Mulla mukavuusalue loppuu viimeistään jossain 7 metrin hujakoilla, siitä eteenpäin rupeaa olemaan hyvinkin epämukavaa. Epävarmaa on jo paljon aiemmin. Mutta muutaman kerran on kisakierroksilla tullut pitkältäkin matkalta putatessa hyvä fiilis: "tän mä laitan sisään." Harvinainen tunne siis - mutta tähän saakka se on todella toiminut. Joskus hyvin harvoin sitä vaan tietää, että "tää 12-metrinen alamäkiputti pahalla rollimahdollisuudella vaan menee sisään". Ja tosiaan, mulle se 12 metriä on oikeasti hyvin pitkä matka
Nyt osuu arkaan paikkaan, hyvä!
Mukavuusalue:
Mukavuusalue, ihan koko elämän mittakaavassa, on sellainen alue, joka on kaikista petollisin, ja jonne jämähtää ihan hirveän helposti. Mutta mukavuusalue on myös sanana harhaanjohtava, sillä jos mukavuusaluetta ei koskaan pyri laajentamaan, sillä on tapana kaventua ja muuttua ahtaammaksi niin, että ei huomaakaan, kunnes yhtäkkiä on vain ihan pakko murtautua sieltä ulos - ryminällä. Ja sitten ollaankin syvällä epämukavuusalueella. Niin syvällä, että voi tulla täysin neuvottomaksi, kun mukavuusalueelta on jouduttu lähtemään niinkin varoittamatta ja yllättäen, ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kyllä sen epämukavuusalueenkin oppii muuttamaan itselleen mukavaksi - samaan tapaan kuin joskus entisaikoina opetettiin lapsia uimaan: köysi jalkaan ja laiturilta veteen. Niin kauan, kunnes osaa pysyä itse pinnalla, mukavasti. Ei taatusti kovin miellyttävää, mutta niin vain oppii. On toki helpompiakin tapoja, kuten vähittäinen totuttelu.
Mukavuusalue on sellainen alue, jossa ollessa ei joudu kohtaamaan haasteita, eli pelkojaan. Joillekin mukavuusalue voi tarkoittaa esimerkiksi nukkumista valot päällä, aina samaa reittiä töihin ajamista tai vaikka aina samaa ruoka-annosta. Jottei joudu kohtaamaan uutta ja epävarmaa, mahdollisesti jopa vaarallista tilannetta. Pelosta on kuitenkin AINA kysymys, koska vain vanhoja ja tuttuja asioita tekemällä välttää kohtaamasta tuntematonta, siis pelottavaa. Ja muista, pelko on tunteista kavalin, sillä se naamioituu aina joksikin muuksi. Yleensä järkevyydeksi. Pelko sanoo, että "on järkevää syödä aina samaa ruokaa, koska silloin tietää, mitä saa, eikä joudu pettymään". "Ei kuitenkaan kannata ajaa toista reittiä, koska tuskin siellä on mitään näkemisen arvoista ja tietääpähän varmasti reitin, niin ei tule eksyttyä".
Mukavuusalue ei tosin koskaan pysy samankokoisena, vaan jos aina asennoituu karsimaan kaikesta tekemisestään haasteet ja hankaluudet, pelot ja yllätykset, huomaat olevasi spiraalissa, joka kiertyy aina vain pienemmäksi. Sitten hiljalleen huomaa kuinka tylsäksi ja ilottomaksi kaikki on mennyt. Huomaa suorittavansa elämää, josta on itse karsinut kaikki yllätykset pois, jottei joutuisi pettymään. Ei tosin yllättymäänkään, koska yllätys voi olla negatiivinenkin. Psykologit tietävät, että jos ihmiselle annetaan 50/50 mahdollisuus joko suureen voittoon (tai todella suureen tappioon) tai vain pieneen voittoon (ja pieneen tappioon), useimmat ihmiset valitsevat sen, josta koituu vähemmän harmia. Vaikka olisi siis yhtä suuri mahdollisuus suureempaan voittoon. Ihminen on varmistelija.
