Olen yrittänyt muuttaa omaa suhtautumista puttaamiseen sitä kautta, että en ajattele puttaamista välttämättömänä pahana tai suurena peikkona vaan mahdollisuutena tehdä eroa muihin pelaajiin. Itsehän en ole mikään huikea puttaaja vielä, mutta ainakin vielä oma suhtautuminen puttaamiseen on pysynyt aika terveenä. Sen sijaan että jossittelisin, että jos ne-ja-ne putit olisivat menneet sisään niin tulos olisi ollut niin-ja-niin hyvä, niin yritän katsoa omaa puttaustulosta kisan jälkeen sillä silmällä, että jos treenaisin itseni X määrän paremmaksi puttaajaksi, niin seuraava vastaava kisakierros voisi mennä N heittoa paremmin.
Puttivarmuudelle ei ole muuta mielekästä lopullista mittaria kuin kisaputit. En halua ajatella, että olen oikeasti hyvä puttaaja, jos treenissä menee 90% kympistä mutta kisoissa vain 50% vitosesta. Tämän kisaputtaamisen kehittäminen onkin sitten vaikeampi juttu, mutta tämän vaikeuden ei saa antaa sumentaa käsitystä omasta tasosta. Kisaputissa on se teknisfyysinen komponentti, jota voi karkeasti mitata puttivarmuudella hyvissä treeniolosuhteissa. Mutta siinä on myös se henkinen komponentti ja näiden kahden yhdistelmää mitataan objektiivisesti nimenomaan siellä kisoissa.
Taitokomponentti on tietysti välttämätön edellytys hyvään suoritustasoon. Vaikka henkinen puoli toimisi kuinka hyvin, niin ei ne putit uppoa kympistä, jos sitä ei ole harjoitellut ja taas harjoitellut. Tekee mielestäni ihan hyvää olla tässäkin touhussa absoluuttisen rehellinen itselleen. Mielemme tahtoo niin helposti vääristää muistikuvia ja mielikuvaa itsestämme. "Treenissä vedin melkein kaikki kympistä." Yhden kerran vai aina? Täydellisissä olosuhteissa vai tuulessa? Vedätkö 50/100 setin aina riippumatta siitä kuinka huonosti se alkaa? Mikä on pitkän ajan keskiarvo? Mikä on huonoimman neljänneksen taso? (Niitä huonoja päiviäkin tulee joskus yllättäen ja pyytämättä.) Jne.
Sivumennen sanoen uskon, että suurin osa pelaajista (mukaanlukien minä itse) ovat järjestäen liian optimistisia omasta keskimääräisestä puttivarmuudesta ja liian pessimistisiä kisasuorittamisesta. Tähän auttaa se, että kirjaa ylös kaikki treeni- ja kisasetit. Ei riitä, että kovasti muistelee. Muistot ja mielikuvat vääristyy. Itseään on helppo huijata.
Miten sitä kisaputtaamisen henkistä puolta sitten pitäisi kehittää? Pelkästään kisoja kiertämällä ei kisaputtausvarmuudessa välttämättä tapahdu mitään kehitystä. Ihan ensimmäiset kisat millä tahansa tasolla (tai vaikka kärkiryhmässä) on usein riittävän uusi kokemus, että se jännittää ihan omalla tavallaan. Mutta kun tämän peruskokemuksen saa alle, niin jännitys voi silti pilata suoritustason.
Olen ensinnäkin sitä mieltä, että mitä varmempaa on perussuorittaminen sitä helpompaa suorittaminen on myös jännityksessä. Jos on oikeasti treenannut laadukkaasti ja paljon ja paljon ja paljon, niin joistain suorituksista tulee yksinkertaisesti niin helppoja, että vaikka kuinka jännittää niin tietää että suoritus onnistuu. Esimerkiksi biljardissa tietyissä lyönneissä tuntuu kehossa, että tätä ei vaan voi missata. (Joskus niitäkin missaa, mutta tärkeintä on se tunne varmuudesta.) Se on sellainen tunne, että vaikka tajuaa jännittävänsä, niin silti tietää onnistuvansa. En ole saanut samaa tunnetta frisbeegolf-puttaamisessa miltään realistiselta etäisyydeltä (5m+), mutta se on vain harjoituksen puutetta. Kehityksen suunta on tässäkin oikea.
Omaa suorittamista sekä frisbeegolfissa että muissa lajeissa on auttanut se, että harjoitellessa opettelee tietoisesti luottamaan siihen suorittavaan osaan aivoista. Tällä en tarkoita mitään sen suurempaa mystiikkaa kuin sitä, että erityisesti jännitystilanteissa tietoinen mieli rupeaa pukkaamaan "ohjeita" (tyyliin "ole rennompi", "muista viedä käsi loppuu asti", "älä ny mokaa tätä" jne), jotka ovat vain haitallisia suorituksen kannalta. Näitä tietoisen tason korjauksia ja tarkennuksia tarvitaan joskus harjoitustilanteessa, jos yrittää vaikka korjata tekniikkaa, mutta kisatilanteessa niistä on vain haittaa.
