa pelkkiä ongelmia. Superryhmiä voi perustella näkyvyydellä lajille ja katsojien mielenkiinnolla, mutta tasapuolisuutta ne eivät palvele. Mielenkiintoisesti samaa mieltä on myös ainakin pari
huipputason pro-pelaajaa, oikeaa episodinumeroa ja aikaleimaa en valitettavasti tähän hätään muista. Jos joku toinen muistaa niin huikatkaahan ihmeessä niin korjaan urlin. Toisaalta Jenkkilän Disc Golf Pro Tourin pääjehu Steve Dodge väläytti sellaista ajatusta, että todennäköisesti paremmin pärjäävät pelaajat ohjattaisiin kärkeen. Tuo pätkä löytyy jostakin Memorialin live-lähetyksestä (en muista mistä, kertokaa niin linkkaan). Tuossa perustelussa ei ole minusta minkäänlaista järkeä tai rehtiyttä. Voi olla, että yhden kierroksen ihme heittää seuraavan kierroksen päin honkia ja live-lähetyksessä vieläpä, mutta eikö hän nimenomaan ole paikkansa ansainnut? Ongelmia on myös PDGA-numeron käyttämisessä järjestämiseen. Miksi ihmeessä pelaajan pitäisi saada etua tai haittaa jäsenyytensä iän perusteella? Erityisesti kun PDGA-numerot eivät mene täsmällisesti senioriteetin mukaan vaan 8000-sarjan numeroita jaettiin välissä pois kuljeksimasta. Nollaoletusta vastaan, miksi on parempaa järjestää PDGA-numeron avulla kuin satunnaisesti?
Jokainen virheellinen tuomio on parempi kuin tuomitsematon virhe
Tuomarittomassa lajissa on tunnetusti pelaajien kontolla pysytellä kiinni säännöistä. Tässä on puolet hyvää ja puolet pahaa. Selvästi hyvä puoli on mahdollisuus kisojen pyörittämiseen huomattavasti pienemmällä henkilömäärällä. Huonona puolena on tulkintaongelmat ja puolueellisuus. Varsinainen epärehellisyys ei onneksi ole näkynyt kovinkaan kummoisena juttuja. Jos jokaisella kisaryhmällä olisi oma tuomarinsa, olisi paljon helpompaa pitää yhtä yleisesti sovittua linjaa eri tilanteissa ja tuomitsemisen vastuu olisi ulkoistettu. Kun ryhmät tuomitsevat itse itseään, on helppoa joutua epämääräisiin tilanteisiin. Puolueellisuus voi tarkoittaa tässä useampaakin asiaa. Toiset ovat valmiimpia tuomitsemaan tiukemmin tuntemattomia kuin tuntemiaan pelaajia, tai päinvastoin. Pelaajat saattavat olla myös haluttomia tuomitsemaan toisiaan ylipäänsä "ei heiluteta venettä"-periaatteella. Yhdestä asiasta voi kuitenkin olla melko varma - mitä selkeämmät säännöt, sitä helpompaa on pelaajien niitä tulkita.
Facebookin vauva.fi-palstalla eli
Frisbeegolf Suomi -ryhmässä käytiin hetki sitten parikin mielenkiintoista keskustelua. Ensimmäisessä
keskustelussa väännettiin kättä siitä, että saako pelaajalle antaa varoituksen jos hän ei tuomitse toisen pelaajan virhettä. Yksi tuohon liittyvä asia on sääntöjen sanamuodoissa. Pelaajan odotetaan (expected to) tekevän jotain ja toisia asioita pelaajan taasen pitää (must) tehdä. Pääkallopaikalta saatu vastaus kertoi lopulta, että ei, pelaajaa ei voi rangaista siitä, ettei hän rankaise virheen tehnyttä pelaajaa. Tai antaa huomautusta huomauttamatta jättämisestä. Tuohon asti asia on varsin selvä. Ongelmaksi kuitenkin tulee se, että toisaalta pelaajien pitää (must) seurata peliä ja sen rikkomisesta pitäisi kyllä voida huomauttaa. Eli rankaisematta jättämisestä ei voi huomattaa, mutta jos pelaajalle antaa huomautuksen siitä, ettei seuraa peliä niin aika ikävään tilanteeseen tuossa TD:kin joutuu jos tilanne riitautetaan.
Toisessa
keskustelussa puitiin klassikoksi muodostunutta asentovirhettä eli tuttavallisemmin (ja myös väärin) jalkavirhettä. Ricky Wysocki heitti reippaasti mistä sattuu ja Nikko Locastro sanoi soo-soo, mutta kukaan muu ei nähnyt tai kuullut mitään. Sääntöhän muuttui vähän kuluvalle kaudelle, mutta periaate on edelleen sama eli tukipisteen pitää osua määrätyllä tavalla kiekon taakse. Näitä virheitä tapahtuu todella paljon ja niistä saa tuomioita todella harvoin. Toisaalta virheen bongaaminen vaatii aika paljon tarkkuutta kanssapelaajilta ja mahdollisuus tehdä virhetulkinta on selvästi olemassa. Uusilla säännöillä huudetun virheen seuraus on kovempi kuin aiemmin, mikä ei varmasti ainakaan helpota tilannetta. Keskustelusta poimittuja:
"Ei sitä enään huudella"
"Jäävät huudot unholaan"
"toi kaikille sama juttu ei kyl välttämättä saavuteta sillä, että etitään toisen pelistä rikkeitä"
"Ei niitä ihan pienestä kannata huudella, tulee äkkiä nenä kipeeks"
"Mun mielestä ihan turha huudella foot faultteja ”pienistä” rikkeistä"
Näihin kommentteihin liittyy hyvin ymmärrettävä asenne, että virheestä ei haluta sanoa ellei tilanne ole ihan selvä. Ja hyvää meininkiä ei haluta pilata tuottamalla keinotekoisesti toisen tulokseen lisäheittoja (vaikka ne olisivat ehkä ansaittuja) ainakaan sellaisilla tilanteilla, joissa on sana sanaa vastaan. Samassa keskustelussa mietittiin myös 30 sekunnin sääntöä ja sitä miten huiput rikkovat sääntöä ihan jatkuvasti. Siinä missä Nikko bongaa asentovirheen Rickyn draivissa, kukaan ei huomaa miten Nikkon putissa menee parhaimmillaan yli minuuttiakin. Tai ehkä huomaa, mutta siitä ei kukaan tohdi sanoa.