Traagisimmillaan käy niin, että ihminen ei voi poistua kotoaan, koska ulkona on pelottavaa, tai koska on pakko varmistaa onko liesi jäänyt päälle tai ikkunat auki tai mitä tahansa. Ihminen voi luoda ympärilleen kalterit, joiden sisällä on turvallista (joskin ihan perseestä). Siksi on eläimiä, jotka eivät lähde häkistään vaikka saisivat. Tai vankeja, jotka haluavat takaisin lusimaan, koska ulkomaailmassa on liikaa valinnan varaa, ja koska eivät muutakaan osaa. Valtava elämän potentiaali jätetään käyttämättä siksi, koska pelottaa hypätä mukavuusalueen ulkopuolelle, pelätään ottaa riskejä, pelätään yllättyä, pelätään elää täysillä.
Mitä tämä tarkoittaa sitten pelaamisen kannalta?
Mukavuusalue on, kuten Tapanikin jo sanoi, esimerkiksi se etäisyys putille, joka on tuttu ja turvallinen. Pelaaja tietää, että tältä etäisyydeltä menee melko varmasti sisään, joten hän ei välttämättä edes välitä kokeilla 10 metristä, jottei vain kiekko lentäisi ohi korin ja ulos mukavuusalueelta. Paluuputti on pelottava asia, joten todennäköisesti hän on myös opetellut sellaisen puttityylin, ettei joudu koskaan tilanteeseen, jossa hänen on kohdattava kierroksella pelkonsa, eli paineisen paluuputin. Mä tiedän, mistä puhun.
Niin kauan, kun ei anna itselleen mahdollisuutta putata 10 metristä sisään, ei putti tule koskaan menemään niin kaukaa sisään. Piste.
Kyse on pelosta, ja vain pelosta, mutta pelko on saattanut panna naamarin päälle ja esiintyy järjen äänenä, joka sanoo että "näin välttää suuremmat katastrofit. Otan vain nostobirdiet ja muuten pelaan par-tulosta. En edes yritä yli 7 metristä, ettei mene pitkäksi."
No onpa järkevää...
Pelkoahan se on. Pelkoa yrittää parhaansa. Pelkoa kohdata epämukavat paluuputit ja pelkoa pelata loistavaa peliä! Silloin pelko on ottanut voiton, etkä sinä.
Kuten Tapani kirjoitti, mukavuusaluetta voi venyttää opettelemalla menemään sen ulkopuolelle. Puttaa tuhat kertaa kympistä. Opettele tekemään pitkiä putteja. Vaihda sellaiseen tekniikkaan, jolla VOI PUTATA PITKÄKSI. Ja puttaa surutta pitkäksi pari kertaa. Mene kisoihin ja tee parhaasi, ja jos tulee paluuputteja, tee parhaasi. Jos paluuputti ei mene sisään, iloitse siitä, että pääsit treenaamaan sitä kovan paineen alla, koska vain siten voit koskaan oppia puttamaan paluuputteja kovan paineen alla. Sitä on olla epämukavuusalueella ja tehdä siitä mukavuusalueensa. Se on ainoa keino.
Kannustan kaikkia aluerajojen selkkauksiin. Se on ainoa tapa tulla hyväksi. Ja ainoa keino estää puristumasta omien kapenevien mukavuusrajojensa sisälle. Nimittäin mokia tulee siellä mukavuusalueellakin, ja jos antaa niitten ottaa vallan, asetat uudet rajat taas vähän lähemmäs ja sitten taas vähän lähemmäs.
Lopulta huomaat, kuinka kiekon pudottaminenkin koriin jännittää.
Ja mä tiedän, mistä puhun. Itsestänihän mä olen tähänkin mennessä kirjoittanut.