Timothy Gallwey kutsuu tietoista minää nimellä Minä 1 ja sitä liikkeet itse asiassa suorittavaa minää nimellä Minä 2. Minä 1 on se, joka haluaisi olla tilanteen herra, hallita kaikkea ja ottaa kaikesta kunnian. Mutta oikeasti esim. frisbeegolfissa tarvittavat liikkeet ja sitämyöten lihassuoritteet ovat niin monimutkaisia ja niin hienovaraista tarkkuutta vaativia, että Minä 1:llä ei ole mitään mahdollisuutta olla itse suorituksessa kuin haitaksi. Jopa kovasti toitotettu "rentous" on oikeastaan vain kuvaus optimaalisesta lihasjännitystilasta, eikä mikään toimintaohje. Täydellinen rentous tarkoittaisi, että kiekot putoaisivat kädestä ennen heittoa ja äijä makaisi velttona maassa. Oikea rentous on se minkä Minä 2 on oppinut toistojen kautta. Optimaalinen lihasjännitys tuntuu rennolta, koska vain lihaksista on jännittyneinä vain ne joiden juuri kunakin hetkenä tarvii olla.
Tämä Minä 2:een luottaminen ei ole mikään maaginen jekku, jonka oivaltamisen jälkeen kaikki on yhtäkkiä helppoa. Se on taito, joka pitää opetella ja jota pitää ylläpitää. Tämän taidon avulla, jos se osoittautuu itselle hyödylliseksi, voi oppia lajissaan paremmaksi vuosikausien harjoittelun jälkeen. Se ei ole oikotie onneen. Se on lähinnä keino murtaa muuri, jos tuntuu että kehitys on pysähtynyt paikoilleen.
Gallwey antaa kirjoissaan vinkkejä miten tämän taidon voi oppia. Ensimmäinen kirja lähestyi aihetta tenniksen kautta ja siinä kirjoittaja opettaa esimerkiksi miten pallon yksityiskohtia seuraamalla saa pidettyä sen tietoisen mielen (Minä 1) häiritsemästä suoritusta. Vastaavan efektin voi saada aikaiseksi frisbeegolfissa sillä perinteisellä neuvolla tähdätä yksittäiseen silmukkaan jossain ketjussa. Juju on vaan siinä, että on joskus hyvin vaikeaa luottaa kehoonsa ja pitää tietoisen mielen fokus siinä silmukassa. Sitten yrittää teennäisesti keskittyä siihen silmukkaan, putti menee huti ja usko tämän tekniikan "taikaan" katoaa.
Myöhemmin Gallwey käsitteli tätä "sisäistä peliä" perinteisellä pallogolfilla, jonka esimerkit saattavat toimia paremmin frisbeegolfin kanssa. Gallwey antaa golfiin esimerkiksi sellaisen harjoitteen, että pelaaja sanoo ääneen swingin aikana että "back .. hit" taaksevedon ja osuman kohdalla. Tämänkin tarkoitus on vain antaa "keholle" (Minä 2) mahdollisuuden suorittaa lyönnin ilman tietoisen mielen häirintää.
Näitä Gallweyn oppeja olen onnistuneesti soveltanut biljardin saralla ja vaikka en siinä ikinä huipuksi tulekaan, niin Gallweyn opit ovat silti suoritustasoani siinä selvästi parantanut ja erityisesti opit ovat auttaneet kilpajännityksen kanssa. Olen saanut todella jännittävissäkin tilanteissa itsestäni irti sen oman parhaan suoritustason. Mikään takuuvarma lääke tämäkään lähestymistapa ei ole tietysti ollut, mutta siinä määrin kuitenkin että olen suositellut kirjaa lähes mihin tahansa lajiin. Gallweyn alkuperäinen kirja The Inner Game of Tennis on itselleni se tärkein herran kirjoista, mutta The Inner Game of Golf on todennäköisesti parempi, jos haluaa helpommin frisbeegolfiin sovellettavia harjoituksia.
Frisbeegolfissa on itsellä vielä taival alussa ja näiden Gallweyn oppien soveltaminen vielä alkutekijöissään. Mutta tämä on oma lääkkeeni ja usko sen hyödylliseen vaikutukseen on kova. Suosittelen lukemaan Gallweyn kirjoja, jos lähestymistapa kuulostaa mielenkiintoiselta ja tuntuu, että kehitys on jumahtanut paikoilleen.
