Eilen tuli vedettyä terapiasessiota Hyvinkäällä. Sahanmäki meni vaikeassa tuulessa -6 yhdellä bogilla, mikä vihjaa, että ehkä vanhassa sirkushevosessa on sittenkin vielä jotain vetoa jäljellä. Oli tärkeää tuntea onnistuvansa pitkästä aikaa. Nummenmäki siihen päälle menikin sitten plussalle runsain mitoin. Oikealle kääntyvä tarkka heitto ristituuleen oli kovin vaikea suoritettava ja oli hyvä muistutus siitä, että kun tuuli tuivertaa korvien läpi, niin silloin pitää pitää pää kylmänä paikoissa, joissa on pakko olla tarkka. Nummenmäen kauheutta en kuitenkaan pahalla ajattele, koska kyseessä on vaikea rata ja olosuhteet olivat paikoin hirvittävät. Ja takana oli kahdeksan päivän peliputki. Ja muita tekosyitä, ei se minun vika ollut.
Eilen kun ei ollut nimeä ja numeroa rinnassa niin puttaamisessa ei ollut mitään ongelmaa ja livahtipa yli kakskymppisiäkin katiskaan. Suhteellisen selvää on, ettei tekniikassa ole se suurin vika vaan ihan suoraan silmien takana (ja niiden yläpuolella otsalohkossa). Sen lihaksen treenaaminen on harmillisen vaikeaa ja kokeilleena voin sanoa, että runsaskaan kisakokemus ei varsinaisesti vahvista sitä. Luottamus omaan tekemiseen stressitilanteessa on hyvin monen eri asian summa, enkä yritä tai edes halua lähteä ruotimaan niitä omalta kohdaltani tässä blogissa. Jotkut huimat eivät edes koe kisatilannetta stressaavana, mikä on tällaisesta jännäkakkamiehestä aivan käsittämätöntä. Jotain yleisiä ajatuksia kuitenkin voisi puida.
Tätä blogia lukeneille ei tulle yllätyksenä, että unenpuute on arkkiviholliseni. Vähäunisena tulee otettua helposti turhia riskejä, hienomotoriikka ei ole parhaimmillaan, on yleisesti ärtynyt ja jopa (nopeus)voimantuotto kärsii. Tuosta seuraa hyvin helpolla epäonnistumisen kierre, jossa ensin mokaa jotain helppoa, ärtyy siitä ja ärtyneenä mokaa uudestaan, ahdistuu lisää, ja niin edelleen. Pelaan selvästi parhaimmillani kun olen levännyt ja saanut herätettyä kehoni kunnolla, kuten varmaan ihan jokainen muukin. Unirytmit, unentarve ja aika kehon heräämiseen ovat vahvasti yksilökohtaisia.
Toinen yleinen asia, jota olen pohtinut viime aikoina on kehon ja mielen takaisinkytkennät. Kokeillaan selkokielistä versiota ensin: Kun juo paljon kahvia (tai saa hyvin paljon nikotiinia), syke pysyy koholla ja tarkkaavaisuus on todella korkealla. Milloin ihminen kokee noita samoja tunteita? Ollessaan hermostunut, pelästynyt tai stressaantunut. Tämän olettamuksen mukaan fyysisesti hankitut "oireet" aiheuttavat tunnetilan ja tuo kyseinen tunnetila on kovin haitallinen tarkkuutta ja rauhallisuutta vaativassa lajissa. Toinen vastaava, joskin itselle nykyään harvinaisempi, on rankan jalkarääkin jälkeinen lihasvapina alaraajoissa. Jep, niin hassulta kuin se kuulostaakin, polvet lonksuu kisatilanteessa kuin pelkäisi todellakin jotakin. Tuon väpätyksen voi saada menemään päähän ja alkaa oikeasti pelkäämään suoritusta. Noiden fyysisten oireiden ja tunteiden tunnistaminen ja eriyttäminen toisistaan on mahdollista, mutta ei aina helppoa. Myrkyllinen yhdistelmä on olla oikeasti väsynyt, mutta pumpannut itsensä kemiallisesti hereille kahvilla. Tuolloin saa aikaan paniikkiputteja ja noidankehän ja siksi yritänkin rajoittaa kisa-aamuina kahvinjuonnin yhteen kuppiin. Se vähemmän selkokielinen versio: Teorian mukaan kyseessä on eräänlainen psykosomaattisten oireiden vastakohta, joka toimii lihasaktivaation vaikuttaessa tunteisiin ja yleisesti kognitiivisiin prosesseihin. Tunnetuimpia tutkimuksia näistä on Strack, Martin & Stepper (1988), jossa koehenkilöille laitettiin kyniä huulien tai hampaiden väliin ja näin tuotettiin keinotekoisesti irvistys tai hymy. Myöhemmät toistotutkimukset ovat tosin nollanneet tuon tutkimuksen johtopäätöksiä. Toisaalta botox-tutkimuksissa on saatu lupaavia tuloksia, että asia todellakin olisi niin. Tutkimusala ei ole saavuttanut kovin vahvaa konsensusta, mutta oma kokemuspohjainen aineisto kertoo vahvasti, että pelaan parhaiten silloin kun olen levännyt, hyvällä tuulella enkä tärise kahvin voimalla. Pitäisi varmaan kokeilla pelata kynä hampaiden välissä. Ainakin nimeä sillä saisi.
Olen jo jonkin aikaa pohtinut tätä blogitteluani siinä suhteessa, että käsittelen aika vaihtelevia aiheita täällä. Osa on kisaraportteja ja fiiliksiä eri radoista. Toiset jutut ovat pohdiskelevampia ja todennäköisesti raskaampaa luettavaa. Pohdintajuttuihin on aina mukavaa saada kommentteja ja muiden mielipiteitä, mutta täällä niitä saa aika vähän ellei ihan suoranaisesti lähde provosoimaan. Jokusen jutun Facebookiin kirjoittaneena olen huomannut, että vastauksia kyllä saa, mutta niistä on niin pieni osa edes asiaan liittyviä, että ei maksa vaivaa. Saattaa olla, että jotain muutosta kirjoitteluun tulee tai sitten ei tule. Olen savolainen