Tämän pätkän härkkivä alaotsikko vaatii ehkä vielä selityksen. Kisatessa pitää noudattaa kisan sääntöjä ja tuosta tuskin kukaan on eri mieltä. Rehellisyys ei tarkoita pelkästään totuudessa pysymistä vaan sitä, että totuus myös kerrotaan. Kerrotaan kun toinen on tehnyt virheen ja rehellisesti myönnetään omat virheet. Ehkäpä siinäkin tapauksessa kun ei itse ole ihan varma. Se, että sanoo "en nähnyt" välttääkseen ikävän sanaharkan on epärehellistä muita pelaajia kohtaan. On yhteisesti pahasta, että joistakin säännöistä pidetään kiinni vain silloin kun kaikilla on hyggelagomkivaa. Virheen katsominen läpi sormien on mahdollisesti heiton ero jollekin siinä missä virheen huutaminenkin on, toiseen suuntaan vaan. Lisäksi, jos virheestä huomautetaan, on pelaajalla mahdollisuus riitauttaa tilanne ja selvittää se TD:n kanssa. Jos virhe jätetään huomiotta, mitään ei ole tehtävissä. Mutta onko tällainen tiukkuus sitten mielekästä? Hmm.
Kuolleet kirjaimet eivät ole mielekkäitä
Edellisen kappaleen rehellisyys vaikka verenmaku suussa on tuskin hyvä valinta sekään. Pelaamisen pitää olla joutuisaa, mielekästä ja sääntöjen seuraamisen pitää olla mahdollista. Se, että jokainen tuijottaa silmä kovana kanssapelaajaa mahdollisen virheiden varalta ja heittojen jälkeen mitataan askeljäljen etäisyyttä miniin on pelkästään typerää. Virheiden huutaminen tulkinnallisissa tilanteissa kuten 30 sekunnin sääntö, asentovirhe tai seuraamisen seuraaminen on vaikeaa. Nostankin esiin ajatuksen siitä, että varsinainen ongelma on siinä, että noihin tilanteisiin joudutaan. Tämä tarkoittaa siis sitä, että taustalla olevissa säännöissä itsessään on vikaa. Minusta erityisesti asentovirhesääntö ja 30 sekunnin sääntö ovat molemmat epäonnistuneita. Sääntöä pelin seuraamisesta muuten rikotaan vielä enemmän kuin noita kahta. Kun viimeinen on puttaamassa niin muut ovat kävelemässä seuraavaa tiitä kohti. Jos sääntöä ei noudateta tai sitä ei pystytä mielekkäästi tarkkailemaan, se on huono sääntö. Pitäisikö nuo säännöt sitten poistaa? No ehkäpä sekään ei ole oikea ratkaisu. Noista asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ja yhdessä pohtimaan voisiko ne korvata paremmilla. Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että ovatko nuo asiat nyt niin isoja sitten ja miksi ei vaan mennä niillä mitä on. Itse olen sitä mieltä, että paremmat säännöt ovat paremmat ja lajin kehittäminen on hienoa. Ja mitä vähemmän lajissa on taskulämpimiä höperyyksiä, sitä uskottavampi laji on ulkopuolisten silmissä. Toisaalta voidaan kysyä, että mitä iloa on vaan luetella ongelmia ilman konkreettisia vaihtoehtoja? Erästä pisteliästä suomalaisblogaajaa lainatakseni: "Minunko ne ongelmat pitäis vielä ratkaistakin?"
Lopuksi vielä ne kolme halvatun apinaa. Kolmella viisaalla apinalla (japaniksi sanzaru) tarkoitetaan sananlaskun muotoon puettua elämänohjetta. Länkkäri tuntee tämän periaatteen parhaiten muodossa "see no evil, hear no evil, speak no evil". Mizaru-apina ei näe mitään pahaa, Kikazaru-apina ei kuule mitään pahaa ja Iwazaru-apina ei puhu mitään pahaa. Tulkintoja apinoille on monia, mutta länsimaissa ne ymmärretään tietämättömyyden teeskentelyksi. Missään ei ole mitään vikaa ja vaikka olisikin niin eihän nyt vaan siitä puhuta ettei kellekään tule paha mieli. Jos lajin säännöissä on vikoja niin hitto soikoon, diskuteerataan ne kumoon. Jos lajin kattojärjestö tekee tyhmyyksiä niin nostetaan epäkohdat esille ja vaaditaan muutosta. Jos lajin huippunimet kusettavat itselleen etua radalla niin puhalletaan pilliin ja diskataan ne. Ei olla apinoita, jooko?
*Todennäköisyysihmiset voivat vaihtoehtoisesti joko painua hiiteen tai suksia kuuseen rajoitetun otoskoon kanssa.